The Sparrow

Mjahans. Uskontoa käsittelevien scifikirjojen sarja saa jatkoa. Mary Doria Russellin The Sparrow on julkaistu jo 90-luvun puolella, mutta minä kaivoin sen kirjastosta vasta nyt - jossain sitä hehkutettiin.

Hehkutus on yleensä vaarallista, ja niin nytkin. En ollut kovin ihastunut. Kirja saa ylimääräisen tähden ehkä vain siksi, että se käsittelee katolista kirkkoa, joka on syystä tai toisesta yksi suosikkiaiheitani. (Tässä yhteydessä haluaisin huomauttaa, että juuri loppunut BBC:n sarja Ilmestyksiä on parasta mitä telkkarista on tullut sitten Buffy Vampyyrintappajan. Hieman erilaista tosin.)

Juonesta sen verran, että SETI-ohjelma löytää viitteitä maan ulkopuolisesta älystä, ja sillä välin, kun maan planeetat tappelevat siitä, pitäisikö paikalle tehdä tutkimusretki, jesuiitat varustavat avaruusaluksen ja humauttavat matkaan. Miehistöksi lähtee retkue, joka on tutustunut toisiinsa sattuman kautta, tullut toisilleen äärettömän tärkeäksi ja sitten käy ilmi, että lähes kaikki reissussa tarvittava talentti löytyy ko. ryhmästä. Kätevää!

Kaksi asiaa häiritsi:

1. Henkilöhahmojen välinen enkelikuoroa muistuttava harmonia ja joidenkin henkilöhahmojen yleinen ylivertaisuus alkoivat nyppiä. Pahasti. Kas kun näillä ei suorastaan kasvanut kukkia jalanjäljissä.
   
2. Luettuani Karen Travissia vähän aikaa sitten, silmään pisti kovasti se, että ensi töikseen vieraalle planeetalle saavuttuaan tyypit pistelevät poskiinsa paikallista faunaa. Sehän olisi voinut olla vaikka älykäs olento! WTF!

Puolikkaan vähän häiritsi -merkinnän voisi antaa sille, miten helposti ihmiset tulivat toimeen maan ulkopuolisen älyn kanssa, mutta jossain kohtaa on kai vaan annettava kirjailijalle mahdollisuus.

Kaksijakoista suhtautumistani kirjaan kuvaa ehkä se, että ilman katolisen kirkon tuomaa kiehtovaa maailmaa tämä olisi ehkä lentänyt seinään. Toisaalta kävi juuri ilmi, että tälle on jatko-osa jonka lukemista harkitsen vakavasti.

Scifi ja uskonto -teemaan kyllästyneille tiedoksi, että tässä jatkumossa oli kyse ihan silkasta sattumasta ja seuraavassa postauksessa palaamme fantasian pariin.

The Night Sessions

Ahem. Olen taas jäljessä melko lailla siitä, tämän Ken MacLeodin The Night Sessionsinkin luin joskus kuukausi sitten.

Ken MacLeodia on tullut luettua ennenkin, ja tässä varmaan huomaa kontekstin. Viime vuonna luin ihanan Robin McKinleyn kaamean kirjan Dragonhaven juuri ennen MacLeodiin tarttumista, ja kas vain - The Execution Channel vaikutti tosi hyvältä. Mutta nyt sitten olen lukenut esimerkiksi Tamar Yellinin mainion Kafka in Brontëlandin, ja kas vain osa II. The Night Sessions on korkeintaan ihanhyvä.

TNS sijoittuu lähitulevaisuuden Skotlantiin, jossa uskonto on korkeintaan siedettyä. Sitten joku tappaa papin. Kirjassa on myös paljon robotteja. Minusta uskonto on aiheena kiehtova - huomattavasti kiehtovampi kuin robotit, vaikka voi kyllä nähdä miksi nämä kaksi halutaan yhdistää - joten olin myönteisen odottavalla tuulella. Siksi "korkeintaan ihanhyvä" tuntui vähän pettymykseltä.

Ei TNS kuitenkaan huono ole. Jostain syystä minulle jäi TNS:ista vähän samanlainen kuva kuin TEC:ista - naseva alku ja keskikohta hyytyivät tehokkaasti loppua kohti ja viimeisillä sivuilla sitä lähinnä mietti, mitä pitäisi ostaa kaupasta ja miksi kirjahyllyssä on aukko ikään kuin siitä olisi pihistetty joku kirja. (Oikeasti, miksi?) Kirjan parissa viihtyi silti ihan hyvin.

Kafka in Brontëland

Ihan toden sanoakseni en tiennyt, mitä odottaa Tamar Yellinin kirjalta Kafka in Brontëland.

Ja nyt iski rimakauhu. En ole tarpeeksi hyvä kommentoimaan aihetta. Suosittelen silti lämmöllä: Kafka in Brontëland on kokoelma pieniä helmiä. Ja nyt sen saa kirjastostakin, vaikka tekisi melkein mieli ostaa omaksi.

Holder of Lightning

S. L. Farrellin Holder of Lightning on melkoisen suoraviivaista fantasiaa, joka varmaan vetoaa kelttiläisestä miljööstä pitäville.

Kirjassa 16-vuotias Jenna löytää kiven. Hieman myöhemmin käy ilmi, että kivi on voimakas taikaesine, suurin koko joukosta kiviä. Kiven kulloinenkin kantaja saa käyttöönsä kiven voiman, mutta kantaja on kuka tahansa jamppa, joka sattuu lojumaan jätettyyn kiveen kompastumaan. Ja kaikki tietysti himoitsevat kiviä kovasti, etenkin sitä päähenkilön kaikkein voimakkainta kiveä. Nykyinen kantaja tulee puolestaan jollain tapaa riippuvaiseksi kivestään ja ilmeisesti mieluummin kuolee kuin antaa kiven jollekulle toiselle. (Minulle tuli vähän mieleen eräs Taru Sormusten Herrasta...)

Tavallaan HoL vetosi minuunkin. Miljöö - etenkin luonto - oli nimittäin tosi viehättävä, ja se tuli hyvin esille kirjasta. Tietysti sitten kun siirryttiin kaupunkeihin, miljöön tenho väheni ja tilalle tuli ... päähenkilö.

Päähenkilö Jenna olikin sitten ihan mahdollisimman ärsyttävä eukko. Addiktista on varmaan aika vaikea tehdä sympaattista päähenkilöä, eikä Farrell siinä onnistunutkaan. Addiktion hieman helpotettua olisi voinut kuvitella, että päähenkilöstä tulee miellyttävämpi - mutta mitä vielä. Vainoharhainen ja ilkeä. Päähenkilö herätti ainakin minussa monia tunteita, joista päällimmäisenä tulee mieleen raivo ja turhautuminen.

Aion silti lukea sarjan seuraavankin osan.

Nykymuotoinen Sivukirjasto*

...on palvellut lukijoitaan (kaikkia kahta) tasan vuoden. Jeee! (En voi uskoa, etten muistanut tätä töistä tullessa ja käynyt ostamassa skumppaa. Mrrrr.)

Kirjoista on hauska jorista. Mutta ei kaikista kirjoista. Esimerkiksi Greg Bearin City at the End of Timesta en haluaisi sanoa mitään. Kun se oli niin kummallinen ja vähän raskas. Satunnaisesti toki tosi hieno. Mutta enimmäkseen kummallinen ja vähän raskas.

Kirjan kannessa sanotaan "stunning". Otaksun, että sillä voidaan viitata myös siihen mitähäh-oloon, joka ainakin minut välillä valtasi.

Suunnitelmani oli oikeastaan kätkeä CatEoT:en liittyvän sanottavan puutteeni blogin 1-vuotissynttäreihin. Niiden kunniaksi esittelen toisen kirjahyllyni. Kirjahyllymme. Sitä kelpaa esitellä, koska se on siivottu 2. pääsiäispäivänä niin tehokkaasti, etten selkäkivultani pystynyt juuri liikkumaan viikkoon. (Ei, en ole 90-vuotias.)

Huomannette, että ylähyllylle tuli uudelleenjärjestelyn myötä tilaa. Joudun luultavasti ostamaan hieman kirjoja.


* Kuvittelin joskus haluavani kirjoittaa haircuttia, mutta ei siitä mitään tullut.

Wild Cards

Wild Cards on George R. R. Martinin toimittama eräänlainen shared world -sarja, jossa lauma kirjailijoita kirjoittaa samasta alkuasetelmasta käsin. Ja samoista hahmoista. Alkuasetelma on siis avaruusolentojen maapallolle istuttama virus, jonka saaneista osa kuolee, osasta tulee hirviömäisiä otuksia (jokereita) ja hyvin pienestä osasta tulee superhenkareita, ässiä.

Muistelin jostain syystä ykkösosan jälkeen, että sarja olisi ollut novellikokoelma, ja ehkä ykkösosa olikin, mutta kakkososa, Aces High, on kasa tarinoita joiden olisi tarkoitus muodostaa yhtenäinen kirja.

Minusta se oli vähän rasittava sekametelisoppa. Juonenkäänteitä oli kauheasti (oli avaruusolentojen hyökkäystä ja pahaenteistä salaseuraa ja mystisen esineen perässä juoksentelua ja avaruusalukseen kaappausta ja mitähän vielä) ja osa tarinoista oli vain ... huonoja. (Yhdestäkin tuli sellainen nolo olo, että tämän pitäisi olla varmaan jotenkin hauska slapstick-henkinen pala, vaan kun ei ollut. Olen armollisesti unohtanut kirjoittajan ja tarinan nimen.)

Ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: toimittaja-kirjailija Martinin oma tarina oli oikein hyvä.

The Enchantress of Florence

Nyt on hieman sellainen olo, että mitä sanottavaa mulla vois muka olla mistään vakavahenkisestä kirjallisuudesta ... vaikka ehkä ei pitäisi ajatella niin. Salman Rushdien The Enchantress of Florence oli mainio.

Siinä Intian keisarin luo tulee tarinankertoja, joka kertoma tarina Firenzeläiset lumonneesta prinsessa Qara Közista lumoaa keisarin ... vaikka kukaan ei oikein tiedäkään, mitä tarinasta pitäisi ajatella. Kirja on loistava esimerkki maagisesta realismista - kuvitelmat heräävät henkiin ja taiteilijat häviävät omiin maalauksiinsa. Silti, parhaiden tarinoiden tapaan, kaikki toimii.

Minulle tulivat jotenkin mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat. Pidin kovasti.

Incandescence

Greg Eganin Incandescence on sekä sanana vaikea että kirjana ... mielenkiintoinen.

Incandescence muistuttaa ainakin alkupuolensa ajan nimittäin elävästi lukiofysiikan tuntia, ja kun sanon "elävästi", tarkoitan vain toki siinä määrin kuin lukiofysiikan tunnilla minkään voi sanoa olevan elossa. Niin, minä en juuri pitänyt fyssasta - matikassa oli aina enemmän mieltä.

Incandescencessä (että voikin olla hankala sana) ei ole edes sitä bonusta, että fysiikan lakeja olisi visualisoimassa joku opettaja. Itse pitää yrittää tajuta - tai sitten tehdä kuten minä, ja antaa fysiikan lakien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kirjan edetessä - ja etenkin sen loppupuolella - sinnikkyys nimittäin palkitaan. Loppuratkaisu on hieno, kirjassa on jotenkin hyvin onnistunut muukalaiskuvaus (siis avaruusolentoja) ja kirjailijan visio aukeaa pikku hiljaa. Kohta heittäydyn runolliseksi ja etsin kauheita vertauskuvia vision avautumiselle.

Kirjan aikajänteitä on jossain kritisoitu, mutta minusta ratkaisu ja tietty epämääräisyys oli ihan oikea ratkaisu. Loistavaa. Paitsi fysiikka-allergikoille.

Black Juice

Margo Lanaganin novellikokoelma Black Juice oli ihan hyvä.

Englannin kielessä on fraasi "to damn with faint praise". Se, että joku on ihan hyvä, voisi olla juuri tällaista kiroamista, mutta ei se nyt oikeastaan ole tarkoitus. Vähän nihkeästi mulla ei kuitenkaan ole asiasta oikein muuta sanottavaa. Oletin ehkä, että pitäisin BJ:stä ihan hirveästi, mutta ei siitä kauheasti kyllä mieleen jäänyt.

Voisin kuitenkin huomauttaa, että ensimmäinen novelli Singing My Sister Down on julkaistu myös suomeksi kirjassa Uuskummaa?*. Tykkäsin siitä alkukielellä ihan kauhean paljon enemmän, joten näin jälkikäteen rupesin miettimään, että millainen se suomennos oikein oli. Anteeksi suomentaja, jos luet tätä. Vika oli luultavasti minussa. Myös Uuskummaa?-antologiassa SMSD oli ehkä parasta antia.


* En tajua alkuunkaan sitä helkkarin kysymysmerkkiä kirjan nimessä. WTF?

Ikuisen rakkauden saari

Daína Chavianon Ikuisen rakkauden saari fiittasi jo Korianterissa, kun lueskelin sitä yhden naisen illassani pari viikkoa sitten.

Yhden naisen iltaan se sopi kyllä ihan hyvin.
Mutta mitään järisyttävän pysyvää vaikutusta se ei kyllä tehnyt siitä huolimatta.

Ikuisen rakkauden saaressa kuubalaissyntyinen nainen pohtii elämänsä tyhjyyttä Miamissa, ja tapaa vanhan naisen jonka kertoma myyttinen tarina sotkee yhteen kolmen maan kansalaisia, mytologiaa ja noituutta, ja paljon rakkautta.

Chaviano on itsekin Yhdysvaltoihin muuttanut kuubalainen, joka Kuubassa asuessaan kirjoitti paikallisesti suosittuja fantasiakirjoja. Ikuisen rakkauden saari ei siitä huolimatta ole mikään genrefantasia, vaan varmaan sopisi myös esim. romantiikasta nauttiville ihan hyvin - vaikka ei se romantiikankaan osalta ole mikään genrekirja. Viihdyttävä ja hyvä kirja kuitenkin.

Nälkäpeli

Qaikussa ehdittiin jo todeta, että onpas Suzanne Collinsin kirjalla Nälkäpeli ihan tajuttoman typerä nimi. (Eikö olekin?) Sitäpaitsi Nälkäpeliä on suositellut Stephanie Meyer, joka minusta on jonkinlainen kirjallinen sielunvihollinen.

Mutta siihen se typeryys jääkin, jos onnistuu uskomaan perusasetelman. Eräänlaisessa post-apokalyptisessa Amerikassa (tai mitä siitä nyt on jäljellä) 24 nuorta kisaa joka vuosi Nälkäpelissä, valtaisassa tosi-tv -ohjelmassa, jossa vain yksi voi voittaa. Ja selvitä hengissä. Muut kuolevat.

Ensin tuntui siltä, että Nälkäpelin konsepti oli hieman kaukaa haettu. Mutta tuhon jälkeinen yhteiskunta oli kyllä todella kiero, ja onhan sitä ihmiskunnan historiassa ennenkin nähty vaikka minkälaista julmuutta.

Hyväksyttyään alkuasetelman voi keskittyä nauttimaan kirjasta, joka on hyvä. Mainio. Nopeatempoinen ja kiehtova, hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu. En voi kuin suositella.

City of Pearl

Olen yhä flunssassa. Kirottua.

Syystä tai toisesta päädyin lukemaan Karen Travissin kirjan City of Pearl, jossa retkue ihmisiä matkustaa tarkastamaan kaukaiselle planeetalle sijoittuneen siirtokunnan kohtaloa. Kaukaisella planeetalla on muitakin. Siis muitakin kuin ihmisiä.

CoP oli tosi hyvä. Siinä on aika mielenkiintoinen näkökulma ihmiskunnan tulevaan kehitykseen ja vielä mielenkiintoisempi - ja valitettavan todentuntuinen - näkökulma ihmiskunnan taipumukseen tuntea itsensä luomakunnan kruunuksi.

Ihmiskunnalle ei kirjassa ole käynyt erityisen hyvin. Liikakansoitus vaivaa, ja kaikki ruoka on suuryritysten patentoimaa niin, etteivät viljelijät esimerkiksi omista enää ainoatakaan siementä - tämänkaltaista kehitystähän on kai jo valitettavasti vähän nähtävissä. Tämä ahdinko tuntuu kyllä lähinnä ansaitulta, kun näkee, miten ihmiset käyttäytyvät toisia muukalaislajeja kohtaan.

Sitäpaitsi päähenkilö vaikutti hyvältä tyypiltä. Ei ehkä tyypiltä, jonka kanssa haluaisin oluelle, mutta kuitenkin tyypiltä josta oli mukava lukea.

Jatko-osa on jo varattu kirjastosta.

Kirja kolmella nimellä

Nukkumassa pitäis olla, että paranisi flunssasta, mutta täällä sitä vaan joristaan kirjoista.

Alison Goodmanin kirja The Two Pearls of Wisdom on julkaistu kahdella muullakin nimellä. Jenkeissä se on Eon: Dragoneye Reborn ja brittimarkkinoilla Eon: Rise of the Dragoneye. TTPoW on siis alkuperäisnimi Australiassa, jos mietitte, että missä se kolmas markkina-alue on. Minusta The Two Pearls of Wisdom on kaikkeista paras nimi (joten nyt käytämme sitä, vaikka luinkin brittikappaleen) ja kustantajat typäreitä, mutta ehkä he kuitenkin sitten parhaiten tietävät, mikä nimii osuu ja uppoaa kohderyhmään.

TTPoW on aasialaisvaikutteita saanut mainio fantasia, jossa 12 lohikäärmeherraa hallitsee 12 energialohikäärmettä. Louhikäärmeet auttavat keisarikuntaa. Päähenkilö Eon on yksi oppipojista, jolla on mahdollisuus tulla valituksi tiukkaan lohikäärmeherrakoulutukseen - joka vuosi valitaan siis yksi oppipoika koulutukseen, ettei turhan helpoksi menisi. Eonilla on vaan synkkä salaisuus, ja keisarikuntakin hoippuu tuhon partaalla. Seikkailua seuraa.

TTPoW tuntui kerrassaa omalaatuiselta ideoidensa puolesta, enkä ihan malttaisi odottaa seuraavaa osaa. Sitäpaitsi kirjaa lukiessa jännitti välillä niin, etten meinannut uskaltaa kääntää sivua. Tiedä sitten, onko se pelkästään hyvä asia - välillä lukeminen vähän ahdistikin. Enkä kokenut mitään hirveän suurta läheisyyttä päähenkilöön. Eon oli nimittäin sitä sorttia sankari, joka tajuaa keskeiset asiat vasta kun lukija on jo hakenut rautalankaa saattaakseen pari faktaa jakeluun myös päähenkilölle.

Paljon hyvää, vähän parannettavaakin - kerrassaan mainio kokemus.

Foundling

D. M. Cornishin nuortenkirjasarjan jatko-osaa on suositeltu, ja siten tietenkin myös osa 1 piti lukea. Osan 1 nimi on Foundling, mutta sitä on vaikea huomata, kun sarjan nimi on kirjoitettu niin hullun isolla kanteen.

Foundling eli löytölapsi on kirjan sankari, poika jolla on tytön nimi ja joka orpokodista lähtee taivaltamaan uutta opinahjoaan ja ammattiaan kohti. Valitettavasti vaan matkalla on ketkuja ihmisiä ja ennen kaikkea hirviöitä vaaniskelee siellä täällä.

Foundling ei ollut ihan huono. Siinä oli paljon hyviä juttuja, ja kiinnostavia - joskaan ei kaikista omaperäisimpiä - huomioita siitä, miten ihmiset ovat joskus pahimpia hirviöitä. Minua vaan häiritsi noin sivulta 50 se, että Tärkeä Juonenkäänne oli jotenkin täysin epälooginen ja vaikea perustella. Tässä siis Henkilö A tekee jotain, josta seuraa em. Tärkeä Juonenkäänne. Mutta entäs sitten kun ei voi ollenkaan ymmärtää Henkilö A:n motiiveja? Ei sitten yhtään? Vaikea lukea kirjaa loppuun asti, sitä sitten. (No, voi tietysti olla, että kaikki selviää sarjan myöhemmissä osissa, mutta kyllä minusta yksittäisenkin osan pitäisi olla luettavissa itsenäisenä kirjana.)

Yhteenveto: Saatan lukea sarjan kakkososankin.

Empire in Black and Gold

Aikaisemmin lukemani tekele, Winterbirth, sai minut melkein skippaamaan myös Adrian Tchaikovskyn kirjan Empire in Black and Gold. (Ne oli sentään lainattu kirjastosta samaan aikaan, joten oli luonnollista olettaa, että niillä oli muutakin tekemistä toistensa kanssa.)

Se olisi ollut vähän sääli, sillä kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuksia, jos nyt ei ihan varsinainen täysosuma ollutkaan.

Juonesta sen verran, että paha keisarikunta yrittää valloittaa pieniä vapaita kaupunkeja, mutta joukko oikeamielisiä vapaiden kaupunkien asukkaita laittaa kapuloita rattaisiin minkä ehtii.

Kiinnostavista ajatuksista parhain oli ehkä ihmisten yhteys erilaisiin hyönteisiin. Hyönteisiltä - ja muilta öttiäisiltä - oli jotenkin saatu jotain ominaisuuksia, kuten nyt vaikka lentokyky tai teknologinen ymmärrys. Näiden ominaisuuksien mukaan ihmiset olivat sitten jakautuneet kansoihin.

Ei ihan täysosuma -puolella on sanottava, etten koko kirjan aikana tajunnut, miten kourallinen kapinallisia siellä ja tiu täällä voi olla jollekin massiiviselle keisarikunnalle niin suuri ongelma, että kapinallisia jahdataan ihan pataljoonien avulla. Sikstoisekseen tämä ei ollut myöskään genren mukaansatempaavinta tekstiä ja taistelukohtauksia oli Liinan asteikolla (TM) IHAN LIIKAA.

Puhdasta eeppistä fantasiaa arvostaville varoitukseksi kerrottakoon, että EiBaG on aika teknologinen fantasia, ja kirjan maailma on maailma jossa teknologinen kehitys on käynnistynyt täyteen höyryyn. Pun intended.

Huomatkaa muuten myös kirjan kansikuva. Siinä näkyy nykyfantasian uusi trendi, jossa tumma viittaan pukeutunut huppupäinen hahmo poseeraa pahaenteisesti vaalealla taustalla.
Olen tullut siihen tulokseen, että pahaenteinen, tummanpuhuva hahmo vaalealla taustalla on varmaan tosi halpa sekä piirtää että painaa. Itse en niin trendistä tykkää, kirjoja on vaikea erottaa toisistaan, ja kun on lukenut yhden, luulee lukeneensa ne kaikki.

Paheiden palatsi

Jassoo.

Minulla ja Tim Powersilla on hieman hankala suhde, jossa minä hampaat irvessä luin Powersin kirjoja ymmärtämättä ihan täysin mikä niissä oli niin hienoa ... kunnes sitten yhden kirjan kohdalla aloin vähän nähdä valoa tunnelin päässä, ja sitten luin Last Callin ja se oli rakkautta.

Powersia on suomennettukin; Anubiksen portit (kahdessa osassa) ja Paheiden palatsi. Kaikki suomennetut Powersit löytää kirjastosta jostain syystä ihan äärettömän tuhruisina kappaleina. Ilmeisesti kaikki Powersia ennen minua lukeneet tupakoivat ketjussa ja syövät rasvaista ruokaa samalla kun lukevat.

Anubiksen porteista en siis ikinä oikein riemastunut, ja Paheiden palatsi jäi lukematta. Nyt sitten huomasin kuitenkin, että sitä kehuttiin jossain ja päätin tarttua kirjaan.


Meh.

Fiilis tästä oli suunnilleen sama kuin Anubiksesta. Että kyllähän sen luki, ja varmasti voisi aikansa huonomminkin käyttää, mutta mistään elämää suuremmasta ei kyllä ollut kyse.
En tiedä, onko suomennoksella jotain vaikutusta - luulen, että on - mutta ainakaan minä en suuremmin riemastunut kaikista suomennosratkaisuista, vaikka en tietenkään parempiakaan osaa antaa tilalle. Tietysti Powers tuskin on helpoin suomennettavakaan - mutta silti, kultti jonka johtaja on nimeltään Närhenpuska ei vaan oikein kuulosta millään muotoa vakavasti otettavalta.

Jos Powers kiinnostaa, kannattaa mieluummin ehkä lukea englanniksi. Ja ehkä Last Call.

The Steel Remains

Avot.

Richard Morgan on päässyt Sivukirjastoon ennenkin, ja pitää nyt siis varmaan juhlia kotonaan. (Linkitin itseeni. Olen nolostunut.) (Kätevää kuitenkin, että tässä pohjassa linkkiväri on sama kuin leipätekstin väri, joten ette luultavasti löydä linkkiä ja voin lakata nolostumasta.)

The Steel Remains on Morganin (ilmeisesti ensimmäinen) fantasiakirja, ja se oli oikein mainio. Reipasta toimintaa ja pidettäviä hahmoja halki kirjan. Myös aika kainostelemattomin sanankääntein kuvattua seksiä, joten tämä ei soveltune kahdeksanvuotiaalle, englantia taitavalle serkullenne synttärilahjaksi.
Jatkoakin kai tulee piisaamaan.

Morganin tavassa kirjoittaa on jotain tuttua. Puolet ajasta luulin lukevani jonkun muun kirjaa, mahdollisesti Scott Lynchin, ja jouduin silloin tällöin nipistämään itseäni, jotta muistaisin, kenestä on kyse. Tämä nyt ei kuitenkaan ole moite, koska kirja oli tosiaan mukavaa luettavaa, vaikka ei ehkä ollutkaan elämää suurempi eeppinen fantasia*.

Iso miinus siitä, että ainakin kovakantinen versio oli ilmeisesti liimasidottu käyttäen sylkeä liiman sijasta.


* Morganin setä ei kai arvosta kovasti Tolkienia, mistä olin hieman järkyttynyt. On tietysti totta, että kaikilla on mielipide, mutta yhtälailla totta on, että tässä Tolkien-asiassa minä olen oikeassa.

Darkmans

Taisin aiemmin mainita, että Nicola Barkerin Darkmans kannattaa lukea?

Toivottavasti kaikki uskoivat. Darkmans on mainio. (Se on myös jonkin tahon ... erm ... Guardianin listalla niistä (luullakseni) SF/F-kirjoista joita pitää lukea. Listoja ei ole pakko uskoa, mutta joskus kannattaa.)

Noin, nyt kaikki sulut on suljettu. Minä lainasin Darkmansin sen listan perusteella. Darkmansin kannessa lukee jotain sen suuntaista kuin "Luettuani nämä 837 sivua olisin halunnut vielä 837 sivua lisää". Ymmärtänette, että lyhyiden kirjojen kannatusyhdistyksen jäsenenä olin skeptinen.

Mutta oikeassa olivat. Darkmansia olisi lukenut lisääkin.

Itse juoni on hieman ... jopa ... vaikeasti selitettävä. Kirja kertoo useammasta ihmisestä, joiden elämät ovat kietoutuneet yhteen, ja joiden elämässä vaikuttaa suoraan keskiajalta peräisin oleva kaaos. Kirjoitustyyli on omintakeinen, mutta sopiva.

Mahtava kirja.

Winterbirth

Noin periaatteessa minusta on erittäin ok lukea tyhjänpäiväisiä fantasiaseikkailuita, mikäli ne onnistuvat olemaan viihdyttäviä.

Brian Ruckleyn Winterbirth oli viihdyttävä kuin valkoinen tapetti. Eli ei yhtään.
Kaiken lisäksi se melkein teki pitkäpiimäisyydellään minut allergiseksi eeppiselle fantasialle - jota sentään olen lukenut vaikka kuinka ja kauan.

Ei voi jaksaa tällaista valloitusretkijorinaa jossa juostaan karttaa läpi ja tipahdetaan talviseen virtaan keskellä metsää ilman vaihtovaatteita eikä muka saada keuhkokuumetta ja ollaan selittämättömästi pahiksia ja vähintään yhtä selittämättömästi päähenkilöitä luonteella joka on täydellinen lääke unettomuuteen. Yyyyh.

Tulva

(Ihan ekaks, jukoliste, tätä lukee ainakin 4 ihmistä, tai ehkä 3. Klikatkaa tuota Follow this blog -juttua jonka omin käsin siihen lisäsin. Blogger Dashboardilla, jossa nää asiat on tehty helpoksi, mutta silti. Minäkin haluan elvistellä lukijakunnallani :D)

Ilmastokatastrofeista kiinnostuneet voivat kiinnostuneena seurata jalanjäljissäni ja lukea Stephen Baxterin scifikirjan Flood. Siinä tulvii ja rankasti.


Kirjassa seurataan tulvan etenemistä tietyn porukan ja lähinnä yhden päähenkilön silmin ja elämän kautta. Se on ihan hyvä valinta, vaikka siellä täällä on vuosien aukkojan ihmisten elämässä ja välillä tuleekin vähän sellainen tunne, että päähenkilön elämää seurataan vain uusien katastrofien nostamiseksi esille. Minua se ei haittaa, sillä minä pidän katastrofeista kirjoissa ja leffoissa ja olen näin siis todistanut täydellisen hyvän maun puutteeni. (Katsoin jopa Day After Tomorrowia aaltoon asti. Sen jälkeen kiinnostus lopahti.)

Juoni vaikuttaa siis ajankohtaiselta - tosin kirja on täyttä fiktiota. Ilmeisesti, jos kirjaa on uskominen - seuraava voi olla lohdullinen tieto tai sitten ei - jos napajäät sulavat, maapallo ei peity vedellä. Elinkelpoisesta alasta menee tietty suuri osa. Floodissa vedenpaisumuksen syyt ovat muualla.

Sivuhuomautus: kun luin tätä, ajattelin tosi usein haikeasti yhtä viime vuoden parhaista kirjoista, Chris Adrianin The Children's Hospitalia. Siinäkin on vedenpaisumus, vaan tosi paljon raamatullisempi. Ja SIINÄ kirjassa on tunnelmaa vaikka haikaloille syöttää.

TCH ei kuitenkaan tee Floodista sen huonompaa kirjaa. Jos ei kestä uskonnollisaiheista kirjallisuutta, kannattaa harkita olisivatko sietokyvyn rajat venytettävissä, ja sitten lukea molemmat.