Tyylikkään köyhäilyn taito

Tyylikkään köyhäilyn taidon kirjoittajan, Alexander von Schönburgin, suvulla on väitetysti 500 vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä.


Hyvä juttu. Herra von Schönburg osaa antaa vinkkejä ajalle, jolloin - kuten hän ennustaa - meillä kaikilla tulee olemaan vähemmän rahaa. Nyt tietysti on tulossa lama, joten tämä on erityisen tarpeellista.

Vinkit kirjassa eivät kuitenkaan liity tarjouskuponkien leikkelyyn lehdestä. Enemmänkin kirja on puheenvuoro hysteeristä kuluttajuutta vastaan. Siis sitä, jossa onnea yritetään ostaa. Kyllä te tiedätte.

Puhutaanpa hetki tähdistä. Minulle kirja oli viiden tähden kirja.
Jollekulle toiselle se toki saattaa olla jotain ihan muuta, mutta koska kirja osui ja upposi aiheellaan niin sopivasti, käsitellen juuri niitä juttuja joita olin itsekin hapuillen miettinyt, saakoon se nyt täydet viisi tähteä.

Itsehän olen pitkään toteuttanut itseäni kuluttamalla. Varsinainen markkinatalouden unelmalapsi. Syystä tai toisesta (mutta melko lailla itsekkäistä syistä silti) olin kuitenkin viime vuoden puolella pariinkin otteeseen ostamatta mitään. Siitä ei yllättäen tullutkaan paha olo, elämä tuntui jopa jollakin tavalla kevyemmältä kuin ennen.
(Nyt on pakko sanoa aihetta sivuten, että ahdistun myös himpun verran nykyään kovin suosittujen ekoblogien kanssa. Niissä kun tuntuu olevan helposti pelkkää tuotekatalogia. On tietysti parempi ostaa kirpparilta tai luontoystävällisesti tuotettuna se, minkä ostaa - mutta kuten olen ennenkin jossain sanonut, se on silti pikemminkin lääke oireisiin kuin vaivaan. Ja minä haluan apua vaivaan.)

No, pitkä tie tässä on vielä edessä, ja siitä todistaa sekin, että Tyylikkään köyhäilyn taitoa teki heti mieli ostaa 10 kappaletta ja jakaa ympäriinsä. Saatan kuitenkin keventämispäätöksistä huolimatta ostaa itselleni yhden. Koska tästä voisi ehkä jatkossa olla apua.

Templatetestausta

Testing testing 123.

Kokeilen vaan, saanko nuo päivämäärät toimimaan tällä templatella. Jos en saa, kiroan koko ihmiskunnan.

Asiaa odotellessanne voitte varata Nicola Barkerin Darkmansin kirjastosta. Se on hyvä.

Twilight

Nyt ei sitten kaunistella!

Minulla on aina ollut periaatteena, etten voi haukkua kirjaa täysipainoisesti jos en ole sitä kokonaan lukenut.


Pyysin - ja sain - kaverilta lainaan Stephanie Meyerin Twilightin ja luin sen hampaita kiristellen loppuun. Vihasin kaikkia hahmoja suunnattomasti. Sain vatsanpuruja siirapista, jota sivujen välistä pursusi. Tiesin jo helmikuussa lukeneeni vuoden 2009 huonoimman kirjan.

Myönnän, minulla oli ennakkoasenne. Olin melko varma, ettei se ihan NIIN huono voi olla.

Jos rekka olisi ajanut ylitseni kirjan ollessa kesken, olisin ollut tosi vihainen siitä, että tämä olisi ollut viimeinen kirja johon aikaani tuhlasin. Olisin ehkä ilmestynyt poltergeistina kanssanisäkkäälleni, joka olisi joutunut lukemaan minulle iltaisin ääneen vastineeksi siitä, etten heitä konsoleita pihalle.

Ei sillä, etteikö olisi jotenkin ymmärrettävääkin se, miksi niin monet Twilightista pitävät. Minulle kumminkin huonot puolet ajoivat hyvien - tai pitäisi ehkä sanoa, koukuttavien - puolien yli ACME-höyryjyrällä.
Olen varmaan liian vanha. Lähestyn eläkeikää (nykylainsäädännöllä siihen on enää noin 39 vuotta), tuota unelmissani siintävää paratiisia jossa olen maagisesti kehittänyt viherpeukalon ja hoidan kukkia päivät pitkät, ja illat istun takkatulen ääressä. En vaan enää ymmärrä, mikä siinä muka on romanttista, että joku kiipeää nukkuvan tytön huoneeseen tuijottamaan. Tuijottamaan sitä nukkuvaa tyttöä. Kuvottavaa.


...Toisaalta kaverini kertoo kauhean viihdyttävästi sarjan myöhemmät olennaiset juonenkäänteet. Teehetket töissä ovat olleet hurjan rattoisia viimeisen parin viikon ajan, kun keskustellaan siitä, miten kaamea Edward on. Että ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin.

Neuropaatti

Halusin vaan kirjoittaa "neuropaatti" (se on melkein yhtä kiva sana kuin "psykonautti".) (Psychonauts on peli.)


Ensimmäiseksi haluan tunnustaa, että edellinen Scott Bakkerin kirja masensi minut täydellisesti sivulla 5, ja jäi kesken. Se oli joku eeppinen fantasia, jonka nimen olen autuaasti häivyttänyt muististani. (Ja minä kun en yleensä jätä MITÄÄN kesken.) Neuropath oli onneksi kevyesti scifi trilleri, ei ziljardia sivua ja niin edelleen.

Kevyesti scifillä tarkoitan, että sijaittiin parinkymmenen vuoden päässä ja ihmisten aivoja alettiin ymmärtää vielä nykyaikaa paljon paremmin. Sitten oli murhaaja, joka käytti häiritsevällä tavalla ihmisten aivoja heitä itseään vastaan.
Kirja oli myös melkoisen hyytävää luettavaa neurotieteineen, mutta sellainen on minunkin aivojeni voima että olen jo pahimmat ilmestykset unohtanut.

Tosi monet kevyesti scifit trillerit on munsta aina hyviä jonnekin sivulle S-80, jossa S=kokonaissivumäärä. Tässä hetkellä S-80 alkaa yleensä jonkinlainen loppuratkaisu, joka tyypillisesti pitää haukotella läpi. Siis päätöstä (ja valitettavasti usein myös paatosta) vaaditaan, ok, mutta älköön kukaan kirjailija enää kiusatko minua tarpeellaan selittää hyvät juonenkäänteet pilalle.

En ole ihan varma, selittikö Bakker hyvät juonenkäänteet pihalle; tiedän vain, että kohdassa S-80 kirja menetti kiinnostavuuttaan kovaa vauhtia. Siihen asti kelpo kirja. Suosittelen.

The Haunting of Alaizabel Cray

Chris Woodingin The Haunting of Alaizabel Cray oli kirja, josta jotenkin ihan epätoivoisesti halusin pitää.

Asetelma oli herkullinen: Viktorian ajan Lontoo kärsii erilaisten demonien ja pahojen henkien kourissa. Pahalaiset ovat vallanneet jo puoli kaupunkia, ja ihmiset ovat joutuneet väistymään. Päähenkilö, Thaniel Fox, metsästää näitä otuksia työkseen ja tapaa siinä sivussa tyttösen joka on menettänyt muistinsa, ja tietenkin tätä kautta huomaa kompastuneensa pirulliseen juoneen.

Siis ihan tosissaan halusin pitää, luettuani sen ensimmäisen luvun. Tai ehkä kaksi ensimmäistä. Mutta kirja ei ainakaan minulle lunastanut ihan niitä lupauksia, joita annettiin. Vähän oli tylsänpuoleinen. Enkä edes enää muista, miten se loppui - eikä tästä nyt ole varmaan viikkoakaan kun sain sen loppuun. Aaaaaargh. Turhauttavaa.

Sitäpaitsi on hämmentävää huomata, että toivoo sankarin häviötä jotta status quo säilyisi. Mutta niin kävi. Ehkä lopussa sankarit voittivat ja pahalaiset hävisivät ja minä olen vain halunnut sen aktiivisesti unohtaa? Ei voi tietää.

Already Dead

Toinen alkuvuoden vampyyrikirjoista on C... Charlien Hustonin Already Dead, jossa vampyyri Joe Pitt toimii jonkinlaisena yksityisetsivä/yksityiskonna -tyyppisenä yrittäjänä vampyyriklaanien välissä puikkelehtien.


Sijainti: New York
Kohtalokkaita naisia: tuskin yhtään
Romantillisia vampyyrikohtauksia: tasan nolla

Already Dead ei ollut yhtään huono, ja jälkikäteen selvisi, että se oli vuoden 2008 -parhaat master listin satoa myös. Tälle tulee kai jatkoakin. Aika raaka se kyllä on, ehkä vähän yllättikin paikoin.
Joten jos kuvittelee kaikkien vampyyrikirjojen olevan jotenkin Stephanie Meyer -henkisiä, voi varautua nyt jo yllätykseen. (Kyllä, alkuvuoden toinen vampyyrikirja oli Twilight ja voin kertoa jo etukäteen, että se ei tule saamaan viittä tähteä.)

Lainan päivä 8.2.

Lainan päivää vietetään sunnuntaina 8.2. ja ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoilla on yhteinen tarjous: varausmaksuja ei peritä Lainan päivänä lainkaan.

Jee :D

Perinteisestihän Lainan päivänä on saanut sakkomaksut myöhästyneistä kirjoista anteeksi, mutta se ei ainakaan minua kiinnosta - mainion Helmet-järjestelmän käyttöönoton jälkeen ei ole juuri mitään syytä siihen, että kirjat olisivat myöhässä. Webissä ne voi uusia koska vaan, vips.

Mutta varauksia mulla on nytkin 3 odottamassa ja yykaakoonee ... viisi matkalla. Toivotaan, että kaikki ehtii sunnuntaiksi, niin voin käydä säästämässä 4€ tai siis lähinnä sen vaivan, että kaivan pankkikortin esiin.

Niin, monet kirjastot ovat siis sunnuntaina auki ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

The Lees of Laughter's End

Avot. En enää muista, mistä olen kirjoittanut. Piti käyttää hakua.
Hieman järkyttyneenä huomasin myös, että Sivukirjasto on ollut pystyssä jo monta kuukautta. Siis vallan. Apua.

No, aiemmin olen siis maininnut lukevani ajoittain Malazan Empire -sarjaa, jota pääasiassa kirjoittaa eräs Steven Erikson, mutta johon soppaan on lusikkansa tunkenut myös Ian C. Esslemont. Malazan Empire on varsin eeppistä fantasiaa ja jos taide määritellään sen kyvyllä tainnuttaa öinen murtovaras, myös sarjan pokkariversiot ovat mitä korkeinta taidetta. Sarjan lukeminen etenee hieman hitaasti ainakin minulla, koska jotenkin masentaa tarttua mihinkään kirjaan jossa on yli 900 sivua. Okei, yli 700.

No, huutooni on nyt vastattu, kun Eriksonin setä kirjoitti Malazan Empire -sarjaan liittyvän pienoisromaanin The Lees of Laughter's End. Tässä taisi olla 115 sivua, ja aika ilmava taitto.

Tulkoon vielä mainittua, että Erikson on kyllä minusta yleensä ihan hyvä, Esslemontista en pitänyt.

Mutta TLoLE oli kyllä jotenkin ihan sikatylsä. Jos pitää pakottaa itsensä kahlaamaan 115-sivuinen teos läpi, niin jotain on pielessä. Olen valmis myös otaksumaan, että vika on minussa eikä kirjassa, mutta koska en voi vaihtaa itseäni lukijana, kirja saa kaksi tähteä.

The Master of the Fallen Chairs

Aina välillä sitä tulee tuhlattua elämäänsä tavalla, joka hieman tuskallisesti muistuttaa siitä, että paremminkin aikansa voisi käyttää.

Henry Porterin The Master of the Fallen Chairs ei ollut oikeastaan huono (lasten)kirja, mutta ei se ollut ihan erityisen ihmeellinenkään. Minä sitäpaitsi vielä uskon, että hyvästä lastenkirjasta nauttii aikuinenkin. Tästä nyt kuitenkin puuttui sellainen taianomainen fiilis, jota usein kirjoista etsin.
Sen sijaan oli orpoja ja iso, vanha talo, ja aikamatkustustakin oli. Aika paljon siis kaikkea, jonka pitäisi olla tosi kivaa.
Ja nyt on kyllä sanottava, että useimmiten kun aikamatkustus otetaan kehiin, niin kiinnostavuus katoaa. Jotenkin ne juonikuviot muuttuvat aina niin masentavan monimutkaisiksi - tulee sellainen fiilis, että kirjailija esittelee lähinnä omaa nokkeluuttaan. Ainoa hyvin aikamatkustuksesta kirjoittanut kirjailija on Kage Baker. (Baker onkin sitten tosi hyvä.)

Mutta kansikuva oli tosi kiva.

Pilvikartasto

Maatuskamainen kerronta blaablaablaa.
Lukekaa joku arvostelu vaikka, en nyt jaksa mennä sen syvemmälle Pilvikartaston rakenteeseen - vaikka se ihan jännä olikin.


Pilvikartasto on siis David Mitchellin kirja, joka on joitakin palkintojakin voittanut, ja jota silmäilin alkukotikaupunkini Infon välipäiväalessa kiinnostuneena ja sitten varasin kirjastosta.

Pilvikartasto oli kyllä hyvä, hyvin kirjoitettu ja kiinnostava - mutta. Niin, mutta - mutta kun minä en oikein saanut mitään kosketusta niihin tarinoiden hahmoihin. Tuntui vähän yhdentekevältä, että mitä niille oikein tapahtuu. Osa jutuista kyllä kiinnosti enemmän kuin toiset, ja useimmat muuttuivat kiinnostavammiksi loppua kohden, mutta ei tätä ollut mikään pakko ahmia yötä myöden. Ainakaan minun.

Ei se toki tarkoita, etteikö Pilvikartastoa kannattaisi lukea. Ei se missään nimessä huono kirja ole, mutta ehkä meillä ei vain ollut sitä yhteyttä, joka jenkkien tosi-tv -sarjoissa tärkeäksi mainitaan.

The Armageddon Rag

Hahaa kuulkaas lapset, olen päässyt ns. nykyhetkeen tässä bloggauksessa. Toisin sanoen tämä on viimeinen bloggausta odotellut kirja ja nyt te joudutte odottamaan, että luen jotain. Ja juu, kaksi geetä.

:D

George R. R. Martin on tosi hyvä, kaikki ovat sitä mieltä. Nykyään GRRM yrittää vältellä A Song of Ice and Fire -sarjan kirjoittamista. Sillä välin kustantaja julkaisee uudestaan GRRM:n vanhoja kirjoja, kuten nyt The Armageddon Rag.

The Armageddon Rag käsittelee 60-luvun hippiaatetta ja musiikin voimaa ja saatanallisia kultteja. Hyvä se on, ja sopii jännästi Little Brotherin jälkeen luettavaksi. Vaikka siinä onkin ihan saatanallisen tylsiä takaumakohtauksia, silti - mielenkiinto pysyi yllä.

Moni on maininnut, että GRRM:n useissa kirjoissa on tiettyä surumielisyyttä. Se on totta, ja sitä löytyy myös TARista. MUTTA jos et ole lukenut aikaisemmin mitään GRRM:n tuotantoa, suosittelen silti aloittamaan Fevre Dreamista. Siinä vasta surumielinen ja mainio kirja. Vieläkin tulee haikea mieli kun ajattelen sitä, ja vähän jopa pelottaa ajatus siitä, että ostaisi sen omaksi. Niin syvän vaikutuksen teki.

Vuoden parhaat

On muodikasta listata vuoden parhaat lukuelämykset. Tässä minun.
Joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset (tammikuu)
Cormac McCarthy: All the Pretty Horses (helmikuu)
Viivi Hyvönen: Apina ja uusikuu (maaliskuu)
Chris Adrian: The Children's Hospital (huhtikuu)
Jo Walton: Farthing (huhtikuu)
W. G. Sebald: Austerlitz (heinäkuu)
Kage Baker: Mother Aegypt (heinäkuu)
Richard Bowes: Minions of the Moon (syyskuu)
Ursula K. LeGuin: Lavinia (lokakuu)
Ray Bradbury: Something Wicked This Way Comes (marraskuu)
Neal Stephenson: Quicksilver (joulukuu)


Bubbling under:
Scott Westerfeld: Specials, Jeff Somers: The Electric Church, Charles G. Finney: The Circus of Dr. Lao, Chris Wooding: The Fade, Jonathan Carroll: Naurujen maa, Liz Williams: Snake Agent & Winterstrike, Antal Szerb: Pendragonin legenda, Brian Francis Slattery: Avaruusblues, Jacqueline Carey: Kushiel's Avatar

Pikkuveli

Äh. "Pikkuveli" on mulle kauhean suurella merkityksellä ladattu sana.

Nyt kuitenkin ajattelin puhua Cory Doctorowin kirjasta Little Brother. Nimi on ihan suora viittaus Big Brotheriin, enkä nyt puhu tv-ohjelmasta.

Little Brotherissa teini-ikäinen Marcus on väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu kuullustelluksi ainakin näennäisesti terrori-iskusta epäiltynä. Systeemi selvästi haisee, ja Marcus päättää tehdä asialle jotain.

Ensinnäkin olen vapaa-ajallani jotakuinkin paranoidi ja vakuuttunut siitä, että Google yrittää vallata maailman. Ainakin minun yksityisyyteni. Ja jos eivät ne, niin jenkit. Molempi pahempi.
Ja tämä kirja käsitteli ihan hyytävällä tavalla yksityisyyden menetystä. Saatan ruveta ammattiparanoidiksi vielä.

LB oli myös hyvin kirjoitettu, ajoittain hauska, ajoittain tunteita herättävä, ajoittain kuin (kiinnostava) historiantunti - kaikin puolin älyttömän hyvä. Kannattaa lukea, ihan ilman muuta. Sitten kannattaa ostaa se omaksi ja lukea uudestaan.

Ja aina kannattaa muistaa, että ne jotka vaihtavat vapauden turvallisuuteen eivät ansaitse kumpaakaan.

Blood of Elves

Andrzej Sapkowski on puolalainen suuruus, jonka kirjat ovat ilmeisesti kotimaassaan saavuttaneet suurta suosiota ja joita on nyt sitten muutama käännetty - englanniksi tietysti.

Blood of Elves on näistä käännöksistä jälkimmäinen, eikä se huono olekaan - jonkin kirjan ensimmäisenä kolmenasatana sivuna. Itsenäisenä teoksena se jää melkoisen kesken. Sarjaa siis pukkaa.

BoE siis jatkaa Sapkowskin ensimmäisessä englanniksi käännetyssä kirjassa (The Last Wish) aloittamaa Geraltin tarinaa. Geralt on jonkun sortin demonien metsästäjä. Muka kaikkien vihaama, vaikka ei siitä kovasti evidenssiä kirjoissa näy.

The Last Wishiä suosittelisin kyllä suuremmalla innolla kuin tätä jälkimmäistä. Mutta TLW onkin kokoelma tarinoita ja toimii ihan itsenäisenä kirjanakin.

Miehet jotka vihaavat naisia

Miehet jotka vihaavat naisia on ollut lukulistalla siitä asti, kun Sivukirjasto avattiin. Kuvittelin tosissani, että se olisi päätynyt tänne jo aiemmin, vaan ei.

Stieg Larsson on kyllä hyvä. Jotenkin uskottava, sellaisella tavalla, etteivät kaikki osaa olla. Varsinkaan kauheuksista kirjoittaessaan. Ja aika kauheita Mjvn:ssa tapahtuukin. Naisten vihaaminen on toki ikävä aihe. Mutta aihe, josta varmaankin pitää puhua. Näin naisena en oikein ymmärrä miksi kukaan vihaisi mua yksinomaan sukupuoleni vuoksi, mutta on kai näitä.

Päähenkilökaksikko on hassu. Eikä lopussa ole mitään erityisen helppoja ratkaisuja, ja oikeassa elämässä haluaisin varmaan lyödä molempia nenään, mutta kirjassa päähenkilöihin kyllä kiintyi. Olinkin melko ilahtunut, kun selvisi, että sama kaksikko jatkaa Larssonin seuraavassa kirjassa Tyttö joka leikki tulella. (Toisaalta sen kirjan takakansiteksti jo sai mut vähän ahdistumaan. Inhoan sitä kun syyttömiä vainotaan ja niiden pitää todistaa syyttömyytensä.)

Quicksilver

Neal Stephenson on siitä vähän rasittava kirjailija, että kirjat tuntuvat kärsivän jonkunlaisesta pöhötaudista. Ollen silti niin hyviä, että niitä pitää lukea.

Aikoinaan luin Cryptonomiconia kuukauden. Pokkarina 1000+ sivua. Pienintä mahdollista tekstiä, jota ilman suurennuslasia voi lukea. Luvun vaihtuminen ilmaistiin vähän korkeampana rivinvälinä, johon oli tungettu luvun numero. Mutta hyvä se kuitenkin oli.

Crypton jälkeen kuitenkin vähän arastelin Quicksilveriä. Sille on nimittäin kaksi jatko-osaakin. Toisaalta se on juuri ja juuri alle 1000 sivua pitkä. Mutta sopiva Australian matkalle. Ja se olikin yllättävän mukaansatempaava ja kiehtova! Luin ekat 200 sivua muutaman päivän aika Sydneyssä ja loput 700 lennolla Sydneystä Frankfurtiin (Frankfurtin jälkeen luin iltalehdykäiset ja NYTin ja ruokapakkauksen tekstejä silmät väsymyksestä ristissä.)

Quicksilver on eräänlainen vaihtoehtoinen historia, mutta ei varsinaisesti mitään scifiä ja/tai fantasiaa. Kellään ei esim. ole mitään maagillisia voimia. Tarina käsittelee aikansa politiikkaa, kauppaa ja tieteitä - mutta minulle jäivät päällimmäiseksi mieleen tieteet ja matemaattikkojen taistelut. Vaikka olihan siellä sitä politiikkaakin, vakoilua ja vaikka mitä. Ja kryptografiaakin vähän, että Cryptonomiconin esi-osaksi tämän nimittäminen on ymmärrettävää muutenkin kuin pituuden suhteen.

Kaikin puolin kiehtova, ei voi kuin suositella.

Imajica

Clive Barkerin Imajica oli yksi niistä kolmesta hulvattoman paksusta kirjasta, jotka otin mukaan Australian reissulle. Kirjat riittivät justiinsa. Vaikka löytyi sieltäkin sitten kirjakauppa, että ei olisi varmaan tarvinnut joutua maitopurkkia tavaamaan paluulennollakaan.

Duoda. Tykkään monista Barkerin kirjoista ihan hirveästi - esimerkiksi Weaveworld on hieno - ja myös Imajica on sitä. Mutta aika, joka vaadittiin siihen, että pääsi ikään kuin juonesta kiinni, oli ainakin minulle melko pitkä. Ja päähenkilöt taas ... olivat kaikki vähän hankalia siinä mielessä, että niihin oli vaikea kiintyä.

Loppu oli sitten toisaalta hieno, todella hieno. Se korvasi muutaman vähemmän hienon hetken. Julmuus ja kauneus kyllä kohtasivat Imajicassa.

Sir Terry ja Phèdre

Terry Pratchett on nyt Sir Terry Pratchett! My word.

Hieno juttu. Tiedän, ettei kaikki suostu uskomaan, mutta Discworld-kirjoissakin käsitellään välillä ihan ällistyttäviä juttuja. Olin myös aika surullinen kun Sir Terrencellä diagnosoitiin Alzheimer, mutta hyvinhän tuo näyttää vielä toimivan. Oma isoisäni ei toimi enää ollenkaan hyvin, ja juuri samasta syystä. Se on kauhean surullista myös.

No, se Alzheimerista.

Siirrytään muihin uutisiin, eli siihen, että sain vihdoinkin ensimmäisen Kushiel-trilogian luettua loppuun. Tulkoon sanotuksi, että minä pidin koko trilogiasta, mutta aika paksuja ne kirjat kyllä olivat. Huu.

Kushiel's Avatar oli hyvä, siinä missä ne edellisetkin osat. Tiedän, etteivät kaikki voi suunnilleen sietää Jacqueline Careyn kirjoitustyyliä, mutta minä pidän siitä, jos nyt yleensä kestääkin hetki, että siihen pääsee sisään. Ja juoni - mitä siitä nyt voi sanoa. Juonittelua, ja ymmärrän kyllä, ettei se ihan uskottavalta vaikuta että maailman voi pelastaa seksillä, mutta viihdyttävää kuitenkin.

Iron Kissed

Iron Kissed on kolmas Mercedes Thompson -kirja. Mercystä kirjoittaa Patricia Briggs, joka ei siis ole ihan yhtä tuottelias kuin Carrie Vaughn, joka suoltaa samantyyppistä sarjaa (josta on aikaisemmin ollut puhetta myös, kaivakaa arkistoista, en jaksa linkittää itseeni.)

Ehkä ei pitäisi sanoa "suoltaa". Anteeksi.

Iron Kissed oli ehkä ensimmäinen Mercy-kirja, josta pidin enemmänkin. Aluksi olin sitä mieltä, että se on hyvinkin neljän tähden kirja. Mutta yleensä kahden viikon päästä käyn vääntämässä tähtihanoja pienemmälle, ja niin IK:nkin kanssa. Nyt se on enää kolmen tähden kirja.

Sanottakoon, että Mercyssä on hyvä annos Mary Sueta - kaksi tarkoitan kolme alfaurosta tappelemassa sankarittaresta on luoja paratkoon liikaa - mutta tässä nyt päästiin edes valitsemaan alfauroista yksi. Oikeampi. En kerro kumpi, lukekaa itse. Niin ja tapahtui siinä muutakin.

(Minä suollan tekstiä jotta saisin tänä vuonna lukemani kirjat joskus dokumentoitua ja voisin kerrankin tehdä vuositilinpäätöksen jee.)

Avaruusblues: Muuan rakkauslaulu

Meinasin lukea Avaruusbluesin jo turhautuneesti e-kirjana kännykän näytöltä, mutta sitten kirjasto vihdoin ymmärsi sanattoman mulkoiluni ja hankki kirjan kokoelmiinsa josta minä lainasin sen. Ei siis tarvinnut ruveta epätoivoisiin tekoihin.

Ensinnäkin, Karisto on julkaissut SF/F-kirjan jonka kannessa ei ole glitteriä. Se on jo jonkinlainen merkkitapaus ainakin minun universumissani. Sitäpaitsi on kivaa, kun ihan oikea kirjailija suomentaa kirjan.

Toiseksi, Brian Francis Slattery on kirjoittanut melkolailla vauhdikkaan, hengästyttävän scifiromaanin, jonka parissa aika kyllä kuluu nopeammin kuin uskoisikaan. Kirjassa katoaa muuan Manuel Rodrigo Guzmán González, jonka Wendell Apogee (ensinmainitun rakastettu) päättää löytää. Tavallaan kirjassa onkin kaksi päähenkilöä, vaikka Manuel R. G. G. ei siinä oikeastaan näyttäydy kertaakaan ihan alkua lukuunottamatta. Mutta Wendellin seikkailuja on hyvä ihmisen seurata.

Kirjaa on minun lisäkseni kehunut myös esim. Jeff Vandermeer, mikä nyt ainakin minulle on melkein enemmän antisuositus mutta kaikille kai ei.