The Weavers of Saramyr

Chris Woodingilla meinaa ottaa ohraleipä. Ensin lukemani The Fade oli ihan neljän tähden kirja, sitten lukemani The Haunting of Alaizabel Cray kiva kolmen tähden kirja ... ja nyt vuorossa ollut The Weavers of Saramyr tukevasti kahden tähden.

Sori, spoilasin itseäni. Selitän silti: TWoS on ensimmäinen osa The Braided Path -nimistä sarjaa, jota myydään kokoomaniteenä nyt. Mutta minä olen pihi, ja löysin TWoS:in yksittäisniteenä kirjastosta.

Onneksi onneksi onneksiiii en tuhlannut tähän rahojani.

Päällimmäinen fiilis oli, että alkuasetelmasta joku toinen olisi saattanut saada ihan kelvollisen kirjan. Mutta kirjoitustyyli oli puisevaa. (Haha, pikku sanaleikki, huomasitteko?) Asioita selitettiin useaan kertaan, ja tylsästi vieläpä. Sitäpaitsi päähenkilöt masensivat: niistä ei vaan voinut pitää. Epäuskottaviakin olivat.

Mutta ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin: TWoS on julkaistu Wikipedia mukaan vuonna 2003, kun taas The Fade vuonna 2007. Ja se, ystävät, tarkoittaa, että kehitystä todistettavasti tapahtuu sekä maapallolla että Chris Woodingin kirjoitustavassa. Peukut sille.

The Accidental Sorcerer

Taas nähdään, että huumori on tikku lukijan silmässä, tai jotain. K. E. Millsin The Accidental Sorcereria mainostettiin nimittäin jossain hulvattoman hauskaksi ja jo omistuskirjoituksen kohdalla sai kuulemma kieriskellä naurusta.

En minä kieriskellyt.

TAS:issa päähenkilö Gerard (Gerald?) on kolmannen luokan velho, surullinen ja kehittymiskelvoton tapaus, joka erään pikku onnettomuuden jälkeen ottaa kiitollisna vastaan hovivelhon paikan kaukaisesta kuningaskunnasta. Harmi kyllä, kuningaskunnan valtias on sekaisin.

Kirjassa oli yksi ihan hauska hahmo, päähenkilön uskollinen kumppani, ihmisestä linnuksi taiottu Reg. Siihen se sitten jäikin. Muut hahmot, etenkin päähenkilö, tuppasivat lähinnä rasittamaan. Päähenkilö varsinkin muuttui loppua kohti tympeäksi itsesäälissä kieriskelijäksi. (En suvaitse itsesäälissä piehtarointia kuin itseltäni.)

Kirja saa minulta kolme tähteä ja kirjan aloittama sarja hyvän jatkon toivotukset.

Minulla on Mielipide

...mutta onneksi joku muu esittää sen paremmin:


see more Funny Graphs

Bwahahahaa.

(Poikaystävä kyllä sanoi, etten saa haukkua teinivampyyrikirjoja. Olen äärimmäisen katuvainen. En kuitenkaan niin katuvainen, etten postaisi tätä.)

Poison Study

Syystä, jota en enää muista, lainasin kirjastosta Maria V. Snyderin kirjan Poison Study. Ennakoitavasti tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja loput osat luen jos koen tarvetta viihtyä.

Poison Studyssa kirjan sankaritar, kuolemaantuomittu rikollinen Yelena pääsee maassaan valtaannouseen komentajan ruoanmaistajaksi. Ruoanmaistajan tehtävä on tietenkin siirretty tuomio, koska on odotettavissa, että jossain välissä myrkky kuitenkin osuu omalle kohdalle - Yelena kuitenkin päättää ottaa riskin. Mutkia matkaan tuovat Yelenan heräävät maagiset kyvyt, jotka ovat kiusallisia, sillä magian käyttäjiä odottaa välitön kuolemaantuomio, sekä valtapelit maassa.

PS oli itse asiassa parempi kuin odotin, vaikka siinä oli vähän sellaista ennalta-arvattavaa romantillisuutta. Ensinnäkin olin jotenkin vaikuttunut yhteiskuntakuvauksesta - vaikka kirjasta kävi ilmi, että komentajan johtama sotilasvaltio on monella tapaa diktatuuri ja toimii hyvin huonosti, selväksi tehdään myös se, että sotilasvaltiota edeltänyt kuningaskunta ei ollut juuri millään muotoa parempi. Ongelmien luonne vain muuttui. Toisaalta kirja eteni mukavan reippaasti eteenpäin ja viihdytti ainakin minua, kun sen jonain viikonloppuna ahmaisin.

Ei kirja nyt ihan täydellinen kuitenkaan ollut. Jouduin äsken googlettamaan sankarittaren nimen kun ehdin sen tässä kuukauden tauon aikana jo unohtaa. Ja se kertoo jo jotakin.

Red Thunder

Aamubloggausten sarja jatkuu. Call me mad.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt kuultuani pariltakin ihmiseltä, että he olivat lukeneet Sivukirjastoa eilen. Toinen näistä oli rakas avomieheni, joka ilmoitti jalomielisesti, että kyllähän sitä lukee jos et kirjoita niistä lohikäärmekirjoista tai avaruusaluksista. Tästä inspiroituneena aion kirjoittaa avaruusaluksista, mutta saatan palata musiikkiteemaankin vielä.

Red Thunder on John Varleyn tieteisseikkailu, tai ehkä pikemminkin tieteisfantasia. Se kertoo neljästä nuoresta jotka ottavat ja ystävystyvät entisen astronautin kanssa ja alkavat pykätä kasaan avaruusalusta. Sitten mennään Marsiin. Niin, luitte ihan oikein.

RT:ia on verrattu Robert A. Heinleinin kirjoihin - tai siis pikemminkin sanottu tribuutiksi. Minulla on sivistyksessä useita carcharodon megalodonin mentäviä aukkoja, joista yhdestä mahtuu myös Heinleinin tuotanto - joten tribuuteista en tiedä mitään. Sen tiedän, että Red Thunder on ihan vetävä seikkailu, mutta se vaatii lukijalta kahta asiaa:

1. Menestyksekästä suspension of disbeliefiä - anteeksi, en ole löytänyt hyvää suomennosta. Kirjan tieteisratkaisut tuntuvat kuitenkin ehkä hieman fantastisilta, mutta jos vaan kiukulla päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota, kirja toimii.
2. Patriotismin sietokykyä. MINÄ en näe mitään syytä siihen, että amerikkalaisten pitäisi oletusarvoisesti ehtiä Marsiin ennen kiinalaisia, mutta RT:in hahmot ilmeisesti näkevät.

Tälle olisi jotain jatko-osan tynkääkin tarjolla, mutta ilmeisesti sarjan osat voi lukea myös aiemmista osista tietämättä.

Sivukirjaston sivupolut

Tänään keskustellaan hetki musiikista. Onhan toki jokaisessa itseään kunnioittavassa kirjastossa musiikkiosasto, joten ei kai tämä nyt ole kummoinenkaan sivupolku.

Olin eilen Ratinan stadionilla katsomassa Bruce Springsteeniä ja E-Street Bandia. Niin niin, sillä keikalla jossa Hesarin mukaan yleisö oli "iältään varttuneempaa väkeä". (Ja mitäs sitä kiertelemään, kohtahan tässä ollaan jo 30.)

Springsteenistä diggailua (minun on ihan kauhean vaikea käyttää sana "fani" itsestäni missään olosuhteissa) on minusta ihan helppo perustella - äijä on tehnyt loistavaa musiikkia ja sen lisäksi on varmasti yksi maailman parhaista live-esiintyjistä - ja kyllä sitä joutuukin perustelemaan. Yleensä vastaan tulee joku törppö joka on kuullut Born in the USAsta kertsin ja kuvittelee, että biisi on patriotismin huipentuma ja esittäjä sen mukainen. Ei ole. Ja oikeus esittää Springsteen-aiheisia mielipiteitä pitäisi tällaisten lausuntojen jälkeen kieltää.

Eilinen keikka oli vakuuttava, joskaan ei aivan yhtä huimaava kuin viime kesän 3+ tuntia kestänyt. Silti, tukeva post-Springsteeniläinen masennus (termi pihistetty häpeilemättä Queen II Jane, approximately -blogista) on täksikin kesäksi hankittu. Sen kaikki komponentit (kuten tunne siitä, että tätä ei ehkä ikinä enää ole luvassa ja endorfiinikrapula) ovat voimallisesti läsnä jo heti aamutuimaan.

Tässä vielä Youtube-pätkä viime vuodelta. Nyt lähden töihin nyyhkyttämään.



(Ja tänään pitäisi vielä mennä Tavastialle kuuntelemaan jotain Gaslight Anthemia. Pffft. Arvatkaa kuinka paljon se eilisen jälkeen jaksaa kiinnostaa? Oikein arvasitte.)