HAHAA! Olin kuin olinkin kirjoittanut Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron, en vain ollut ikinä julkaissut postausta jostain syystä. Here goes; en muutellut tekstiä jotta voisitte naureskella loppupuolen kommentille blogin ajantasaisuudesta.
Helmikuussa tapahtunutta:
Jos ei haltiafantasia miellytä eikä ole ikinä saanut kiksejä Tam Lin -balladin käytöstä kirjallisuudessa, ei varmaan pidä Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron. Mutta minä pidin, vaikka sen lukeminen jostain syystä hirveän hitaasti sujuikin.
Kirjan kannessa sanotaan, että "Blood and Iron takes everything you think you know about Faerie and twists it until it bleeds", ja se on aika totta kyllä. BaI oli jollakin tavalla erilainen fantasia - päähenkilö ei ollut mitenkään itsestäänselvästi rakastettava tai edes hyvä ja itse asiassa oli ihan mahdotonta sanoa, kuka nyt on hyvä ja kuka paha ja kellä on suurempi oikeus elintilaan.
Lisäksi kirjan puolivälissä tapahtui vielä kertojanäkökulman muutos, joka minusta oli aika hieno ja sopi hyvin juoneen, mutta ei ehkä miellyttäisi kaikkia?
Näitä Promethean Age -kirjoja on vielä kolme lisää, ja ne voi lukea lähes missä järjestyksessä haluaa, ymmärtäisin.
Eniten koko kirjassa ärsytti ehkä kansi, jossa oli yksi epätärkeä ja epäkuvaava tapahtuma kirjan alkupuolelta. WTF Roc?
Väliaikatietona voin muuten kertoa, että blogi alkaa olla melkein ajan tasalla. Blood and Iron oli viimeinen vuonna 2008 luettu kirja.
31/08/2009
30/08/2009
Undertow
Elizabeth Bearin Undertow onnistui jotenkin lannistamaan minut. Rouva Bearin kirjoja on kovin kehuttu siellä sun täällä, ja osittain kai ihan syystä (ainakin aikaisemmin luettu Blood and Iron oli ihan hyvä - en ole näköjään jostain ihmeen syystä kirjoittanut siitä tänne, enkä takuulla enää kirjoita, mutta ihan hyvä oli silti) mutta Undertow ei nyt kuitenkaan aiheuttanut väristyksiä.
Oikeastaan tässä kävi vähän samalla tavalla kuin Chris Woodingin The Fade -kirjan kanssa - vilkaisin kantta kerran ja ajattelin tyytyväisenä, että vedenalainen fantasia. Vaan ei - mikä pettymys.
Undertow sijoittuu hyvin vetiselle planeetalle ja on scifiä, mutta veden alle ei juuri päästä. Juoni tuntui jotenkin vähän sekavalta; oli suurta salaliittoa ja mysteeria. Planeetan alkuperäislaji, eräänlainen sammakkomainen kansa, oli kovin alistetussa asemassa tehden töitä riistopalkalla ihmisille.
Kirjan loppuun lukeminen oli hieman rasittavaa ja loppupuolelle sijoittuva todennäköisyysmyrsky minusta vain ärsyttävä tapa tehdä epätodennäköiset juonenkäänteet uskottavammiksi. Ei kirja kuitenkaan huono ollut.
Sitäpaitsi koira piti kovasti sen kansista, kirottua.
Oikeastaan tässä kävi vähän samalla tavalla kuin Chris Woodingin The Fade -kirjan kanssa - vilkaisin kantta kerran ja ajattelin tyytyväisenä, että vedenalainen fantasia. Vaan ei - mikä pettymys.
Undertow sijoittuu hyvin vetiselle planeetalle ja on scifiä, mutta veden alle ei juuri päästä. Juoni tuntui jotenkin vähän sekavalta; oli suurta salaliittoa ja mysteeria. Planeetan alkuperäislaji, eräänlainen sammakkomainen kansa, oli kovin alistetussa asemassa tehden töitä riistopalkalla ihmisille.
Kirjan loppuun lukeminen oli hieman rasittavaa ja loppupuolelle sijoittuva todennäköisyysmyrsky minusta vain ärsyttävä tapa tehdä epätodennäköiset juonenkäänteet uskottavammiksi. Ei kirja kuitenkaan huono ollut.
Sitäpaitsi koira piti kovasti sen kansista, kirottua.
21/08/2009
The City & The City
Uijuijui.
Suhteeni China Miévilleen ei ole ollut yksinomaan lämmin; siinä missä ensimmäinen herralta lukemani teos The Scar oli mainio, oli seuraava kirja Iron Council lähinnä raskas. Kolmas teos viehätti: lapsille suunnattu Un Lun Dun käsitteli sitä samaa alamaailma-tematiikkaa jota löytyy myös kirjoista Neverwhere ja juuri luettu The Secret History of Moscow (Un Lun Dun oli näistä kolmesta ehkä paras.)
Ja nyt sitten eräänlaista kaksoiskaupunkiteemaa jatkava The City & The City oli aivan herkullinen.
TC&TC on näennäisesti murhamysteeri, mutta päähuomion varastavat kaksi limittynyttä kaupunkia jossain itäisessä Euroopassa. Kaupungit ovat hurmaavat ja niiden limittyminen käsittämättömän pimeä keksintö - joka toimii loistavasti. Limittymistä on vaikea selittää, ja vaikkei olisi, en selittäisi - iso osa lukemisen riemusta on sitä, että yrittää hahmottaa, mistä oikeastaan on kyse. Kirjassa ei selitetä liikaa, vaan lukijan pitää itse olla valpas ja pohtiva.
Miévillen teksti, joka on joskus ollut himpun verran raskasta, toimii nyt erinomaisesti. Kaikin puolin mainio kirja.
Suhteeni China Miévilleen ei ole ollut yksinomaan lämmin; siinä missä ensimmäinen herralta lukemani teos The Scar oli mainio, oli seuraava kirja Iron Council lähinnä raskas. Kolmas teos viehätti: lapsille suunnattu Un Lun Dun käsitteli sitä samaa alamaailma-tematiikkaa jota löytyy myös kirjoista Neverwhere ja juuri luettu The Secret History of Moscow (Un Lun Dun oli näistä kolmesta ehkä paras.)
Ja nyt sitten eräänlaista kaksoiskaupunkiteemaa jatkava The City & The City oli aivan herkullinen.
TC&TC on näennäisesti murhamysteeri, mutta päähuomion varastavat kaksi limittynyttä kaupunkia jossain itäisessä Euroopassa. Kaupungit ovat hurmaavat ja niiden limittyminen käsittämättömän pimeä keksintö - joka toimii loistavasti. Limittymistä on vaikea selittää, ja vaikkei olisi, en selittäisi - iso osa lukemisen riemusta on sitä, että yrittää hahmottaa, mistä oikeastaan on kyse. Kirjassa ei selitetä liikaa, vaan lukijan pitää itse olla valpas ja pohtiva.
Miévillen teksti, joka on joskus ollut himpun verran raskasta, toimii nyt erinomaisesti. Kaikin puolin mainio kirja.
This Is Not a Game
Joitakin vuosia sitten, kun kesämökillämme riippumatto riippui vielä optimaalisella paikallaan ja aurinko paistoi koko kesän, lojuin edellämainitussa riippumatossa niinikään edellämainitun kesän, söin Safari-keksejä* ja luin Walter Jon Williamsin Metropolitan-sarjaa (ja muutamia muita kirjoja, koska Metropolitan-sarja käsittää kaksi ei-niin-kovin-pitkää kirjaa.) Pidin sarjasta kovasti, ja niinpä Walter Jon Williamsin nimi liittyy siis minun päässäni vieläkin aurinkoon, riippumattoon, keksitaivaan tähtiin ja hyvään scifiin.
Siksipä, vaikka Williamsin This Is Not a Game ei ollut huono kirja, se oli kuitenkin lievä pettymys.
TINaG (lyhennettä käytetään muuten kirjassakin) ei liity konsoli- tai roolipeleihin, vaan eräänlaisiin vaihtoehtoistodellisuuspeleihin, joihin pelaajat heittäytyvät mukaan arkielämänsä puitteissa. Kirjan päähenkilö Dagmar suunnittelee tällaisia pelejä, ja kun läheinen ystävä murhataan, hän joutuu käyttämään pelaajayhteisön apua selvittääkseen, mistä oikein on kysymys.
Vaikka oli kiva lukea siitä, miten eräänlainen ryhmämieli auttaa ratkaisemaan vaikeatkin tilanteet kauhealla vauhdilla, ei kirja kuitenkaan tuntunut oikein edistyvän mihinkään. Mysteerit eivät tuntuneet niin kovin kauheilta ja pelottavilta, joten ei niistä jaksanut juuri kiinnostuakaan. Suuria yllätyksiä ei kirja tarjoile. Teksti on toki sujuvaa ja lukeminen mukavaa, mutta valitettavasti siihen se sitten jääkin.
*Meinasin tarjoilla teille linkin Safari-keksien sivuille, mutta käytyäni siellä itse ymmärsin, ettei kukaan halua tietää, montako kaloria yhdessä keksissä on. ETENKÄÄN jos on ikinä elänyt niillä kokonaisen kesän.
Siksipä, vaikka Williamsin This Is Not a Game ei ollut huono kirja, se oli kuitenkin lievä pettymys.
TINaG (lyhennettä käytetään muuten kirjassakin) ei liity konsoli- tai roolipeleihin, vaan eräänlaisiin vaihtoehtoistodellisuuspeleihin, joihin pelaajat heittäytyvät mukaan arkielämänsä puitteissa. Kirjan päähenkilö Dagmar suunnittelee tällaisia pelejä, ja kun läheinen ystävä murhataan, hän joutuu käyttämään pelaajayhteisön apua selvittääkseen, mistä oikein on kysymys.
Vaikka oli kiva lukea siitä, miten eräänlainen ryhmämieli auttaa ratkaisemaan vaikeatkin tilanteet kauhealla vauhdilla, ei kirja kuitenkaan tuntunut oikein edistyvän mihinkään. Mysteerit eivät tuntuneet niin kovin kauheilta ja pelottavilta, joten ei niistä jaksanut juuri kiinnostuakaan. Suuria yllätyksiä ei kirja tarjoile. Teksti on toki sujuvaa ja lukeminen mukavaa, mutta valitettavasti siihen se sitten jääkin.
*Meinasin tarjoilla teille linkin Safari-keksien sivuille, mutta käytyäni siellä itse ymmärsin, ettei kukaan halua tietää, montako kaloria yhdessä keksissä on. ETENKÄÄN jos on ikinä elänyt niillä kokonaisen kesän.
17/08/2009
Rebel Angels
Täällä ollaan taas. Pakotettuun bloggaustaukoon ei tällä kertaa ollut syyllinen koira, vaan reitittimen muuntaja (!!!) joka sanoi sopimuksen irti. Ja kuten kaikki varmasti tietävät, on bloggaaminen vaikeaa ellei mahdotonta ilman langatonta verkkoa.
Aiemmin kesällä tuli luettua Libba Brayn kirja Rebel Angels, joka siis on jatkoa Kauhun ja kauneuden valtakunnalle. Tosin, kuten lienee ilmeistä, tällä kertaa en odotellut suomennosta.
RA sijoittui tällä kertaa sisäoppilaitosta enemmän Lontooseen, ja se oli miljöönä oikeastaan aika mukava - reippaat sankarittaremme matkustivat esimerkiksi metrossa, mikä ei tietenkään hienostotytöille ollut suoranaisesti sopivaa. Lisäksi käytiin oopperassa ja oltiin vallan romantillisia kosijaehdokkaiden ilmestyttyä peliin.
Taikavaltakunnassa tytöt myös etsivät kadonnutta sisarkunnan temppeliä, jotta taikuus saataisiin sidottua ja vältettyä taikuutta tavoittelevien sodat - mutta kynnyskysymys olikin, miten sitoa magia oikeudenmukaisesti. Arkkivihollinen Circe suorittaa kuvioihinpaluun.
Yleisesti ottaen ajan tulkinta on aika moderni: esimerkiksi kohta, jossa tytöt juovat absinttia ja päähenkilö Gemma päätyy hieman hankalaan tilanteeseen, ei varsinaisesti vastaa käsitystä 1900-luvun taitteen tapakulttuurista. Kirjoitustyyli on ihan mukava, mutta en vieläkään jaksanut olla kovin kiinnostunut henkilöhahmoista.
Ja kun on oma blogi kyseessä, aion vielä lähes absoluuttiseen totuuteen rinnastettavana mielipiteenäni kertoa, että kirjan nimi "Rebel Angels" on ihan kamalan kökkö.
Aiemmin kesällä tuli luettua Libba Brayn kirja Rebel Angels, joka siis on jatkoa Kauhun ja kauneuden valtakunnalle. Tosin, kuten lienee ilmeistä, tällä kertaa en odotellut suomennosta.
RA sijoittui tällä kertaa sisäoppilaitosta enemmän Lontooseen, ja se oli miljöönä oikeastaan aika mukava - reippaat sankarittaremme matkustivat esimerkiksi metrossa, mikä ei tietenkään hienostotytöille ollut suoranaisesti sopivaa. Lisäksi käytiin oopperassa ja oltiin vallan romantillisia kosijaehdokkaiden ilmestyttyä peliin.
Taikavaltakunnassa tytöt myös etsivät kadonnutta sisarkunnan temppeliä, jotta taikuus saataisiin sidottua ja vältettyä taikuutta tavoittelevien sodat - mutta kynnyskysymys olikin, miten sitoa magia oikeudenmukaisesti. Arkkivihollinen Circe suorittaa kuvioihinpaluun.
Yleisesti ottaen ajan tulkinta on aika moderni: esimerkiksi kohta, jossa tytöt juovat absinttia ja päähenkilö Gemma päätyy hieman hankalaan tilanteeseen, ei varsinaisesti vastaa käsitystä 1900-luvun taitteen tapakulttuurista. Kirjoitustyyli on ihan mukava, mutta en vieläkään jaksanut olla kovin kiinnostunut henkilöhahmoista.
Ja kun on oma blogi kyseessä, aion vielä lähes absoluuttiseen totuuteen rinnastettavana mielipiteenäni kertoa, että kirjan nimi "Rebel Angels" on ihan kamalan kökkö.
05/08/2009
Cry Wolf
Tuleva aviomieheni voitti kerran erään argumentin kysymällä, ettenkö ehkä ollut kuullut tarinasta, jossa "poika huusi kettu!" Nauroin liian kovaa jatkaakseni keskustelua.
Tämä ei liity varsinaisesti mihinkään, tulipa vaan mieleen Patricia Briggsin kirjan nimestä Cry Wolf.
Cry Wolf liittyy tavallaan siihen samaan universumiin, jossa myös Mercy Thompson vaikuttaa. Mercy ei kuitenkaan tässä kirjassa ole kuin sivumaininta, sillä pääosassa on ihmissusi Anna, joka ei todellakaan ole alfanaaras vaan jotain ihan muuta. Pohjois-Amerikan ihmissusien johtaja lähettää poikansa tekemään selvää Chicagon laumasta, jonka johtaja pahoinpitelee Annaa. Poika - jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, olisko ollut Charles - tekee työtä käskettyä ja päättää samantien, että Anna on hänen elämänkumppaninsa. Anna matkustaa johtajien johtajan laumaan Charlesin kanssa (sovitaan, että nimi oli Charles), jossa alkaa tapahtua kummia. Annan erikoistaidoille tulee käyttöä.
Ei ehkä tule ihan yllätyksenä, jos kerron, että kirjassa tavallaan tärkeintä on kuitenkin Annan ja Charlesin suhde. Melko romanttista ja sävyltään melko lailla perinteisempää kuin Mercy Thompson -kirjat (Mercyllähän olisi mies joka sormelle, mutta kun se ei oikein huoli ketään.) Varsinainen juoni on sekin ihan viihdyttävä, mutta kirjan pahiksen kanssa on menty metsästäkin maililla ohi - joillekin pahisparan repliikeille piti vain pyöritellä silmiä, niin kökköjä olivat. Ei sellaista kukaan ansaitse, ei edes merkityksettömistä merkityksettömin sivuhenkilö, saati sitten pääpahis.
Viimeinen tuomio: kevyttä ja viihdyttävää kesäkirjallisuutta.
Tämä ei liity varsinaisesti mihinkään, tulipa vaan mieleen Patricia Briggsin kirjan nimestä Cry Wolf.
Cry Wolf liittyy tavallaan siihen samaan universumiin, jossa myös Mercy Thompson vaikuttaa. Mercy ei kuitenkaan tässä kirjassa ole kuin sivumaininta, sillä pääosassa on ihmissusi Anna, joka ei todellakaan ole alfanaaras vaan jotain ihan muuta. Pohjois-Amerikan ihmissusien johtaja lähettää poikansa tekemään selvää Chicagon laumasta, jonka johtaja pahoinpitelee Annaa. Poika - jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, olisko ollut Charles - tekee työtä käskettyä ja päättää samantien, että Anna on hänen elämänkumppaninsa. Anna matkustaa johtajien johtajan laumaan Charlesin kanssa (sovitaan, että nimi oli Charles), jossa alkaa tapahtua kummia. Annan erikoistaidoille tulee käyttöä.
Ei ehkä tule ihan yllätyksenä, jos kerron, että kirjassa tavallaan tärkeintä on kuitenkin Annan ja Charlesin suhde. Melko romanttista ja sävyltään melko lailla perinteisempää kuin Mercy Thompson -kirjat (Mercyllähän olisi mies joka sormelle, mutta kun se ei oikein huoli ketään.) Varsinainen juoni on sekin ihan viihdyttävä, mutta kirjan pahiksen kanssa on menty metsästäkin maililla ohi - joillekin pahisparan repliikeille piti vain pyöritellä silmiä, niin kökköjä olivat. Ei sellaista kukaan ansaitse, ei edes merkityksettömistä merkityksettömin sivuhenkilö, saati sitten pääpahis.
Viimeinen tuomio: kevyttä ja viihdyttävää kesäkirjallisuutta.
04/08/2009
Olen hidasta sorttia
Luin vasta nyt kesällä kirjahyllyssä useita vuosia odotelleen Eric Schlosserin Fast Food Nationin. (On vähän siinä ja siinä, kuuluisiko tämä postaus Korianterin puolelle vai tänne, mutta tänne se nyt kuitenkin päätyi.)
Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.
Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.
Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.
Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.
Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.
Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.
Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.
Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.
02/08/2009
The Secret History of Moscow
Avasin juuri toiveikkaana tämän postauksen luonnoksen, ja havaitsin, että olin saanut kirjoitettua vallan kokonaisen otsikon.
Kaiken kaikkiaan en enää ole ihan varma, mitä sanoisin. Suhtauduin jotenkin hirveän toiveikkaasti Ekaterina Sedian kirjaan The Secret History of Moscow, jonka kannessa on vielä Neil Gaimanin suositus (joka nyt sinänsä ei ole mikään ylittämätön laadun tae), mutta petyin ehkä hieman. Sitä ne suuret odotukset teettävät.
TSHoM:issa päähenkilö Galinan sisko Masha ottaa ja katoaa. Katoamispaikalta lehahtaa lentoon iso naakka. Galina alkaa tutkia tapausta yhdessä poliisi Yakovin kanssa, jonka tietoon on tullut useita epäilyttävän lintumaisia katoamistapauksia. Kaksikko päätyy yhdessä erään humaltuneen katutaiteilijan kanssa Moskovan alamaailmaan, jossa vastaan tulee koko kavalkadi venäläisten kansansatujen hahmoja.
Voisi ehkä ajatella, että jonkin verran tuttu kaava siis; ainakin niille, jotka Neverwherensä ovat lukeneet.
No, venäläisten kansansatujen hahmoistahan on ilo lukea. Henkilökohtaisesti riemastuin eritoten siitä, että Kuolematon Kasshei esiintyi kirjassa. Kassheihan on tuttu ja rakas (ainakin minulle) jo Eduard Uspenskin loistokirjasta Alas Taikavirtaa. (Joitakin muitakin lapsuudesta tuttuja hahmoja löytyi, mutta tulkinta oli joskus hankalaa - oli vähän hankala tajuta, että One-Eye Likho on yhtä kuin Iivari Pahasilmä.)
Kirjan kirjoitustyylissä oli myös jotain riemastuttavan venäläistä - tai sitten olen sekaisin, mitä mahdollisuutta ei pidä poissulkea. Siinä kerrottiin myös elävästi Neuvostoliiton ajoista, ja sehän toki on aina kiehtovaa; lähes toinen maailma jo sinällään.*
Kirjallisena elämyksenä TSHoM ei silti ollut vallan tajunnanräjäyttävä, ja jossain vaiheessa huomasin keskittymiseni herpaantuvan pahan kerran. Tosin koiruus oli tullut taloon juuri tämän kirjan aikoihin joten saatoin myös olla pelkästään rättiväsynyt.
Jos urbaani fantasia tai venäläiset asiat viehättävät, suosittelen silti. Ainakin itseäni Venäjä kiinnostaa juuri nyt; menin jopa niin pitkälle, että aloitin - ja aivan kohta lopetan - Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta siitä lisää myöhemmin.
* Itsestään selvää lienee, että jos Venäjä tai Neuvostoliiton aika tahi Moskova kiinnostavat, on luettava heti Bulgakovin MAHTAVA Saatana Saapuu Moskovaan.
Kaiken kaikkiaan en enää ole ihan varma, mitä sanoisin. Suhtauduin jotenkin hirveän toiveikkaasti Ekaterina Sedian kirjaan The Secret History of Moscow, jonka kannessa on vielä Neil Gaimanin suositus (joka nyt sinänsä ei ole mikään ylittämätön laadun tae), mutta petyin ehkä hieman. Sitä ne suuret odotukset teettävät.
TSHoM:issa päähenkilö Galinan sisko Masha ottaa ja katoaa. Katoamispaikalta lehahtaa lentoon iso naakka. Galina alkaa tutkia tapausta yhdessä poliisi Yakovin kanssa, jonka tietoon on tullut useita epäilyttävän lintumaisia katoamistapauksia. Kaksikko päätyy yhdessä erään humaltuneen katutaiteilijan kanssa Moskovan alamaailmaan, jossa vastaan tulee koko kavalkadi venäläisten kansansatujen hahmoja.
Voisi ehkä ajatella, että jonkin verran tuttu kaava siis; ainakin niille, jotka Neverwherensä ovat lukeneet.
No, venäläisten kansansatujen hahmoistahan on ilo lukea. Henkilökohtaisesti riemastuin eritoten siitä, että Kuolematon Kasshei esiintyi kirjassa. Kassheihan on tuttu ja rakas (ainakin minulle) jo Eduard Uspenskin loistokirjasta Alas Taikavirtaa. (Joitakin muitakin lapsuudesta tuttuja hahmoja löytyi, mutta tulkinta oli joskus hankalaa - oli vähän hankala tajuta, että One-Eye Likho on yhtä kuin Iivari Pahasilmä.)
Kirjan kirjoitustyylissä oli myös jotain riemastuttavan venäläistä - tai sitten olen sekaisin, mitä mahdollisuutta ei pidä poissulkea. Siinä kerrottiin myös elävästi Neuvostoliiton ajoista, ja sehän toki on aina kiehtovaa; lähes toinen maailma jo sinällään.*
Kirjallisena elämyksenä TSHoM ei silti ollut vallan tajunnanräjäyttävä, ja jossain vaiheessa huomasin keskittymiseni herpaantuvan pahan kerran. Tosin koiruus oli tullut taloon juuri tämän kirjan aikoihin joten saatoin myös olla pelkästään rättiväsynyt.
Jos urbaani fantasia tai venäläiset asiat viehättävät, suosittelen silti. Ainakin itseäni Venäjä kiinnostaa juuri nyt; menin jopa niin pitkälle, että aloitin - ja aivan kohta lopetan - Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta siitä lisää myöhemmin.
* Itsestään selvää lienee, että jos Venäjä tai Neuvostoliiton aika tahi Moskova kiinnostavat, on luettava heti Bulgakovin MAHTAVA Saatana Saapuu Moskovaan.
Subscribe to:
Posts (Atom)