Ian McDonaldin The Dervish Housesta on vaikeahko kirjoittaa, koska se jostain syystä on niitä kirjoja, joiden kohdalla jää epäilemään, että jotain tosi hienoa jäi ymmärtämättä - vaikka pidin siitä TDH:sta kyllä todella paljon, joten ehkä voin kirjoittaa siitä hienosta, jonka ymmärsin.
Nythän on niin, että tulevaisuuden Istanbuliin sijoittuva TDH - ehdokas lukuisissa genren vuoden parhaat -kilpailuissa - punoo yhteen monta tarinaa, joiden yhteys toisiinsa ei aluksi ole ilmeinen, mutta lukija aika alusta asti olettaa, että yhteys on, koska tämäntyyppiset kirjat nyt vain toimivat niin. Yhteys löytyykin, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, ja paikoin tarinat punoutuvat toisiinsa melkoisen kekseliäästi. TDH nimittäin kertoo nanoteknologiasta, mutta samalla se puhuu hieman yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Teknologiapuolella sitä jotenkin jää vain odottamaan, että kirjan visiot viitsisivät toteutua - haluan ainakin sellaisen apinarobotin - mutta se hieno, jonka minä parhaiten ymmärsin, oli Istanbul.
Täältä Sivukirjastosta ei ole koskaan tehty visiittiä Turkkiin*, mutta jos joku herää kirjassa eloon, on se Istanbulin kaupunki. Halusin niin kulkemaan hikisenä Istanbulin kaduille, juomaan kahvia jonkin pikku aukion kahvilaan ja heräämään vanhasta dervissien talosta (vaikka viimeksimainittu, ja luultavasti toiseksikin mainittu, eivät ole tavalliselle turistille mahdollisia aktiviteetteja.)
En kuitenkaan täysin rakastunut TDH:en, sillä henkilöhahmot eivät muodostuneet itselleni aivan yhtä olennaisiksi kirjan kannalta kuin miljöö.
Olen aiemmin lukenut McDonaldilta suomennetun teoksen Kivi-Paperi-Sakset, ja olin löytävinäni TDH:sta hieman samaa, ihmismielen saloihin liittyvää tematiikkaa. Jostain syystä olen kuitenkin epäröinyt tarttua McDonaldin muihin teoksiin - mutta se loppui nyt.
* Voi olla, että puijasin, ehkä herra Sivukirjasto on joskus käynyt Turkissa. Pitääpä kysyä.
Nythän on niin, että tulevaisuuden Istanbuliin sijoittuva TDH - ehdokas lukuisissa genren vuoden parhaat -kilpailuissa - punoo yhteen monta tarinaa, joiden yhteys toisiinsa ei aluksi ole ilmeinen, mutta lukija aika alusta asti olettaa, että yhteys on, koska tämäntyyppiset kirjat nyt vain toimivat niin. Yhteys löytyykin, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, ja paikoin tarinat punoutuvat toisiinsa melkoisen kekseliäästi. TDH nimittäin kertoo nanoteknologiasta, mutta samalla se puhuu hieman yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Teknologiapuolella sitä jotenkin jää vain odottamaan, että kirjan visiot viitsisivät toteutua - haluan ainakin sellaisen apinarobotin - mutta se hieno, jonka minä parhaiten ymmärsin, oli Istanbul.
Täältä Sivukirjastosta ei ole koskaan tehty visiittiä Turkkiin*, mutta jos joku herää kirjassa eloon, on se Istanbulin kaupunki. Halusin niin kulkemaan hikisenä Istanbulin kaduille, juomaan kahvia jonkin pikku aukion kahvilaan ja heräämään vanhasta dervissien talosta (vaikka viimeksimainittu, ja luultavasti toiseksikin mainittu, eivät ole tavalliselle turistille mahdollisia aktiviteetteja.)
En kuitenkaan täysin rakastunut TDH:en, sillä henkilöhahmot eivät muodostuneet itselleni aivan yhtä olennaisiksi kirjan kannalta kuin miljöö.
Olen aiemmin lukenut McDonaldilta suomennetun teoksen Kivi-Paperi-Sakset, ja olin löytävinäni TDH:sta hieman samaa, ihmismielen saloihin liittyvää tematiikkaa. Jostain syystä olen kuitenkin epäröinyt tarttua McDonaldin muihin teoksiin - mutta se loppui nyt.
* Voi olla, että puijasin, ehkä herra Sivukirjasto on joskus käynyt Turkissa. Pitääpä kysyä.
No comments:
Post a Comment