Clockwork Prince

Lupasin itselleni jättää seuraavan Cassandra Claren rauhaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Kolmen tähden kirjat ovat vähän vaikeita. Esimerkiksi tämä sarjan kakkososa, Clockwork Prince, on selvästi parempi kuin ykkösosa, Clockwork Angel, mutta ne ovat silti molemmat kolmen tähden kirjoja. Ja CP oli jo sen verran ok, että tiedän melkoisella varmuudella lukevani sarjan viimeisenkin osan.

Tässä sarjan kakkososassa Tessa Gray jatkaa hengailua Lontoon Instituutissa pyrkien selvittämään omaa alkuperäänsä samalla, kun tuskailee mahdonta rakkauttaan kahteen eri poikaan. Will, toinen pojista, selvittää omia ongelmiaan (tiesimmehän kaikki, että niitä kyllä on) ja ratkaisuja löytyykin - täytyy sanoa, että paikoin Clare osasi olla aidosti hauska. Samalla tietysti instituuttia johtavat Charlotte ja Henry ovat menettää paikan hallinnan, ja koko posse yrittää löytää trilogian arkkivihollista todistaakseen nykyjohdon pätevyyden. Peruskauraa. Olennaisinta oli, että teksti viihdytti, paikoin jopa nauratti ja kidutettu romanssi oli jätetty aika lailla kirjan loppupuolelle, jossa se oli niin absurdin ilmeistä, ettei se oikein edes onnistunut ärsyttämään.

Tänne vaan seuraavakin.

Ja sitten siihen varsinaiseen syyhyn, joka sai minut tarttumaan näppäimistöön: Odysseus-päivitys. Olemme ohittaneet puolimatkan krouvin, ja meno on edelleen mukavaa. Sanon "olemme" siksi, että luen Joycea välillä ääneen neiti Sivukirjastolle - teksti on vaihtelevaa, ja osa siitä sopii mainiosti ääneenluettavaksi.

Kehua!

En ole ikinä koskaan lukenut mitään Fay Weldonilta, mutta nyt syystä tai toisesta (syy yksi oli varmasti Audiblen suosittelurobotti ja syy kaksi oli täsmälleen sama) tartuin Weldonin uuteen teokseen, jonka nimi on hankalasti mihinkään lauseeseen ujutettavissa: Kehua!

Kehua ovat siis uusiseelantilaisia kuolleiden sukulaisten henkiä, eikä nimi täten viittaa lähimmäisten itsetunnon vahvistamiseen positiivisin viestein. K! kertoo kunnioitettavaan ikään ehtineestä, Uudesta-Seelannista nuorena Britteihin paenneesta Beverlystä ja hänen tyttäristään, tyttärentyttäristään ja hieman vielä neljännenkin polven tyttäristä. Se kertoo suvun ongelmista ja siitä, miten tietyt piirteet toistuvat ja mikä vaikuttaa mihinkin - mutta hieman yllättäen se kertoo samalla, ainakin näennäisesti, kirjoittamisensa prosessista ja siitä, miten kirjailijatar itsekin alkaa havaita henkiä paukuttaessaan romskuaan talonsa kellarissa. Tykkäsin kovasti tästä metatarinasta varsinaisen tarinan ohella - koska teos on fiktiota, en menisi ottamaan sitäkään kovin todesta, mutta samoin kuin kirjan päätarina on mukana kulkeva kirjailijan tarina lämmin ja jotensakin elämänmakuinen.

Kaiken kaikkiaan tulin ensimmäisestä Weldonistani niin hyvälle tuulelle, että aion repäistä ja lukea toisenkin.

A Matter of Time

Kirjastoreissulla - päämäärätön selailu on selvästi vaarallista - bongasin Glen Cookin scifikirjan A Matter of Time. Pidän Cookin fantasiasta kovasti, joten tartuin tähän aikaparadoksiaiheiseen kirjaan jokseenkin innolla.

Ah ja voi. Tulin havainneeksi tiettyjä seikkoja, joista olisin mieluummin ollut onnellisen tietämätön:

1. Vihaan yhä aikaparadokseja.
2. Cookin näkemys naisista on karsea - seikka, joka ei haittaa, kun luetaan militanttia fantasiaa, jossa ei naista näy mailla eikä halmeilla, mutta joka kyllä haittaa kun naiset ovat pelkästään miesten himon kohteita tai rasittavia vaimoja, joiden pettäminen on ok niiden ykköskategorian naisten kanssa.

Juoni on monitahoinen ja pöljä: 70-luvulla poliiseja hämmentää tyhjästä ilmestynyt ruumis, joka on selvästi 50 vuotta aiemmin kadonnut retku - tosin yhä täsmälleen samanikäisenä kuin 50 vuotta sitten. Toisaalla Vietnamin sodassa sotavangiksi jäänyt poliisin poika joutuu aivopesun uhriksi. Lisäksi päättömimmässä juonenpätkässä totalitaarisesta tulevaisuudesta menneisyyteen joutuu kolme pakolaista ja heitä vainoava hullu, joiden taistelu huipentuu 70-luvulla paikallisten poliisien avustamana.

Päähenkilönä kirjassa toimii poliisi (jonka nimen olen autuaasti, ja kun sanon autuaasti, tarkoitan sitä todella) unohtanut. Tyyppi selvittää lopulta täysin idioottimaiseksi paljastuvaa mysteeriä menetelmin, jotka tuskin ovat olleet kovin tyypillisiä poliisin toimintatapoja edes 70-luvun Yhdysvalloissa. En todellakaan voi sanoa sen kummemmin pitäneeni yhdestäkään henkilöstä, mutta uhrasin kyllä muutamankin ajatuksen sille, olivatko henkilöt ehkä kuitenkin uskottavia esityksiä ihmisten asenteista puolivälissä 70-lukua. Niin tai näin - koska kirjassa oli tosi vähän asioita, joista oikeastaan olisin erityisemmin pitänyt, uskottavakaan esitys ei oikeastaan pelasta mitään.

Bleeding Violet

Dia Reevesin Bleeding Violet taisi olla Locuksen suosituksia vuoden 2010 kirjasadosta, ja koska päähenkilönä oli puoliksi suomalainen, bipolaarinen Hanna Järvinen (tai Jarvinen se taisi kirjassa olla) niin pakkohan se oli lukea. Tai kuunnella.

BV kertoo siis Hannasta, joka isänsä kuoleman jälkeen matkustaa pieneen jenkkikaupunkiin etsimään äitiään. Hannan äiti nyt vaan ei ole kovin innoissaan siitä, että tytär pölähtää yllättäen paikalle, ja vaaditaan melkoista suostuttelua, jotta Hanna saa jäädä. Lopulta äiti ja tytär saavat aikaan diilin: Hannalla on kaksi viikkoa aikaa sopeutua yhteisöön - muutoin odottaa lähtö takaisin inhottavan Ulla-tädin luokse. (Tulkoon muuten sanottua, etten ole nimistä aivan varma, koska kuuntelin tästä siis äänikirjaversion, ja vaikka lukija oli sinänsä mainio, suomalaisten nimien ääntäminen ei ollut selvästikään leipälaji. Sitäpaitsi Hannan isän nimi oli, sikäli kun oikein ymmärsin, Josef - missä vaiheessa allekirjoittanut näytti tältä: o_0. Ulla ja Josef. Totta kai.) No, Hanna tekee työtä käskettyä ja menee kouluun vakaana aikomuksenaan hurmata kaikki - mutta kaupunki onkin todella kummallinen: hirviöitä vaanii siellä täällä, eikä kukaan ole kiinnostunut tekemään tuttavuutta uuden tytön kanssa. Uudet ihmiset kun tuppaavat kuolemaan tai lähtemään, eikä tutustuminen yleensä siis maksa vaivaa.

Tykkäsin Hannan seikkailuista kovasti! Päähenkilönä Hanna oli mainio, välillä raivostuttava ja välillä suloinen, mutta aina reipas. Veikkaan kyllä, että tämä on sellainen kirja, jota tietyllä tavalla suuntautuneet jenkkivanhemmat eivät halua teiniensä lukevan, sillä Hanna ei myöskään ole mitään tosirakkaus odottaa -koulukuntaa, mutta minusta kirja oli viihdyttävä ja hyvää vastapainoa kaikille niille teineille, jotka nuortenkirjallisuudessa löytävät elämänsä rakkauden lukiossa. Hannaparan pakkomielteisin rakkaus kohdistuukin etäiseen äitiin.

Erityistä bongattavaa sai tietysti Suomeen liittyvistä viittauksista - karhunlihavoikkarit hämmensivät, kuten hämmensi myös Hannan äidin väite siitä, että kaikki suomalaiset rakastavat maitoa. Sitten muistin, että kuulun itse siihen pieneen vähemmistöön, joka vihaa maitoa. Oh well. Ainakin karhunliha on oikeasti aika harvinaista.

You Must Be This Happy to Enter

Kävin eilen Akateemisessa katsomassa Kettua kettuterrierin kanssa (hohoho! Enkö olekin aika hauska! Enkä edes omalla jutulla, vaan Akateemisen myyjättäreltä varastetulla!) ja näin vilaukselta bloggaajakollegoilta. Sain koko tähän blogihommaan uutta puhtia, ja joululahjaksi sain Elizabeth Cranen novellikokoelman You Must Be This Happy to Enter, jonka monivuotista traditiota* rikkoen luin heti tammikuussa.

Cranen novellit ovat mainioita, hieman kieroja tarinoita, ja pidin niistä aivan valtavasti. Suosikkinovellini (pitäisi varmasti olla fiksu ja kertoa kokoelman huonoimmasta novellista, ja sitten yllättyisitte iloisesti jos lukisitte kirjan, mutta en ole koskaan ollut fiksu) kertoo Bettystä, josta tulee zombie, ja joka yrittää urheasti pärjätä ongelmansa kanssa ja olla purematta aviomiestään ja lopulta menee tosi-tv -ohjelmaan, jossa erilaisista ongelmista kärsivät naiset yrittävät oppia elämään ongelmansa kanssa. Nerokasta, eikö? Kokoelmassa oli myös novelli esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu jos kaikesta tulee läpinäkyvää ja niin edelleen. Kaiken lisäksi Cranella oli jollakin tavalla hyvin tunnistettava oma tyylinsä - oli mukavaa lukea novellikokoelma, jossa tarinat ovat selvästi jollakin tavalla toisilleen sukua myös tyylinsä puolesta. Näin kun ei suinkaan aina ole.

Suosittelen lämmöllä kaikille, jotka pitävät hieman kieroista tarinoista.

* Tämän perinteen, itse aloittamani, mukaan joululahjakirjoja on hyvä hieman säästellä. Kuukaudesta pariin vuoteen. Ei pidä olla kärsimätön!

A Strong and Sudden Thaw

Kaivoin tiedon R. W. Dayn kirjan A Strong and Sudden Thaw jostain, ja itse kirjan kirjastosta, ja sen premissi kuulostaa jokseenkin mielipuoliselta. Ekokatastrofin jälkeistä elämää ja ... lohikäärmeitä?

Tänäkin vuonna Rumin Kansi -kisan voittaja on selvillä jo nyt.

David elää pikkukaupungissa jossain Jenkeissä. Yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme ei enää ole; uuden jääkauden tultua väki on taantunut pitkälti agraariyhteiskunnaksi. Kirjat ovat harvinaisia, vaikka sivistyksen syrjässä yritetään vielä rimpuilla kiinni. Sitten tulevat lohikäärmeet, hyökkäävät karjan ja lasten kimppuun, eikä keskushallinnosta tunnu olevan mitään apua. Davidilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä alas kylään on muuttanut uusi parantajan oppipoika, Callan, johon David rakastuu. Hankalampi homma, sillä kylä on asenteidensakin puolesta taantunut melkoisesti - homous on jälleen syntiä.

ASaST oli mainio kirja, vaikka ... kannen nähtyäni minulla oli asiasta epäilykseni. Davidin ja Callanin romanssi oli sympaattinen - jos nyt 17-vuotiaan löytämä elämän rakkaus on yhtä jännittävä konsepti, oli kyseessä sitten homo- tai heterosuhde. Dayn kuvaama yhteisö toimii ja on kohtuullisen uskottava lähes koko kirjan ajan; vain lopussa siirrytään nähdäkseni satuilun puolelle. Kiehtovinta kirjassa onkin muistutus siitä, miten ohut pintakerros sivistys meissä on ja miten helposti taannumme tilaan, jossa muiden kontrollointi syystä toisesta on yhtäkkiä ihan ok.

Niin ja ne lohikäärmeet - nekin toimivat teoksessa, eivätkä yritäkään rosvota pääosaa.

BONUS: Odysseus-päivitys, haluatte kuitenkin tietää. Olen lukenut Odysseusta rauhallista tahtia parisataa sivua, eikä homma ole ollut ollenkaan pakkopullaa - päinvastoin, olen tykännyt kirjasta kovasti.

Lainan päivä!

Tänään! Meinasi mennä ohi. Tai meneekin, koska meidän sakki kävi eilen hakemassa kirjastosta 20 varausta ja se saa luvan riittää hetkeksi. Ennen huomista ei kirjastossa käydä. (Toisin sanoen ollaan flunssassa.)

Mutta käykää te! Helsingin kaupunginkirjastolla ainakin on ohjelmaa, ja varmasti muuallakin.

The Wind-Up Bird Chronicle

Kuuntelin Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclen äänikirjana, enkä tiedä, olisinko paremmin voinut valita.

Murakami ei ole ollut suuri rakkauteni - toden totta, nautin oikeastaan What I Talk About When I Talk About Running -kirjasta jopa enemmän kuin aiemmin lukemastani Kafka on the Shoresta, ja se kai jo kertoo jotakin (jos nyt ei muuta niin ehkä sen, että Murakamin teksti toimii erinomaisen hyvin ääneenluettuna.)

TW-UBC oli kuitenkin mainio, ja luulen, että pääsin jotenkin juttuun vähän sisään. Kirjahan kertoo vaimoaan ja ehkä paikkaansakin etsivästä nuoresta miehestä, mutta juoni ei nyt jostain syystä ole minusta kovin olennainen - vaikka toki kirjassa sellainen on, omalaatuinen ja omaan suuntaansa virtaava. Virtaus on termi, jota kirjassakin usein käytetään - päähenkilön käsketään seurata sitä, ja se on ehkä lukijallekin hyvä ohje. Kun tarinan antaa kuljettaa, se todella vie mukaansa omituisine lainalaisuuksineen, eikä sen toivoisi päättyvän ikinä. Ja minulle TW-UBC oli juuri tällainen kirja: se vei minut mihin halusi, ja minä kelluin mukana onnellisena. 

Kuten aiemmin mainitsin, Murakami toimii erinomaisen hyvin ääneeluettuna ja niin nytkin. Paikoin etenkin arjen kuvaukset suorastaan hypnotisoivat allekirjoittaneen - toivottavasti taika on yhtä vahva myös kirjan sivuilla.

Hyllyssä odottaa muuten kaikki kolme osaa Murakamin uutuutta - kiitos Laura! Ja kiitos Heli! 

Luulen, että olen nyt oppinut jotain siitä, miten Murakamin kirjoihin kannattaa heittäytyä. Odotan uusinta innolla.

Pisan kalteva kirjatorni

Locus julkaisi suosituksensa vuoden 2011 kirjoista. Lista kädessäni hyökkäsin kohti paikalliskirjaston (joka, kuten tiedätte, on erinomainen) webisivuja ja menetin taas järkeni ja arvostelukykyni.

Milloin, kysyn vaan, kuvittelen lukevani ne 35 kirjaa jotka olen kirjastosta joko lainannut tai varannut? Ne, JA Odysseuksen? Mihin ne kaikki laitetaan? Herra Sivukirjasto pelkää hautautuvansa kirjavyöryn alle, ja koska kovasti pidän herra Sivukirjastosta, en halua että herra Sivukirjasto hautautuu kirjavyöryn alle tai edes elää kirjavyöryä peläten.

Ja ilmeisesti meillä on myös tytär, joka satunnaisesti (kuten nyt) vaatii huomiota.

Miksen ymmärrä sanaa "kohtuus"?

EDIT. Laskin hädissäni väärin. Kirjoja onkin vain 33. Ei sittenkään mitään hätää!

The Woman in Black

Yritin keksiä jotain aasinsiltaa, jolla voisin aloittaa postauksen maininnalla uudesta Android-tabletistamme, jonka herra Sivukirjasto eräänä päivänä kotiin toi - minulle. Oltuaan sitä ennen pahoillaan siitä, ettei yleensä muista tuoda kukkia. Ostan jatkossakin omat tulppaanini mielelläni itse - tämä tabletti on aivan loistava, mutta en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi sitä itse, suhteeni rahankäyttöön kun on nykyään hieman kiero*.

Huomaatte kohta, etten keksinyt mitään aasinsiltaa, sillä Jäljen äänestä bongaamallani Susan Hillin kirjalla The Woman in Black ei ole mitään yhteistä tablettien kanssa. En edes lukenut sitä sähköisesti vaan lainasin kirjastosta. Tätä postausta tosin kirjoitan tabletilla.




TWiB on kummitustarina, ja melkoisen hyytävä sellainen kaupan päälle. Kuten parhaat kummitustarinat, se jätti hiukset pystyyn pitkäksi aikaa, mutta tarinana se ei kuitenkaan ole absurdi tai (kuten niin monet kauhukirjat nykyisin) vähän pöljä - kauhu siinä on tutumpaa, uskottavaa.

Lyhyestä virsi kaunis: nuori lakimies lähtee setvimään kuolleen asiakkaan papereita. Yksinäisellä paikalla sijaitsevassa talossa vain on jotain outoa - jotain, minkä läheisen kylän asukkaat tuntuvat kyllä tuntevan, mutta joka ei nuorukaiselle heti selviä.

Tykkäsin kirjasta, kyllä vain, mutta jotain on tapahtunut, kun loppu tuntui minusta hieman liiankin hyytävältä. Jäi paha mieli, ja jos sen nyt voi olettaa olevan kirjailijattaren tarkoituskin, ei se lukukokemuksesta suuresti miellyttävämpää tee. Kirjan kiinnostavinta antia on muuten huikaisevasti kuvattu miljöö.

Erityismaininta kirjan uudesta painoksesta, jonka myötä pieni tarina on ulkoisestikin kuin pieni jalokivi - pokkarin kokoinen kovakantinen oli suloinen kädessä pideltävä.

* Edes varta vasten johonkin tarkoitukseen säästettyä rahaa ei pidä käyttämän. Se on säästöä, ja säästöt laitetaan patjan alle ja niitä vartioidaan katkaistun haulikon kanssa.