Otin riskin: The Age of Absurdity

Teen taas pienen aikahypyn ja kirjoitan teoksesta, jonka sain päätökseen noin minuutti sitten: Michael Foleyn The Age of Absurdity: Why Modern Life Makes It Hard to Be Happy. (Ei tässä mitään ajatteluaikaa tarvita!)

Kirja päätyi lukupinooni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kautta Booksylta, jota kohta muistan vastahaasteella (kunhan nyt vain ensin keksisin, mikä se on. Tämän jälkeen rima on korkealla, toden totta.)

Booksy oli oikeassa: The Age of Absurdity on sekä sairaan hauska että sairaan fiksu. Se saattoi sekä pilata että pelastaa elämäni, katsotaan nyt.

Foley kirjoittaa intohimoisesti nykyajasta ja siitä, miten tämä aika, jossa elämme, johtaa - ehkä kaikkia menneitä aikoja enemmän - tilanteeseen, jossa kaikkea on tarjolla, mutta mikään ei tee onnelliseksi. Kirja on täynnä asiaa ollakseen aika lyhyt, ja etenkin alkupuolella sitä asiaa tarjoillaan melkoisen henkeäsalpaavalla vauhdilla - joitakin juttuja olisi mielellään pohtinut jo alussa hieman hitaammin.

Keskeinen teema kirjassa on odotuksessa eläminen: se, miten ihan kohta tulossa oleva asia on parempi kuin mikään, mitä tähän asti on nähty. Ehkäpä täydellinen, sillä kun odotuksen kohde ei ole realisoitunut, se voi olla mitä vain ja kaikkea. Todellisuus ei tietenkään ikinä ole mitä vain ja kaikkea, joten yleisesti ottaen odotuksessa jatkuvasti elävälle kaikki on pettymystä: ostoksista saa iloa täsmälleen siihen asti, että ne on maksanut; lomallakin pitää huolehtia kotitöistä ja mukana kuvioissa on luultavasti paarmoja; uusi projekti, työ tai puolisokin paljastuvat vain maallisiksi ja niin edelleen. Potentiaali on siis pahimmillaan ansa, jossa mikään todellinen ei pärjää vertailussa mahdollisuuksia vasten.

Odotuksessa elämisellä on paljon kerrannaisvaikutuksia, joihin suosittelen kaikkia perehtymään itse kirjan parissa.

Itseäni kosketti erityisesti Foleyn pohdinta siitä, miten ... no, miten olla elossa aikuisten maailmassa. Foley puhuu paljon siitä, miten (sen lisäksi, että luopuu jatkuvasta odotuksessa elämisestä) on syytä kääntää tarkka vikoja etsivä katseensa sisäänpäin ja tunnistaa (tai edes yrittää tunnistaa, vaikeaahan se tietenkin on) ne impulssit, joiden kontrolloimattomuus tuppaa johtamaan onnettomaan oloon. Tällaisia impulsseja ovat esimerkiksi oletukset siitä, että lähtökohtaisesti on ansainnut jotain (loman, huomiota, parempia työtehtäviä, enemmän liksaa) tai siitä, että kaiken tulisi olla helppoa.

Helppous onkin Foleyn mielestä varsinainen ansa: kaikki arvokas on vaikeaa. Työ ja ponnistelu ovat oma palkintonsa ja täyttymys voidaan löytää vain niiden kautta - lahjana syliin tipahtaneita asioita on vaikea arvostaa. Onnellisen elämän salaisuus on löydettävä itse (ja kuten Foley huomauttaa, jos oman elämänsä suuntaa ei valitse itse, luultavasti sen valitsee joku muu - ja mikä pahinta, silloin tulee luultavasti omaksuneeksi kaikkein keskiarvoisimman aikalaisvision.)

Itse kiinnostuin valtavasti, se on myönnettävä, kirjassa läpikäydyistä Buddhan ajatuksista, mutta ilahduin myös siitä että ilmeisesti ev.lut. -seurakuntamme nokkahenkilö (jota olen aina pitänyt melkoisen hyvänä tyyppinä) on myös antanut tiukkoja ohjeita siitä, miten maailmassa olisi hyvä elää. Eivätkä Buddhan ja Jeesuksen ohjeet ole lopulta kovinkaan kaukana toisistaan. Foley puhuu myös stoalaisista, joiden elämänohjeet kuulostavat ainakin omiin korviini viisailta:

The key Stoic virtue is detachment - if it is not possible to influence the world, it is at least possible to moderate the world's influence on the self - but the purpose of this detachment is understanding rather than contempt. (s. 43)

Foley tarjoaa myös ihan konkreettisia ohjeita siitä, miten voi elää onnellisemmin. En toista niitä tässä, koska epäilen, etteivät ohjeet itsessään ole aivan niin tärkeitä kuin ne ajatukset, joiden nojalla ohjeisiin on päädytty, mutta eräs avainelementti onnellisempaan elämään ei suinkaan Foleyn mukaan ole vaihtoehtojen runsaus tai niiden lisääminen. Tämän ovat muutkin ajattelijat huomanneet: muistelkaa vain uivan teatterin puvustamossa masentuvaa Niiskuneitiä Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus - Niiskuneiti ei osaa valita sopivaa mekkoa, koska vaihtoehtoja on aivan liikaa.)

Kerron nyt vielä kuitenkin siitä, miten kirja saattoi joko pilata tai pelastaa elämäni. Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen lähdin melkoisen kärttyisissä fiiliksissä kävelylle koiran kanssa ilman puhelinta. Ei nyt mennä siihen, miksi olin kärttyisä; se oli typerää.

Kesken kävelylenkin alitajunnasta leijaili eräs kohta Foleyn tekstistä:

The beauty of taking offence is that the threats of the bully can be presented as the protests of the victim so that the ego can bask in virtue while the id exults in aggression. The arbitrariness is also appealing. Anyone can decide to take offence at anything and this ever-present potential creates a climate of fear satisfying to bullies. (s. 33) *

Kävi jotakuinkin kuten Foley oli ennustanut: oikeamielinen raivo lätsähti pikkumaiseksi kiukutteluksi kuin puhkaistu ilmapallo. Se tietysti turhautti. Niinkin hyvä kiukku kun oli ollut päällä! Kaikki on pilalla. Toisaalta se tietenkin vapautti, joten ehkä todella on niin, että kun luopuu (turhan kiukuttelun tarjoamasta) välittömästä tyydytyksestä voi ajan kanssa saada jotain enemmän.

Okei, eihän turhasta vihamielisyydestä pääseminen varmasti ainakaan pilaa elämää, vaikka lähin pikkumainen tyydytys pilalla olisikin. Pelastamisen puolella ollaan pitkälti.

Kirjassa on paljon ajattelemista, ja paljon aion ajatellakin. Ongelma on kuitenkin siinä, että työ on loputonta eikä laakereillaan ole varaa jäädä lepäilemään. Vaikka tunnistin itsessäni Foleyn avulla yhtä sun toista, lopulta mieleen jäi kaivelemaan fiilis siitä, että toistaiseksi (ja ehkä koko elämäni) vain rapsuttelen pintaa kuvitellen pohtivani asioita kovinkin syvällisesti. Vaan ei kai se auta kuin reippaasti muistaa haastaa itsensä silloin tällöin.

Kiitos, Booksy.

* Tästä loukkaantumisen hauskuudesta toimii muuten hyvänä esimerkkinä juhannustanssigate, joka onnistuu vääntämään sinänsä hyvän asian irvokkaaksi ajatuspoliisitoiminnaksi. Apua. 

Scrivener's Moon

Se, että luin Philip Reeven Scrivener's Moonin kertoo luultavasti ihan liikaa siitä, miten addikoitunut olen erilaisiin listoihin ja suosituksiin. Lisäksi havaitsin taas kerran olevani hieman hajamielinen - luulin lukevani jatko-osaa Fever Crumbille, mutta kyseessä olikin sarjan päätösosa. Välissä olisi ollut hyvinkin yksi osa - ellei enemmänkin.

Vaan mitäs tuosta, Reeve kyllä kertaa sarjan aiemmat tapahtumat ihailtavan yksityiskohtaisesti.

SM siis jatkaa Fever Crumbin tarinaa jossain hamassa tulevaisuudessa, paikassa jossa hienompien asuntojen lattiat ovat iPodeilla kivettyjä. Skippaan juonikuvauksen, koska se oli minusta vähän turhan säntäilypainotteinen, ja siirryn siihen, miksei Reeve oikein ikinä tunnu kolahtavan allekirjoittaneeseen täysillä. Sillä jos tyypillä on visio, jossa lattioita kivetään iPodeilla, pitäisihän siitä tulla kerrassaan mukaansatempaavaa kirjallisuutta, vai mitä?

Reeven tulevaisuus on aika synkkä ja tomuinen, ja kaikesta häneltä lukemastani välittyy väistämättä fiilis siitä, ettei herra juuri välitä ihmisistä. Hyvä on, ei kai meistä kukaan välitä ihmisistä aina, mutta Reeve (vaikka ehkä onkin lähinnä realisti) saa ainakin itseni enimmäkseen masentumaan synkällä näkemyksellään siitä, mihin ihmiskunta oikeastaan kelpaa. Kirja on dystopiakuvaus, jonka aito ahdistavuus kumpuaa ehkä siitä, että kirjassa kukaan ei ole vallassa - kukaan ei hanskaa yhtään mitään, vaan kaikki ovat yhtä peloissaan johtajista aina alimpiin duunareihin. Tiedon ja ymmärryksen rapautuminen ovat asioita, jotka Reeven yhteiskunnassa ovat arkipäivää, ja vaikka kirjailija sitä selvästi suree, hän myös tuntuu pitävän murenemista jollain tavalla väistämättömänä. 

Niin, no, ehkä Reeven tuotanto masentaa minua siksi, että paikoin se tuntuu aivan liian realistiselta.

Kaikkein eniten Reeven tuotannossa kuitenkin harmittaa se ihmeen tuntu, josta en ainakaan itse saa kiinni - mutta jonka pitäisi jotenkin olla siinä, ihan nurkan takana ... eikä kuitenkaan ole.

Snuff

En saanut joululahjaksi jokavuotuista Pratchettiani. Herra Sivukirjasto oli sen kyllä kirjakaupassa nähnyt, mutta jättänyt ostamatta kun en ollut erikseen pyytänyt. Joulun jälkeen jätin sen itsekin ostamatta. Tuntui siltä, että meidän perheen rahallinen kontribuutio Pratchettien eläkerahastoon on jo reippaasti tehty. Ja kirjastostahan tämänkin sai.

Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle.

Koska Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle, on selvää, ettei loma ole loma (paitsi siinä mielessä, että välillä on mahdollisuus saada pekonia.) Luvassa rikollisuutta ja pohdintaa ihmisyydestä. Ei siis juurikaan mitään uutta Kiekkomaailman auringon alla. Pratchett on edelleen humaani, mutta minä lukijana kaipasin jo jotain muuta (vaikka, okei, pohdintaa ihmisyydestä tuskin koskaan voi olla liikaa. Mutta luullakseni kaipasin jo irtiottoa komentaja Vimesista. Siitäkin huolimatta, että jaamme syvän rakkauden pekonia kohtaan.)

Okei, huijasin. Oli kirjassa jotain uuttakin. Alzheimerin tautinsa vuoksi Pratchett kirjoittaa käsittääkseni kirjansa nykyään avustajalleen sanellen. Tämä näkyi, vaikka ehkä olisi pitänyt kuulua - epäilen, että Snuff olisi toiminut todella hyvin äänikirjana.

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen Random Riggsin opuksesta Miss Peregrine's Home for Peculiar Children liekin jo sanottu, joten hyppään suoraan omiin fiiliksiini.

• Ammattitaitoisen vastarannankiiskin - bloggaajanne - opuksen valokuvat jättivät jääkylmäksi. Juttu tuntui kuvataidekouluprojektilta, jota aloittelin lukioiässä. Enkä tällä tarkoita, että "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - varmasti ei olisi, ja kun sanoin "aloittelin", todella tarkoitan aloittelua (kesken jäi viikossa, vaikka minä sentään laskin rimaa maan tasalle ja kaivelin kirjaston valokuvauskirjoja.) Tarkoitan, että minusta teoksen valokuvasato oli täsmälleen yhtä epäkiinnostavaa, sulkasatoista ja sekavaa kuin omani. Itse asiassa, koska teos oli osittain kirjoitettu kuvien ympärille, niistä tuntui olevan jopa aktiivisesti haittaa. Valokuvien selostaminen oli sekä ärsyttävää että (epäilen) kahlitsevaa sekä itse tekstin että juonen kannalta.
• Kirja on ihan muuta kuin mitä kannen synkeä valokuva lupaa - itse asiassa kyseessä on aika iisi nuorten romsku, jossa on aikaparadoksi. Aikaparadoksista tietänette mielipiteeni, joten ei siitä sen enempää. Juoni, joka oli jotakuinkin peruskauraa, ei ollut se, jonka halusin lukea, joten seikkailun vetävyyttä vähensi kärttyisä pettymyksen tunne.
• Kirjan neiti Peregrine oli hyytävä eukko. Aivan hirveä. Jos tälle jatkoa piisaa, soisin, että jatko-osissa keskityttäisiin neiti Peregrinen kerrassaan epäilyttäviin toimiin.

Niin että tavallaan joo, mutta sitten kuitenkaan ei. Helppolukuinen, sopivan viihdyttävä ja asetettuihin* odotuksiin kompastuva.

* Kirjan tai allekirjoittaneen toimesta asetettuihin odotuksiin. Syytän molempia.

Leviathan Wakes

Kysyin joskus kevättalvella, kiinnostaako herra Sivukirjastoa Daniel Abrahamin ja Ty Franckin yhteisteos Leviathan Wakes. Ei vähäjääkään, sain kuulla, joten hankin teoksen vain itselleni kirjastosta ja kävin kimppuun. Vaikea on herra Sivukirjastoa tästä moittiakaan - kirja vaikuttaa ensivilkaisulta olevan tismalleen yhden nälkävuoden mittainen.

Ei se oikeasti ollut kuin puolikas nälkävuosi, ja muutenkin kyseessä oli ihan pätevä avaruusoperetti, vai mitä ne nyt ovat.

Vaikken sinänsä kannen blurbanneen George R. R.:n kanssa  olekaan eri mieltä, tulkoon lähdekritiikin nimissä huomautettua, että hän kehaisee kavereidensa kirjaa.

Kovin miehinen teos sijoittuu kolonisoidulle aurinkokunnalle. Tähtiä ei ole valloitettu, mutta asteroidivyöhyke sen sijaan on - vallan keskipisteinä toimivien Maan ja Marsin ollessa lähellä sotaa sekä ulompien planeettojen että toistensa kanssa. Sitten eräs alus kaapataan, ja hommaan sekoittuvat sekä jäänkuljetusaluksen upseeri Jim Holden (jota miehekkäästi sukunimellä kirjan läpi kutsutaan) että Ceresillä työskentelevä paikallisen poliisinkorvikkeen edustaja Miller (jonka sukunimi on niin miehekkäästi kirjassa edustettuna, etten toden totta muista, oliko hänellä etunimeä laisin). Sen jälkeen juttuun kietoutuu paljon henkilökemiaa, planeettojen välistä politiikka, avaruuslentelyä ja jopa alien goota, eli ihan hyvin menee (lukijalla, aurinkokunnalla sen sijaan uhkaa mennä kehnosti.) Naisia, noita kummallisia syvän avaruuden olentoja, kirjassa ei juuri näy (mutta arvatkaa vaan, kutsutaanko sitä yhtä naissivuosan esittäjää sukunimellä? Hah.)

Pidin miljööstä kovasti, ja juonikin menetteli. Henkilökaarti sen sijaan oli hieman kliseistä - etenkin kärsivän kytän roolin hoiteleva Miller tuntuu niin kovin, kovin tutulta. Holden ja Miller eivät tule ilmeisesti tippaakaan toimeen, syystä, joka lukijalle jää hieman hämäräksi. Hieman skarppausta henkilöhahmojen luomisessa olisi voinut tehdä ns. gutaa.

Erinomaisen epäselvää: miksi sarjan kirjoittajakaksikolla on taiteilijanimi James S. A. Corey, kun kaikki kuitenkin tietävät, kenestä on kyse?

Daybreak Zero

Koska en usko vähästä, kuuntelin kuin kuuntelinkin Daybreak Zeron, tuon keskinkertaisen Directive 51:n jatko-osan.

Yhdysvaltain (kyllä, edelleen Yhdysvaltain, ei maailman) jälleenrakennukseen keskittyvä D0 on sekä parempi että huonompi kuin D51.

Parempi se on siksi, että se keskittyy siihen jälleenrakennuspuoleen: on kiehtovaa lukea siitä, miten yhteiskunta pyristelee jälleen jaloilleen teknologian lahottua ja keskellä poliittista kriisiä. Selkäpiitä karmivan kiehtovaa oli myöskin Daybreak-meemin toiminnan pohtiminen ja seuraaminen - vaikka siinä piili selkeästi kirjan scifein osa. Haluaisin niin mielelläni nyhtää teidän fiiliksiänne aiheesta, mutten kuitenkaan halua spoilata siltä varata, että joku muukin näihin erehtyy tutustumaan. Meemi (vai virukseksiko sitä tulisi sanoa) on kuitenkin kirjan parasta antia.

D0 kuitenkin myös toistaa D51:n ongelmista kaikki. Päähenkilöt eivät ole kiinnostavia itsessään (ja tämä on paljon sanottu tuoreehkolta äidiltä, kun keskeinen henkilögallerian jäsen jopa saa kirjassa vauvan) vaan pelkkiä ikkunoita tapahtumien keskelle. Sitäpaitsi kirja on välillä aivan leuat venähdyttävän tylsä. Mietin parikin kertaa kuunnellessani, miten tällaisesta aiheesta voikin saada aikaan jotain näin tylsää, mutta taito kai se on sekin.

Jos vuoden päästä kuuntelen väistämättä edessä olevan sarjan päätösosan, voitte kalauttaa minua päähän nanoteknologialla.

Minä ja nuori voima Nuoren Voiman Liiton kirjabloggaajatapaamisessa

Tuli kyläluutaolo. Koska samalla oli myös hengaa tyttären kanssa -olo, otin perheen nuoren voiman mukaan kirjabloggaajailtaan, jossa Nuoren Voiman Liitto esittäytyi kirjabloggaajille. Lisäksi oli sivumennen sanoen vähän pollea olo - en saa ikinä kutsuja mihinkään kustantamotapahtumiin, mutta nyt sentään tuli kutsu ihan oikean kirjallisuusasian pariin.

Nuoren Voiman Liitto on minulle tuttu lähinnä Nuori Voima -lehdestä, jota isäpuoleni silloin tällöin lehteilee. Eräs kappale on meilläkin hyllyssä, koska mun piti kerran lukea sieltä jotain, en muista enää mitä enkä lukenut kun oli kiire lukea kirjaa. Jostain syystä sekä lehti että liitto yhdistyvät päässäni myös selkeästi aikuisten kirjallisuuteen. Siis siihen kirjallisuuden lajiin, joka epätoivoisella äänensävyllä puuskahdetaan kohta parikymppiselle, joka halusi joululahjaksi glitterkantista fantasiaa. (Esimerkkilause: "Milloin sä oikeen rupeat lukemaan aikuisten kirjallisuutta?")

Koska olen lukenut Odysseuksen, olen mielestäni suorittanut aikuisten kirjallisuuden tämän elämän osalta, mutta arvatkaa mitä? Kai siinä kuitenkin oli jotain pointtia. En juuri piittaa glitterkantisesta fantasiasta enää (en tosin edes aio teeskennellä hylänneeni sitä täysin, muutoin kuitenkin löydän itseni lukemasta jotain todella tyylittömällä kannella varustettua metrossa heti juhannuksen jälkeen) ja siksipä aikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tilaisuus tuntuikin ihan hyvältä.

Ja näkihän siellä tietenkin muitakin kirjabloggaajia! Ennen varsinaista ohjelmaa ehdin vaihtaa yllättäen kirjablogimaailmasta bongatun toverini Liisan ja Marjiksen kanssa ensifiilikset uudesta Ulysses-suomennoksesta. Näkemyksiksini tarjosin seuraavaa:

1. Hen-pronomini, just say no
2. Alaviitteet vaikuttivat oikeasti kiinnostavilta
3. Nakertavatko alaviitteet pohjan kaunokirjalliselta kokemukselta?

Varsinainen ohjelmaosio koostui runoudesta ja runoilija Pauliina Haasjoelle esitetyistä kysymyksistä. Kotimatkalla harkitsin vakavasti runouteen tutustumista, sillä runoilijan itsensä lukema esitys oli vallan maaginen. (Harkitsen yhä.)

Sen jälkeen NVL esitteli toimintaansa. Kesken toimintaesittelyn äitiyden velvollisuudet huomauttivat, että jos nyt lähdemme, emme myöhästy ihan tuntia lapsen nukkumaanmenoajasta. Kyläluuta murjotti.

Läksiäislahjaksi sain pari Nuori Voima -lehteä lisää. Pakettiin kuului myös Kritiikki-lehti viime syksyltä - sen kimppuun syöksyin ensimmäisenä, luvattiinhan kannessa sentään ruotia inhokkini Stephenie Meyerin teos. En ole vielä päässyt Meyeriin asti (jumituin hirnumaan Joan Frances Turnerin zomppiromsku Dustin arviolle) mutta selväksi kävi, että Kritiikki on hankkimisen arvoinen aviisi. Kirjoittajat tuntuvat todella tietävän, mistä kirjoittavat, ja se tekee lukemisesta eri kiehtovaa. (Tulkoon nyt mainittua, että alun kritiikkiä käsittelevässä kirjoituksessa upotaan syviin vesiin jo sivulla kolme, kun kuviin kiskotaan Emmanuel Levinasin filosofia. Myönsin itselleni irtopisteen siitä, että tiesin, kuka on Levinas, ja sata irtomiinusta siitä, etten vieläkään ole tutustunut tyypin ajatuksiin tarkemmin vaikka kymmenen vuoden ajan on ollut tarkoitus.)

Tähdet kuin tomua

Kirjastossa käyskentely on vaarallista, sieltä löytää liikaa kiinnostavaa luettavaa. Keväällä törmäsin Hämeenlinnan kirjastossa Isaac Asimov -käännökseen Tähdet kuin tomua ja päätin lukaista ensimmäisen Asimovini. Miksi aloittaa juuri tästä kirjasta? Sattumaa. Mutta ei ehkä täysin onnellista sattumaa, sillä nykylukijan (tahtoo sanoa minun) oli ehkä vaikea asettua kontekstin vaatimaan kunnioittavaan fiilikseen.

Kansikuva on kontekstiin sijoitettuna just sopiva.

Tähdet kuin tomua on täysiverinen avaruusseikkailu, jossa päähenkilö Biron Farrill yrittää selvittää, miten kostaa isänsä viheliäisille murhaajille - planeetta Tyrannian hallinnolle.

Luultavasti tämä ei tule olemaan viimeinenkään Asimovini, mutta en ollut kovin vaikuttunut. Kirjan juonikuvio ei tuntunut tuoreelta (tietenkään; epäilemättä sitä on toistettu ja taas toistettu ilmestymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, eikä sitä varmaan Asimovkaan aivan itse kehittänyt), mutta sen kanssa olisi vielä ehkä voinut elää. Biron sen sijaan oli kyllä minusta melkoisen rasittava päähenkilöksi: itsekeskeinen ja itserakas, mutta kovin empatiakyvytön mulkku. Pardon my Klatchian. Aikansa tuote, epäilemättä, mutta ei minun silti tarvitse hänestä pitää.

Niin, ja sitten oli vielä se romanttinen kuvio, joka sai ainakin minut lähestulkoon repimään hiuksia päästäni. Naishahmo on käsittämätön suttura, joka todella sanoo ei kun tarkoittaa kyllä ja käyttäytyy muutenkin kuin eräät lapsuuteni Barbie-nukeista.

Kirjan ikä näkyykin minusta parhaiten juuri hahmoissa; avaruusajan vanhentunut teknologia ei minua niin häirinnyt. Koin Asimovin teknologiset ajatukset osin jopa yllättävänkin kiinnostavina. Sen sijaan yhteiskunnallinen asetelma ja eritoten sukupuoliroolien väkevyys huusivat silkkaa kampakeraamista kulttuuria.

The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.

The Dragon's Path

Daniel Abraham on takuulla (myöntää täytyy) viime vuosien kiinnostavimpia fantasiakirjailijoita. Vaikka uusin sarja kääntyy hieman perinteisemmille urille kuin edellinen, ei tämä The Dragon's Path missään nimessä ole mitä tyypillisin fantasiaromsku - sillä vaikka siinä onkin kauhea hämähäkkijumalatar, siinä on myös pankkiirityttö.

Olisitteko ikinä uskoneet, edes tässä eurokriisin tiimellyksessä, että pankkitoiminta voisi olla a) mielenkiintoista ja b) toimia fantasiakirjassa? En minäkään, enkä kaikilta osin pysynyt edes kärryillä, mutta Abraham onnistuu punomaan tämänkin osaksi kirjaansa.

Tarinaa käydään läpi useamman hahmon silmien läpi. On nuori, orpo Cithrin, jonka pitää viedä isohko aarre turvaan - ja joka päättää hoitaa homman ryöstämällä pankin. Tavallaan. Cithrinin karavaania pestautuu vartioimaan Marcus, legendojen sankari, joka on miehistöä vajaa - mutta onneksi kohdalle osuu näyttelijäseurue. Ja Geder, nuori aristokraatti, on filosofiasta kiinnostunut sotilaan irvikuva, jolta Cithrinin pitää paeta.

Ja jotenkin Abraham saa osittain näennäisen tylsistä aineksista (PANKKITOIMINTA!) melkoisen toimivan keitoksen. Toivottavasti tästä sarjasta tulee sen verran mainetta ja kunniaa, että Abraham saa jatkossa kirjoittaa just mitä huvittaa.

By Light Alone

Aikoinaan kehräsin riemusta Adam Robertsin Yellow Blue Tibian ääressä, mutta sittemmin meillä ei ole mennyt ihan kauhean hyvin. New Model Army ei tuottanut juurikaan spontaania iloa, enkä rrrrakstanut kauheasti tätä uusintakaan tuttavuutta. Mutta kyllä Robertsilla visioita piisaa!

By Light Alone kertoo siis yhteiskunnasta, jossa geenimodauksen ansiosta suurin osa ihmisistä saa energiansa auringon valosta hiuksiensa kautta. Ökyrikkaat sen sijaan ajelevat päänsä kaljuksi, nauttivat aitoa ruokaa ja irvailevat huonompiosaisille. Ja sitten rikkaan perheen tytär kidnapataan - mutta miksi, ja missä hän on, ja miksei kukaan tunnu auttavan hänen löytämisessään?

BLA on visionäärinen. Yhteiskunta, johon Roberts teoksensa sijoittaa, on uskottava - eivätkä auringosta energiaa poimivat kuontalot liiaksi venytä uskontaitoja nekään. Kirja on paikoin hyytävä, etenkin yhteiskunnallisen kuvauksen osalta...

...mutta myös henkilöhahmojen osalta. Kirja käy läpi osittain tyttärensä menettäneiden rikkaiden vanhempien fiiliksiä, osittain kadonneen tyttären tarinaa. Vanhemmat vaikuttavat olevan asenteineen jotakuinkin todella itsekkäitä kuusivuotiaita; tytär sen sijaan on kokemustensa vuoksi kylmä ja kova. On varmaan makuasia, onko kirjan päähenkilökaartista millään muotoa pakko pitää lukukokemuksen onnistumiseksi, mutta olen silti valmis väittämään, että pikaisen kuoleman toivominen jokaisen hahmon kohdalle ei paranna tilannetta.

Roberts kikkailee kielellä - eri näkökulmasta kirjoitetut tekstit on kirjoitettu hieman eri tavalla. Tämä ei minusta tuonut hommaan mitään lisää, mutta tuntuu pitkittävän kirjan viimeistä kolmannesta kohtuuttomasti.

Dancing with Bears

Olen lukenut taannoin Michael Swanwickia, enkä ollut aivan vaikuttunut. Suomennettu Rautalohikäärmeen tytär oli kai vähän liian outo, ja vähän liian sitä sun tätä, mutta nyt, nyt ... olen itse muuttunut tai aika on muuttunut. Outo miellyttää.

Dancing with Bears toimiikin ihan mainiosti, vaikka epäilen hieman, että itse luettuna se olisi toiminut paremmin kuin itse kuunneltuna. No, niin tai näin, DwB on Darger and Surplus -sarjan jatkumoa. Tässä kohdassa lienee aiheellista tunnustaa, ettei ainakaan minulla ollut hajuakaan, keitä ovat Surplus ja Darger, mutta piankos se selvisi: tyypit ovat huijareita, jotka ovat tulevaisuuden maailmassa matkalla kohti Moskovaa mukanaan karavaani Bagdadin kalifilta. Vastaan sattuu muutama murhanhimoinen robotti, useampi salajuoni, seitsemän Bysantin helmeä ja sitä rataa. Surplus on sitäpaitsi geenimodattu koira, joka kävelee kuin ihminen.

Kirja sijoittuu siis kauas kauniin tulevaisuuden tuolle puolen, ja miljöö on kiehtova monestakin syystä. Ensinnäkin Swanwickin tulevaisuusvisio on herkullinen. Toiseksi tulevaisuuden Venäjä on muikeaa vaihtelua anglosaksisen fantasian kentässä. Suosikkikohtani olikin se, jossa Darger löytää Moskovasta kaksikon salaisen kohteen: maailman parhaaksi sanotun kirjaston. Hykerryttävää, mutta myös tuskallista. Miksen minä ole siellä?

Nyt vain pitäisi päättää, haaliako käsiinsä vanhemmat Darger and Surplus -kirjat vai jäädä vain paatuneesti odottamaan uusia.

Huntress

Ymmärrätte varmasti, että seuraava ehdotukseni on epätoivoisten tekosyidenkin sarjassa omaa luokkaansa, mutta ehkä kirjan kelvollisuuden mittarin pitäisikin olla se, mitä siitä muistaa kuuden viikon päästä.

Tällä mittarilla Malinda Lon Huntress ei ole juuri mistään kotoisin (jos kohta toisilla mittareilla se oli, muistaakseni, ihan viihdyttävä). Siinä pelastetaan kuolevaa luontoa ja maailmaa, joka on ottanut vaikutteita vähän sieltä sun täältä - nimistö on kovin aasialaista, mutta mikään muu ei niinkään. Lisäksi oli tyttörakkautta.

Huntress liittyy löyhästi Ashiin, jota luin Naistenklinikalla harvinaisen epävaikuttuneena, ja kärsii samasta perusongelmasta: päähenkilöt ovat kiinnostavia kuin keltainen post-it -lappu. Herätkää siellä Locuksella! Tyttörakkaus ei ole riittävä syy kirjan päätymiseksi suositellaan suositellaan -listalle. Vaadin kirjallisempia ambitioita.

In other news: Sivukirjastossa ollaan pahoillaan Ray Bradburyn kuoleman johdosta. Kevyet mullat, herra Bradbury.

Twilight Robbery

Ensimmäinen lukemani Frances Hardingen kirja oli minusta kaikkea muuta kuin kiva kokemus, jos kohta Fly by Nightia kovasti kehuttiin siellä täällä, täällä siellä. Päähenkilö Mosca Myella meni yksinkertaisesti ihan liian huonosti - olisin toivonut vähän valonpilkahduksia johonkin.

Twilight Robbery alkoi kuten edeltäjänsä: Mosca Mye seisoo sateessa, lentää puskaan, jossa on piikkejä ja hukkaa kenkänsä mutaan. Mutaa on ihan hirveästi, eikä edes hanhi Saracen onnistu piristämään lukijaa.

Sitten kuitenkin käy niin, että Mosca matkakumppaneidensa kanssa päätyy hieman kummalliseen kaupunkiin, jossa tiettyinä kellonaikoina syntyneet saavat luvan elää vain öisin; muina aikoina syntyneet saavat elää päivisin. Ja eikös vain pormestarin rakastettua ottotytärtä olla kaappaamassa yön puolelle, ja Mosca sekaantuu juoneen tytön pelastamiseksi.

Tässä välissä tapahtui jotain. Hanhi oli riemastuttava, mutta lisäksi mudan määrän väheneminen ja ihmiset, jotka osasivat olla kilttejä myös huonot kortit elämässään saaneelle Mosca-tytölle antoivat tarinalle tilaa kasvaa melko vetäväksi seikkailuksi. Ei ollut temppu eikä mikään hotkaista kirja onnellisena loppuun.

Fire and Thorns

Olen ihan liiaksi jäljessä tässä kirjoitusurakassa - muistan suurimmasta osasta kirjoja enää sen, pidinkö vai enkö pitänyt. Ja se on toki tosi kiusallista jos blogin yksi tärkeimmistä funktioista on toimia edes jonkinlaisena muistin tukena ... blogin huonomuistiselle pitäjälle.

Rae Carsonin Fire and Thorns on sarjan aloitusosa; se näyttää ensialkuun höpsöltä romanttiselta fantasialta, mutta ei sitten kuitenkaan olekaan sitä. Sankaritar Elisa on nuorempi prinsessa, joka naitetaan naapurivaltion kuninkaalle hätäisessä seremoniassa. Kyseessä on jonkinlainen poliittinen keikaus (eikä esimerkiksi yllätysraskaus) - mutta Elisa ihastuu nopeasti itseään vanhempaan, komeaan aviomieheensä. Naapurimaa, jonka kuningattarena Elisan nyt tulisi toimia, on jokseenkin pulassa - sota uhkaa, ja osa kansasta on jäämässä oman onnensa nojaan sotaisan naapurin ja aavikon väliin. Sitten tuo osa kansasta sieppaa Elisan siinä toivossa, että tämä jollakin tavalla voisi taivuttaa kuninkaan auttamaan myös heitä - ja arka Elisa löytääkin yhtäkkiä oman äänensä ja oman voimansa.

Kyseessä ei siis ole mikään tavanomainen romanttinen fantasia. Elisa kyllä rakastuu, mutta kokee myös menetyksiä - ja huomaa lisäksi nopeasti, ettei komea kuningas ole kovin rohkea tai älykäs ihminen. Alun epävarmasta tytöstä tulee päättäväinen nuori nainen. Tästä pidin kovin.

Sitten oli se toinen asia, mistä en vieläkään ole ihan varma: kirjan alussa Elisa on lihava ja kilojensa vuoksi kokee useita nöyryyttäviä tilanteita. Vaikka Carson selvästi tekee kaikkensa ollakseen tuomitsematta, käy niin kuin niin usein käy: tarinan edetessä Elisa menettää suuren osan kiloistaan (vaikkei omien sanojensa mukaan tulekaan ikinä olemaan laiha) eikä - löytäessään roolinsa yhteisössä ja yhteiskunnassa - enää saa lohtua syömisestä. Kivaa sinänsä: sankarittaren lohtusyöpöttely on kuvattu melko uskottavasti, kertoo entinen lohtusyöjä, mutta jokin silti jäi kaivelemaan. Ikään kuin kaikki liikakilot lopulta olisivat seurausta mielekkään tekemisen puutteesta tai huonosta itsetunnosta, ja nämä asiat korjaamalla kilotkin häviävät - ja ennen kaikkea, ikään kuin niiden häviäminen olisi paras lopputulos, paras osoitus siitä, että tässä on nyt kasvettu ihmisenä. Okei, sankaritar nauttii kadonneita kilojaan enemmän siitä, että fyysinen toimintakyky kasvaa - ja sehän on siistiä, painosta huolimatta, eikö? Ja kuitenkin, kuitenkin. Jokin tässä vaivasi - ehkä se, ettei kukaan Elisan ympärillä tuntunut korjaavan asenteitaan ylipainon suhteen.