The God's War (ja viisisataa kirjajorinaa)

Kameron Hurleyn The God's War kertoo planeetasta, jolla on sodittu jo parituhatta vuotta tai sinnepäin. Kuka niitä sotavuosia laskemaan.

Planeetalla käydään siis uskonsotaa jonkin pienen teologisen erimielisyyden vuoksi. Nuoret miehet ja vanhemmatkin miehet järjestään kuolevat rintamalla ja yhteiskunta on naisten. Yksi näistä naisista on palkkionmetsästäjä Nyx, joka saa duunia itse kuningattarelta. Nyx kasaa sakkinsa ja lähtee metsästämään harvinaisuutta: toiselta planeetalta saapunutta naista, joka on tehnyt katoamistempun.

Nyxin sakkiin kuuluu myös Rhys, rintamakarkuri, jota kohtaa Nyxillä on selvästi herkkiä tunteita. Vaikeaa on kuitenkin, kun Rhysin mielestä Nyx on inha vääräuskoinen, alkoholisti ja öykkäri (vääräuskoisuuteen en ota kantaa, muutoin Rhys on oikeassa) ja Nyx puolestaan ei voi myöntää itselleenkään, että herkkä ja uskonnollinen Rhys olisi joku, johon voisi rakastua.

Hurleyn vahvuudet ovat maailman rakentamisessa, eivät juonen. Juoni oli minusta tylsä ja hieman kaavamainen. Maailma sen sijaan oli oikeasti aika vinkeä, siitä olisin mielelläni ymmärtänyt enemmänkin. Hahmoista yksikään ei ollut minusta kovin sympaattinen, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. Sukupuolirooleilla leikittely toimii puolestaan aika hyvin.

TGW aloittaa sarjan, jonka toisen osan luen, jos käy kuten Grailin kanssa - luultavasti en muuten.

Edit. Herra isä, tämä oli Sivukirjaston viidessadas postaus! Viidessadas! En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Katsotaan tonnin kohdalla.

Grail

Sacrebleu, sitä voisi ajatella, että tässä iässä osaa jo hyväksyä sen, minkä tosiasiaksi sisimmissään tietää: tämä blogi ei pysy ajan tasalla kuin muutamia hupenevia hetkiä. Vaan kun ei.

Ja sitten muutenkin. Kuuntelin viime vuonna tähän aikaan Elizabeth Bearin Chillin enkä suuremmin välittänyt, ja koska se oli toinen osa sarjaa, jonka ykkösosaa en lukenut, ajattelin toki kolmannen osan väistämisen olevan helppo nakki.

Sitten kävi niin, että joku vuodenajassa tai jossain vaati minua kaivamaan sarjan kolmannen osan, Grailin, Audiblesta. Ehkä kaipasin lukija Alma Cuervoa (josta en edes tiennyt pitäneeni), ehkä Jacob's Ladderin erikoista miehistöä - en tiedä. Epäilen, että pimenevä joulukuu ja Cuervon ääni olivat saaneet aikaan muiston, joka oli vahva jo ihan fyysisellä tasolla.

Kuuntelin Grailia enimmäkseen tahkotessani behemoth-kokoluokan neuleprojektin parissa. Koska projekti oli mutkikas, tavallisen kirjan lukeminen siinä samalla oli hankalaa. Koska projektilla oli kiire, tuli Grailia kuunneltua hyvinkin pari tuntia illassa. Intensiivisyys auttoi ja Grail toimi kohdallani Chillia paremmin. (Huomasin myös, että aina, kun kuuntelin Grailia kävellessä, ajatus alkoi harhata.)

Grail on siis jatkoa Chillille. Jacob's Ladderin miehistö löytää vihdoin Graalin maljansa, planeetan, jota kohti on suunnistettu - mutta se on asutettu, ja vieläpä hyvin eri arvot omaavien ihmisten toimesta. Alkuperä on yhteinen, mutta eriytyminen valtavaa. Miten toimia? Entäpä, kun ne ikävämmät Connin perheen jäsenet järjestävät taas epätasapainoa aluksen sisällä?

Kuten sanottua, intensiivinen kuuntelukokemus toimi mainiosti, mutta Grail ei silti noussut aivan täysosumaksi. Ehkä ongelma oli siinä, että samaan aikaan aloittelemani Miéville (josta lisää myöhemmin) käsitteli joitakin Grailin teemoja osuvammin (tai siltä se tuolloin tuntui); tai siinä, että hahmot olivat edelleen vaikeita sympattaviksi. Eniten ehkä kuitenkin siitä, että päättymätön matka avaruusaluksella tuntui paljon hauskemmalta kuin uusi planeetta.

Loppu oli kyllä hieno. Niin, että lopulta olen ihan iloinen siitä, että jokin minussa vaati tämän kuuntelua.

Kuin jokin päättyisi

Niin, tiedän, en minäkään tiedä miksi ajauduin lukemaan Julian Barnesin uutuuden Kuin jokin päättyisi. Kai se oli joku kirjablogijuttu, yhtäkkiä sitä oli epähuomiossa varannut kirjan ja seuraavaksi se oli jo saapunut kirjastoon. Siellä kävi ilmi, että kirja oli aika lyhyt, joten ajattelin, että tuskin tässä mitään menettääkään.

Kansi: WSOY

Kuin jokin päättyisi kertoo ajasta, perspektiivin muuttumisesta, ystävyydestä ja sen sellaisesta.

Lukiessani minä ihan pidin tästä, vaikka loppuratkaisu oli minusta tylsä: ajatus tuntui hukkuvan jonkin muun alle. Sellaisen, josta en niin välittänyt. Viikko lukemisesta kirja tuntui yhtä kaukaiselta kuin nuo voikukan hahtuvat kannessa. (Kaksi päivää sen jälkeen keksin lisämotiiveja yhdelle henkilöistä, ja mietin, että ehkä se ei niin kauas jäänytkään.)

Tämä realismi tuntuu jotenkin niin kovin köykäiseltä juuri nyt, mutta eihän se Barnesin vika ollut! Hieno kirja, vaikkei ehkä juuri minun kirjani.

Herääminen

Risto Isomäen Herääminen oli a) ensimmäinen lukemani Isomäki (vaikka hyllyssä kyllä hengaavat Sarasvatin hiekat) ja b) osa sekä 101 spefin helmen että scifimaratonin suorittamista. Että hahaa, sanoisin.

Herääminen kertoo siitä, miten ihmiskunta herää ympäristökatastrofiin, ja mitä siitä sitten seurasi.

Kirjan alkupuoli oli ihan karmea. Siis kertakaikkiaan, kävi aivan kauhukirjallisuudesta - paitsi, että kauhussahan on usein joku kiva etäännyttävä tekijä, jota tässä nyt ei millään löytynyt. Ei ollut kovin vaikea kuvitella kirjan tapahtumien olevan pian totisinta totta.

Loppupuolella Isomäki raahasi mukaan sen etäännyttävän tekijänsä, joka teki kirjasta enemmänkin scifitrillerin - varsin mainion ja vauhdikkaan sellaisen, kyllä. Loppupuolesta ei oikein muuta voi sanoa kuin että jos alkupuoli toteutuu, pliis, ottaisimme sen lopunkin. Silti, kirja on minusta vahvempi niiden vähemmän spekulatiivisten elementtien kohdalla.

Tässä tuli taas mieleen, etten oikeastaan aivan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tieteiskirjallisuuteen koske edes valomiekalla.* Herääminen olisi terveellistä luettavaa suurimmalle osalle - ja vaikka lopussa mentiin ehkä hieman överiksi, toimi sekin, alleviivaten sitä, miten kusessa olemme, jos Heräämisen kuvaamat katastrofit joskus ovat edessä.

Sitä en kyllä (masentuneesti) oikein usko, että yksityisautoilua missään kukaan suostuisi koskaan rajoittamaan vaikka olisi mikä. Voi ihmiskunta.

* Onneksi olen sen ymmärtänyt, ettei minun kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku avataan täällä Sivukirjastossa. Eilen joulufiilikset tarjosi Eniten minua kiinnostaa tie ja huomenna on vuorossa Tarinoiden taikaa.

Mainitsin aiemmin, etten lue kirjoja kovin usein uudestaan, mutta yksi harvoista poikkeuksista on Susan Cooperin Pimeä nousee, jonka jälleen luin tässä joulun alla. Sillä tosin pääsee joulufiilikseen vaikka kesäkuussa, Stantonin perheen joulutraditiot ovat sen verran tunnelmallista luettavaa.

Klassikoksi väittämässäni nuortenkirjassa 11-vuotias Will Stanton pääsee syntymäpäivänään osaksi Ikivanhoja, jotka taistelevat Valon puolella Pimeää vastaan. Kirjan tapahtumat kulkevat talvipäivänseisauksesta loppiaiseen.

Tänä jouluna, kun lunta on tullut aivan valtavasti, kirja on erityisen osuva: lunta sataa Thamesin laaksossakin, mutta siellä päästään joulun jälkeen jo katastrofitunnelmiin.

Vaan olipa joulunaika sitten valkea tai musta, en muutenkaan osaa nähdä kirjassa kerrassaan mitään vikaa. Cooper on minusta onnistunut joka tasolla, ja vaikka nyt luin kirjaa hieman toisin kuin nuorempana, tavoitin silti maagisen fiiliksen.

Yksi erityisen onnistunut kohta kirjassa on minusta muuten se, kun Stantonin lapset kiertävät laulamassa joululauluja:

Ilma oli purevan kylmä ja heidän hengityksensä höyrysi paksuna valkoisena pilvenä. Silloin tällöin taivaalta leijui lumihiutaleita. Barbara ja Mary jatkoivat lörpöttelyään aivan kuin istuisivat edelleen kotosalla, heidän jutteluaan säesti vain koko joukon askelten narina kovaksi paakkuuntuneessa lumessa. Will oli onnellinen ja hyrisi tyytyväisenä joulusta ja siitä ilosta että sai laulaa joululauluja.
(s. 107)

Niinpä lopuksi vielä joku kuoro* esittää yhden suosikkijoululauluistani Once in Royal David's City, jonka Stantonin sisarukset lauloivat rouva Pettigrewille, leskeksi jääneelle postinhoitajalle.)

* Olisin halunnut, että se joku kuoro olisi ollut Cambridgen King's Collegen kuoro, mutta siinä oli kauhea äänitys.

Lightbreaker

Mark Teppon Lightbreaker meni vähän kuin matikan välikokeet fuksivuonna: ohi.

Niin että mitäpä siitä sen kummempia. Sen aikaa kun muistin keskittyä, totesin, että ihan kelvollinen urbaanin fantasian pläjäys on kyseessä, keskivertoa hieman synkempi.

Omaa mielialaani tosin synkensi se, että lukijana oli ilmeisesti sen Maikkarilla formulamainoksia kähisevän tyypin amerikanserkku. En jaksa sellaista kähinää (tiedoksi vaan sinne Maikkarillekin, vaikka samapa tuo sinänsä on. En minä ikinä kanavaanne muutenkaan katso, saan siitä ihottumaa.)

Annan tälle varmuuden vuoksi kolme tähteä, ettei kenellekään tule paha mieli.

Muita sähkökirjojen lukijoita?

Ystävät ja kylänhenkilöt, VTT:n tutkija Riitta Nieminen-Sundell etsii e-kirjojen käyttäjiä haastateltavaksi. Jos olet e-kirjatyyppi, ilmianna itsesi oitis! Tiedän, että teitä on tässä maassa muitakin, ainakin kolme.

Tutkimus koskee lukemisen käytäntöjen muutoksia osana KTK:n Rytmitaloushanketta. Haastattelut tehdään heti ensi vuoden alussa. Jos kiinnostuitte, pistäkää mailia: riitta piste nieminen-sundell ät vtt piste fi.

Minä tietenkin karjuin "Pick me! Pick me!" samalla, kun kirjoitin itseni-ilmiantosähköpostia (ajatus siitä, että pidän monologia kirjoista tieteen nimissä on vastustamaton, ja kyllä, tiedän, että on tavanomaista, että haastattelija sanoo jonkin sanan johonkin väliin, ja hän saakin toki aivan vapaasti yrittää.)

En ole siis itse vielä ollut haastateltavana: omani on aikataulutettu heti tammikuun alkuun enkä kuulkaa malta odottaa.

The Lake

Olen taas hieman jäljessä tässä blogihommassa, mutta uskottelen itselleni, että kyse on väliaikaisesta tilasta (huolimatta siitä, että "jäljessä" on ollut tämän blogin pääolotila jo nelisen vuotta. Kyllä on itselle valehtelu helppoa ja hauskaa.)

Yksi tapa selvittää, mitä mieltä oikeasti oli äsken luetusta kirjasta on lukea toinen, joten Wolf Hallin jälkeen kaivoin hyllystä Banana Yoshimoton The Laken. Se on joka tavalla ihan erilainen kirja kuin Wolf Hall, ulkoisesti ja sisäisesti, ja vaikka pidän melko lailla Yoshimotosta, The Lake kärsi - luullakseni - melko lailla siitä, että sen piti jotenkin pärjätä Wolf Hallille.

The Lake kertoo äitinsä menettäneestä nuoresta naisesta, Chihirosta, ja tämän rakastetusta, vaikeasta kokemuksesta toipumaan pyrkivästä nuoresta miehestä. Kirja on kevyt ja kuulas ja asiat sujuvat kuitenkin pääosin aika hyvin - oli oikeastaan vaikea asennoitua kriisitilanteiden kepeyteen Yoshimoton kirjassa, vaikka läheisen kuolemasta hän kohtuullisen liikuttavasti kirjoittaakin.

Minusta kiinnostavinta olivat päähenkilön ristiriitaiset tunteet sekä omia vanhempiaan että poikaystävää kohtaan. Ei niitä oikein sen kummemmin pysähdytty selittelemään, mutta kertojan näkemys omista tunteistaan vaihtelee matkan aikana kovastikin. Inhimillistä.

Chihiron poikaystävän vaikea kokemus paljastetaan loppukirjassa, ja vaikka löysin siihen jotain tarttumapintaa, en silti ihan osannut piitata.

Haluaisin sanoa, että tulen lukemaan tämän vielä uudestaan sopivampana ajankohtana, mutta luultavasti luen kyllä Wolf Hallin uudestaan, en tätä. Oikein raikas välipala kuitenkin kyseessä.

Wolf Hall

Tähtien asennot olivat sellaiset, että marraskuun puolella kävi selväksi Hilary Mantelin Wolf Hallin olevan seuraavana lukulistalla, halusin tai en. Kaikki osoitti kohti Wolf Hallia, ja vaikka voi olla liioittelua sanoa, että kohtalo määrää kun itse käy tonkimassa esiin sen, mitä Booksy aiheesta sanoi, väitän kuitenkin, että tässä kävi juuri niin.

Kansi: HarperCollins

Olin lumoutunut jossain sivulla 19, ja vaikka voin jossain määrin allekirjoittaa näkemykset siitä, että oli kohtia, joissa olisi voinut ehkä tiivistää, en toisaalta sitten kuitenkaan voi.

Juoni, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, käsittelee Henry VIII:n hallinnon aikakautta ja niitä vaimoja - Thomas Cromwellin näkökulmasta. Tudorit ja erityisesti tietenkin Henryn VIII:n vaimojen karmea kohtalo ovat olleet minusta jotenkin kauhealla tavalla kiehtovia, mutta vähälle on jäänyt niistä lueskelu - ehkä siksi, että homma tuntuu helposti sosiaalipornon historiavastineelta.

Mutta. Mantel on hurmaava. Cromwellin kautta tarkasteltuna kyse tuntuu olevan elämästä - ja siksi juuri tämän kirjan kohdalla tuntuu hassulta puhua juonesta. Siksi en kuitenkaan osaa allekirjoittaa huomioita siitä, että jostain olisi voinut tiivistää.

Cromwell on - minusta - yksi onnistuneimpia kohtaamiani henkilöitä. Ajattelutavaltaan moderni ja selvästi hyvin älykäs, muttei suinkaan kuitenkaan tunteeton - ja vaikka kuningaskunnan etu on vahvasti Cromwellin mielessä, hän ei ole täysin epäitsekäskään.

Wolf Hallia lukiessani itkin ja nauroin. Odottamattoman koskettava hetki oli se, kun Cromwell ensimmäistä kertaa näkee muotokuvansa - miten mahtavaan asemaan noussut mieskin haluaisi olla kaunis, edes jonkun silmissä.

Olen ihan järjettömän iloinen siitä, että luin teoksen nimenomaan englanniksi. En minä sillä, etteikö suomennos olisi varmasti niin hyvä kuin vain on mahdollista. En vain tiedä, kääntyykö tämä kovin hyvin - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Mantelin kieli oli minusta kaunista, ja onnistuu korostamaan sitä, miten kieli on ajattelun väline. Ja kun kieli muuttuu, muuttuu ehkä ajatuksen luonnekin.

Jaksan harvoin ottaa lukunäytteitä ylös, mutta tämä tekstinpätkä on sieltä alkupuolelta kun Cromwell keskustelee kardinaali Wolseyn kanssa. Siitä rakastumisen ensihetkiltä.

The servants efface themselves, melting away towards the door. "What else would you like?" the cardinal says.
"The sun to come out?"
"So late? You tax my powers."
"Dawn would do."
The cardinal inclines his head to the servants. "I shall see to this request myself," he says gravely; and gravely they murmur, and withdraw.

Toiskohan joulupukki jatko-osan? Tai jos ei joulupukki, kaupunginkirjasto varmasti.

Brave New World

Aldous Huxleyn Brave New Worldia voidaan varmaan ihan hyvällä syyllä kutsua klassikoksi, mistä vahvimpana todisteena on, että kirja on päässyt sekä 101 spefin helmen että Helmet-kirjastojen scifimaratonin osaksi.

Scifimaraton alkoi muuten ärsyttävästi. Tiedättekin ehkä, etten ole lukenut kovinkaan laajasti scifin klassikkoteoksia, joten ilmaisin aikeeni osallistua scifimaratonille.

"Olen lukenut noista teoksista valmiiksi jo kahdeksan", keulin herra Sivukirjastolle.
Herra Sivukirjasto ilmoitti lukeneensa teoksista varmasti 10, luultavasti 13.

!!!

Sehän ei nyt sovi, että tässä häviämään ruvettaisiin, joten aion päästä maaliin ensimmäisenä. Herra Sivukirjasto tosin ei aio "osallistua lapselliseen kilvoitteluun" mutta kuitenkin voitti mielestään jo.

Onneksi Brave New World oli äänikirjana hommattu, joten aloitin savotan siitä. Alkupuolella mielessäni kummitteli se, miten Atwood kirjassaan In Other Worlds puhui Brave New Worldista utopiana, enkä voinut olla pohtimatta, millainen on se henkilö, joka uljaassa uudessa maailmassa haluaisi asua. Tyhjässä kulutuskeskeisessä ... eikun hetki.

Ihan rehellisesti sanottuna, nuorempien kansalaisten ehdollistamiskuvaukset olivat minusta niin hirveitä, että kirja meinasi jäädä kesken. Onneksi Huxley ei jää kieriskelemään julmuuksiin.

No, uljaassa uudessa maailmassa ei siis ole tilaa yksilöllisyydelle, ja se tulee kirjan edetessä tuskallisenkin selväksi. Yksilönvapauden ongelmia käsitellään etenkin Bernard Marxin ja reservaatissa kasvaneen Johnin kautta. Kirjan naispäähenkilö Lenina ei yksilöllisyyden rajoja juuri venytä, vaikka meneekin ihastumaan hieman epäilyttävästi.

Loppupuolen keskustelu siitä, mikä on yhteiskunnalliselta kannalta olennaista ja millä tavalla voidaan saavuttaa onnea yleisellä tasolla, oli minusta oikeinkin kiinnostavaa, samoin kuluttajuuden ja onnen suhde. Kirja on valitettavan osuva siinä, että nykyäänkin moni edelleen etsii onnea ostamisen kautta - koska jengiä ei kuitenkaan ehdollisteta aivan pavlovilaisittain, ostamalla löytää onnea käsittääkseni verrattain harva. Ja kuluttajuuden vaikutuksia ympäristön suhteen ei Huxleykaan tulevaisuusvisiossaan keksinyt ottaa huomioon.

Se muuten yllätti, miten reippaan suorasukaisesti seksiin tässä 30-luvulla kirjoitetussa kirjassa suhtaudutaan. Ja minä kun luulin, että seksi keksittiin vasta joskus 80-luvulla.