Olen ihan välttelemällä vältellyt Joyce Carol Oatesia, sillä hänen silmiini enimmäkseen osuneet teoksensa ovat vaikuttaneet ... tuota ... fiktiiviseltä tirkistelyltä. Hienosteluni on näemmä saavuttanut jonkinlaisen singulariteetin.
Nyt sitten kuitenkin uutuusteos The Accursed osui silmiini kirjaston uutuusluettelosta, tai ehkä jostain arvostelusta, ja varasin sen tietenkin. Ajattelin, että vampyyrit sun muut ovat niin kaukana tosielämästä, ettei tätä mitenkään voi pitää fiktiivisenä tirkistelynä.
Eipä. Oates kirjoittaa niin hyvin - ja käyttää kirjassaan ihan oikeita hahmoja - että jos nyt kysyisitte, olisin valmis vannomaan, että Yhdysvaltain 28. presidentin Woodrow Wilsonin taustalla on ajanjakso kirouksen alle vaipuneessa Princetonissa. Avainsana on "kirous", sillä Princetonissa Wilson asui ihan oikeastikin, mutta luultavasti ne vampyyrit sun muut ovat hieman kiistanalaisia historioitsijoiden keskuudessa.
The Accursed seuraa Princetonin hienostoperheiden ja muutamien muiden hahmojen elämää hieman yli vuoden ajan tässä goottilaisessa kertomuksessa, joka on kyllä perin juuri mainio ja johon mielellään uppoutui (vaikka ei tätä kovin helppona ja juonivetoisena teoksena voi mitenkään pitää.)
Ja kun tuossa aiemmin sanoin "vampyyri", vedän (kansikuvasta huolimatta) sanojani hieman takaisin. Oatesin luoma kirous ei ole selvärajainen tai helposti määriteltävä. Aika ajoin huomasin jopa pohtivani, tapahtuuko kirjassa kuitenkaan mitään massahysteriaa kummempaa.
Uhrataanpa sananen kirjan kertojaäänelle, joka on hurmaavin ja asemastaan epävarmin kertoja, jonka kuvitella saattaa. Objektiivisuuteen pyrkivä historioitsija, jonka on kuitenkin tunnustettava omat juurensa juuri siinä tarinassa, josta kertoo. Pakko oli tykätä.
The Accursed osoittautui (tiukan googletteluni perusteella) olevan osa Oatesin "goottilaista saagaa", joka ei käsittääkseni ole niinkään sarja kuin joukko löyhästi teemansa puolesta toisiinsa liittyviä kirjoja. Sen ensimmäinen osa, Bellefleur, taitaakin olla kirjahyllyni alkukodissani sijaitsevassa haarassa, joten siinä taitaa olla luonnollinen piste jatkaa tuttavuuden hieromista Oatesin kanssa.
Ehdottomasti aiomme nimittäin tuttavuuttamme jatkaa, Joyce ja minä, sillä The Accursed oli oikein mainio lukukokemus ja saatoin (jälleen) olla ennakkoluuloineni todella väärässä.
Nyt sitten kuitenkin uutuusteos The Accursed osui silmiini kirjaston uutuusluettelosta, tai ehkä jostain arvostelusta, ja varasin sen tietenkin. Ajattelin, että vampyyrit sun muut ovat niin kaukana tosielämästä, ettei tätä mitenkään voi pitää fiktiivisenä tirkistelynä.
Eipä. Oates kirjoittaa niin hyvin - ja käyttää kirjassaan ihan oikeita hahmoja - että jos nyt kysyisitte, olisin valmis vannomaan, että Yhdysvaltain 28. presidentin Woodrow Wilsonin taustalla on ajanjakso kirouksen alle vaipuneessa Princetonissa. Avainsana on "kirous", sillä Princetonissa Wilson asui ihan oikeastikin, mutta luultavasti ne vampyyrit sun muut ovat hieman kiistanalaisia historioitsijoiden keskuudessa.
The Accursed seuraa Princetonin hienostoperheiden ja muutamien muiden hahmojen elämää hieman yli vuoden ajan tässä goottilaisessa kertomuksessa, joka on kyllä perin juuri mainio ja johon mielellään uppoutui (vaikka ei tätä kovin helppona ja juonivetoisena teoksena voi mitenkään pitää.)
Ja kun tuossa aiemmin sanoin "vampyyri", vedän (kansikuvasta huolimatta) sanojani hieman takaisin. Oatesin luoma kirous ei ole selvärajainen tai helposti määriteltävä. Aika ajoin huomasin jopa pohtivani, tapahtuuko kirjassa kuitenkaan mitään massahysteriaa kummempaa.
Uhrataanpa sananen kirjan kertojaäänelle, joka on hurmaavin ja asemastaan epävarmin kertoja, jonka kuvitella saattaa. Objektiivisuuteen pyrkivä historioitsija, jonka on kuitenkin tunnustettava omat juurensa juuri siinä tarinassa, josta kertoo. Pakko oli tykätä.
The Accursed osoittautui (tiukan googletteluni perusteella) olevan osa Oatesin "goottilaista saagaa", joka ei käsittääkseni ole niinkään sarja kuin joukko löyhästi teemansa puolesta toisiinsa liittyviä kirjoja. Sen ensimmäinen osa, Bellefleur, taitaakin olla kirjahyllyni alkukodissani sijaitsevassa haarassa, joten siinä taitaa olla luonnollinen piste jatkaa tuttavuuden hieromista Oatesin kanssa.
Ehdottomasti aiomme nimittäin tuttavuuttamme jatkaa, Joyce ja minä, sillä The Accursed oli oikein mainio lukukokemus ja saatoin (jälleen) olla ennakkoluuloineni todella väärässä.
4 comments:
Oatesissa on epäilemättä tirkistelevä puolensa. En esimerkiksi itse ole halunnut lukea Sisareni, rakkaani -kirjaa, koska pelkään sen lipsahtavan sinne tirkistelyn puolelle. Toisaalta Oates on niin hyvä kirjoittaja, että raflaavakin aihe voi hänen käsissään olla tyylikkäästi toteutettu. Kosto: rakkaustarina on tästä hyvä esimerkki.
Ja tirkistelyä tai ei, Blondi on yksi huikeimmista ikinä lukemistani kirjoista.
Ihanaa, tajusit heti, mitä tarkoitan sillä tirkistelyllä! Sillä vaikka Sisareni, rakkaani on fiktiota, sillä on kuitenkin juurensa todellisuudessa, ja se vaivaa.
Mutta sekin on myönnettävä, että Oates kirjoittaa todella hienosti - voihan olla, että hän välttää tirkistelyn ansan tosiaan.
Olin jo kiikuttaa tämän teoksen lontoolaisen divarin kassalle, mutta jätin sen kuitenkin viime hetkellä pois. Jokin ihmeellinen itsekurikohtaus se taisi olla, epätoivoinen yritys rajoittaa sitä shoppailua. Ja nyt tietysti harmittaa! Voi MIKSI kaikkia haluamiaan kirjoja ei voi saada?!
Haha :D Mutta ehkä sen vielä jostain saisi? Täällä saisi kirjastosta, mutten ole ihan varma, millaiset kirjastopalvelut sieltä päin löytyvät.
Tulee luettuakin, kun siinä on se deadline ;)
Post a Comment