Kerjäläisprinsessa

Lainasin Kerjäläisprinsessan Finnconin kirjastobussista, koska sen kirjoittajalla oli niin käsittämättömän päheä hattu.

Vaikka olin kuullut myönteisiä asioita Gigi ja Henry -sarjasta, en silti enimmäkseen tiennyt, mitä odottaa. Seuraavalta kirjalta tiedänkin sitten odottaa hyvää. Magdalena Hain kelpaa patsastella käsittämättömän päheä hattu päässään, kun kirjoittaa näin mainiota seikkailua.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Gigin kotiin lentää pommi. Joku on epäilemättä saanut selville, että Gigin perhe on pakosalla kuninkaallisten hommista vallankaappauksen jälkeen. Ja kun tapahtumat kerran käynnistyvät, ne eivät juuri pysähdy.

Tykkäsin. Kerjäläisprinsessa oli jotenkin juuri sitä lukemisen iloa, jota pohjimmiltaan aina hakee. Teksti soljui mukavan vaivattomasti ja dialogi toimi kamalan hyvin. Lopussa vähän järkytyinkin - Hai ei päästä meitä seikkailijoitaan aivan helpolla. Okei, itse otin lukijan roolissani vähiten osumaa, mutta kuitenkin.

The Drowning Girl

Huomaan, että Caitlín R. Kiernanin uusimmasta on hieman hankala kirjoittaa (puhumattakaan siitä, että hänen nimensä on hankala kirjoittaa.)

Pidin The Drowning Girlistä aivan tavattomasti - se oli paras toistaiseksi lukemani Kiernan, ja esimerkiksi taannoinen The Red Tree oli jo tosi mainio.

The Drowning Girl liikkuu totuuden ja faktan välisellä rajalla ja käsittelee kertojaäänensä kautta mielen ja muistin haurautta: päähenkilö, kertoja Imp on skitsofreenikko, joka kertoo tarinansa selvittääkseen sen, mitä tapahtui. On nimittäin niin, että hänellä on yhdestä tapahtumasta kahdet ristiriitaiset muistot. Kuulostaa vaikealta, mutta Kiernan tietää mitä tekee ja pitää lukijaansa kädestä ihan loppuun asti. Se, mikä kuulostaa aluksi hankalalta ja sekavalta tuntuu lopussa rauhalliselta ja inhimilliseltä.

Aivan kirjan alussa Imp pohtii faktan ja toden eroa:

"Which is not to say every word will be factual. Only that every word will be true."

...ja vaikka tämä kirja on fiktiota, se tuntuu silti jollain erityisellä tavalla aivan todelta.

Vähän Goldsteinia

Olen jostain muodostanut Lisa Goldsteinista kaksi mielikuvaa:

1. Rouva on arvostettu ... eeeh ... urbaanihkon fantasian kirjoittaja ja edelläkävijä
2. Booksy ei niin välittänyt Goldsteinin uusimmasta.

Nyt kun tarkistin, kävi ilmi, ettei Booksy ollenkaan lytännyt uusinta Goldsteinia vaikka minä muuta muistin (kyllä taas nähdään, miten hutera on ihmisen muisti.) Mielikuva #1 saattaa pitää paikkaansa, vaikka kahden lukunäytteen perusteella en olekaan aivan varma, miksi.

Ensimmäiseksi Goldsteinikseni luin Dark Cities Undergroundin, joka on kirjoitettu luullakseni joskus vuonna miekka, kirves ja sulkakynä. Siinä seikkaillaan metroissa, joissa myytit tulevat todeksi: nuori toimittajanainen yrittää tehdä elämäkertaa lastenkirjoilla suosioon nousseesta naisesta, ja törmää tämän poikaan ... joka kokee äitinsä käyttäneen pojan unia hyväkseen julmalla tavalla kirjat rustatakseen.

Toisena luin Booksynkin lukeman The Uncertain Places -kirjan, jossa nuori Will tapaa Livvyn ja Livvyn maagiselta vaikuttavan perheen. Perhettä ei juuri epäonni rasita, mutta onnekkuudesta pitää maksaa hinta, joka tuntuu Willistä kovalta. Sitten seikkaillaankin satumaailmassa.

Molempia kirjoja yhdisti kaksi asiaa: en välittänyt henkilöhahmoista enkä siitä, että iso osa juonesta pelkistyi kummalliseksi ympärijuoksenteluksi; todistuskappale A sisältää juoksentelua metrotunneleissa, todistuskappale B kiitää kuin hullu jonkinlaisen satumaan halki sinne tänne, tänne sinne. Henkilöhahmot puolestaan jäävät vähän elottomiksi. The Uncertain Places -kirjan Will on minusta erityisen rasittava tyyppi tehdessään miehekkäästi päätöksiä kaikkien puolesta muita kuuntelematta.

Eloton päähenkilö on vähän vaikea konsepti, joten yritän selittää: lukijana minulle ei ollut missään vaiheessa kovin selvää tai ymmärrettävää, miksi joku henkilöistä teki jotain - kummassakaan kirjassa. Miksi tuohon sivuhenkilöön luotetaan tai ei luoteta? Miksi mennään tuonne eikä tänne? Miksi Livvy muka on niin ihana, kun minusta hän vaikuttaa zombien ja aaveen ristisiitokselta?

Vaikka etenkin jälkimmäisessä kirjassa asetelma on ovela, vaikutelma jäi kuitenkin molemmista vähän latteaksi. Sitä odottaisi (jos nyt sattuu löytämään metrotunneleista Egyptin jumalia tai kukkulan sisältä pääsyn satumaahan) jonkinlaista ihmetyksen tuntua - mutta se jäi kyllä valitettavasti uupumaan.

Nyt - jos olen aivan rehellinen - hieman masentaa. Kun ei vaan ymmärrä, vaikka kuinka olisi arvostettu kirjailija, alkaa helposti epäillä, että vika on itsessä.

The Digging Leviathan

James P. Blaylockin The Digging Leviathan oli hämmentävä kuuntelukokemus, sillä jossain välissä, joltain listalta (olen pakko-oireinen listaaja) selvisi, että olen lukenut sen joskus.

Siis aivan todellako? En muista opuksesta mitään.

Ja jotain siitä kyllä pitäisi muistaa, sillä siinä on yksi universumin parhaista vitsienkerrontakohtauksista (vitsi ei ole erityisen hyvä, mutta kerrontaan kuuluu esimerkiksi vitsinkertojan ennakoiva nauru, jonka kohdalla juoksulenkillä oleva kuulija, eli minä, meinasi juosta ojaan silkasta riemusta.)

Sitten kirja eteni hieman, ja huomasin ajatuksieni harhailevan. En aivan jaksanut keskittyä joka sanaan, ja joitakin kohtia jouduin jopa kelaamaan taaksepäin pysyäkseni edes jotenkin kärryillä.

Ehkä tässä tuli vastaan se, jonka joskus olen aiemminkin ollut Blaylockin (ja hänen ilmeisesti jossain määrin sielunveljensä Tim Powersin) kirjoista huomaavinani - ne ovat paikoin hätkähdyttävän riemastuttavia, mutta väliajat voivat olla raskassoutuisempia.

Tässä 60-luvulle sijoittuvassa steampunkahtavassa seikkailussa kaksi possea yrittää rakentaa laitteen, jolla päästään onton maapallon keskipisteeseen. Rakennushommien keskiössä pyörii nuori nero, jonka erityinen nerokkuus tuntuu olevan siinä, että mahdoton toimii vain hänen käsissään.

Vaikka kirjassa oli siis jonkinasteisia ongelmiakin, ehkä, tai ehkä minulla oli vaikeuksia kiinnittyä tekstiin, en tiedä miksi, nautin kuitenkin kuuntelukokemuksesta parhaimmillaan hurjasti. Blaylockin hullut tiedemiehet ovat parhaita - kelle muulle tulisi edes mieleen yrittää sivistää hiiriä ja aksolotleja pukemalla niille pieniä vaatteita? Niin, sitä minäkin, joten aion nyt mennä hankkimaan lisää Blaylockia äänikirjastooni.

Redshirts

John Scalzin Redshirts muistuttaa kovasti yhtä Charles Yun novelleista: ollaan avaruusaluksella, tutkitaan planeettoja, ja eikö piru vie joka reissulla joku punapaitaan puettu alemman tason upseeri ota ja kuole. Hauskaa, ellei satu olemaan yksi niistä punapaidoista, kuten Andrew Dahl on.

No, tämä vertautuu kauhuleffaan, vaikka nyt ei pidä ymmärtää väärin, Redshirts ei ole yhtään pelottava. Silti, tiedätte varmaan sen tilanteen, jossa kauhuleffa on herkullisen pelottava, kunnes hirviö marssii kulisseista nähtäväksi, jonka jälkeen kyseessä on tavanomainen rymistely ja hyvä syy käydä jääkaapilla? Tässä kävi vähän samoin: niin kauan oli hauskaa kun Dahl ystävineen tutustuu uuteen alukseensa ja huomaa, että jotain mätää Tanskanmaalla, tarkoitan, avaruusalus Intrepidillä, mutta annas olla kun ruvetaan esittämään syitä sille, miksi joka reissulla on jonkun onnettoman kuoltava - jahas, muistelen, että jääkaapissa oli Aurajuustoa. Tai ainakin valo.

Nopealukuinen ja viihdyttävä tämä Redshirts oli, enkä hetkeäkään epäile, etteikö Scalzilla itsellään olisi ollut hauskaa tätä kirjoittaessaan, mutta ongelmapa on (eikä Yu tätä sen paremmin selättänyt) tässä: hemmetin siististä lähtötilanteesta ei päästä kuin hemmetinmoiseen kasaan spagettia, kun kirjailija yrittää kiemurrella jotenkin tilanteesta ulos ja kirjan markkinoille. Kylmää, kiinniliimautunutta spagettia.

Kliseebongareille Redshirts on silti kiva kenttäretki. Sopii myös kevyttä lukemistoa kaipaaville; pakko on myöntää, että Vingen jälkeen tämä tuli kaikista ongelmistaan huolimatta ihan tarpeeseen.

The Children of the Sky

Vernor Vingen The Children of the Skyssä oli 675 sivua ja minä olen nyt kahlannut niistä läpi jo-ka-i-ki-sen.

Käsitelläänpä ensin lyhyesti se, miksen jätä kirjoja kesken, vaikka ne eivät toimisi luonteeni kanssa yhteen. Kärsin kroonisesta pelosta, jossa kirjan viimeiset 5% oikeuttavat kaiken aiemman kärsimyksen. Olen myös kuullut, että näin todella on tapahtunut ihmisille. Lisäksi se on minusta vähintä, mitä voin tehdä, kirjailijaa kohtaan ikään kuin. Tuskin hän tahallaan on tylsä, vai mitä luulette?

No, Vingen kanssa keskeyttäminen oli kyllä aika lähellä silti. Onneksi jo noin sivulla 200 tuli reipas kohta, jossa vähän piristyin. Ajattelin että no niin, tästä se lähtee. Vaan ei. Siitä lähdettiin vain kiertämään maaseutua.

En minä sitä sano, etteikö kirjassa olisi ollut hienoja ajatuksia, oli siellä aina 150 sivun välein jotain siistiä. Oli kiinnostavia hahmojakin ... mutta se kaikki oli niin tuskallisen, itkettävän, pitkitetyn matelevaa. Ja kun sanon "kiinnostavia hahmojakin", tarkoitan sillä tavalla etäämpää kiinnostavia, en sellaisia, joihin jotenkin olisi vaikka kiintynyt.

Tuota, tässä ollaan siis romututtu vieraalle planeetalle, siellä on jännittäviä alieneita ja sen sellaista, ihmisyhteisön sisäistä juonittelua. Tämän tarkempaa juonikuvausta en voi antaa, sillä aivoni nukahtivat juuri.

The Diviners

Libba Bray parantaa kirjojaan kuin sika juoksuaan, vai miten se sanonta nyt meni, liittyikö siihen sittenkin joku pyy? Niin tai näin, sisäoppilaitoksesta pääsy on tehnyt hyvää.

The Diviners sijoittuu 1920-luvun New York Cityyn, jossa salakapakoissa jazzia kuuntelee nuori Evie. Evie on lähetetty setänsä luo rangaistuksena huonosta käytöksestä. Salakapakoiden ulkopuolella joku murhaa ihmisiä, mutta onneksi Eviellä - ja muutamalla muulla - on joitakin yliluonnollisia kykyjä.

Minusta The Diviners oli aika hurmaava, kupliva, iloinen ja täysillä elävä. Evie, joka jenkkiläiselle nuortenkirjalle yllättävästi käyttää alkoholia kuin suomalainen teini, on lämminsydäminen mutta ei kuitenkaan kliseinen - hän haluaa mielellään hieman huomiota. Miljöö on mahtava. Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että lukee hieman erilaista fantasiaa.

Koska kirjaan on kirjoitettu koko liuta nuoria päähenkilöitä, tunnepuolella risteillään loppupuolella pahemmin. Bray ei tee turhan söpösteleviä ratkaisuja, mutta toisaalta lopusta on pääteltävissä, että jatkoa seuraa. Ehkä siis söpöt loputkin seuraavat.

Erityisbonus siitä, että tulin vihdoin selvittäneeksi sanan "speakeasy" merkityksen.

Glimmering

Glimmering lienee ensimmäinen lukemani Elizabeth Handin kirja - julkaistu alunperin joskus 90-luvulla ja nyt uutena versiona jälleen kaupassa.

Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.

Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.

Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.

Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.

Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.

Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.

Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.

Arctic Rising

Kiintoisin huomio, joka minulla Tobias S. Buckellin kirjasta Arctic Rising on tarjota on tässä:

Kirjan äänikirjaversiossa lukija, jonka aksentit olivat sinänsä hienoja, jotenkin liu'utti repliikeissä kuullun murteen loppuvirkkeeseen, ja se oli vähän omituista.

Muutoin tämä oli sellainen ilmaston lämpeämisen jälkeiselle arktiselle alueelle sijoittuva ekologishenkinen jännäriseikkailu, joka ei erityisemmin nouse esille millään tasolla (ei tosin myöskään huonoudellaan.) Jäin kuitenkin miettimään, miksi mieskirjailijat aina kirjoittavat päähenkilöiksi lesboja - onko homoihin jotenkin vaikeampi suhtautua?

Kirjan parasta antia oli ehkä huomio teknologian pysyvyydestä - kun jotain kerran keksitään, siitä on hyvin hankala päästä eroon.

Ja nyt, kun olen vihdoin päässyt yli tästä kirjasta postaamisesta, saatatte saada jonkin asiallisenkin tekstin luettavaksenne ehkä vielä tämän vuoden puolella.