Sanctum

Sarah Finen Sanctum oli aika täydellinen esimerkki tietyllä tavalla kaavamaisesta nuorten fantasiakirjasta, mutta toisaalta siinä oli oikein raikkaitakin puolia.

Kas, Lelan paras ystävä tappaa itsensä ja joutuu jonkinlaiseen helvettiin. Lela seuraa perässä, koska kokee suurta syyllisyyttä. Ystäväänsä etsiessään Lela a) rakastuu kohtalokkaan toivottomasti, b) epäonnistuu viestinnässä kaikkien muiden hahmojen ohella ja c) osoittaa sellaista sankarillista ja lievästi ärsyttävää itsepintaisuutta ja puupäisyyttä, joka lukijaa ehkä hieman nyppii, mutta joka sitten yleensä loppupuolella osoittautuu kuitenkin oikeaksi valinnaksi. Ja tästä syystä sankaritar on sankaritar ja minä vain lukijatar.

Finen todellinen neronleimaus on tämä eräänlainen helvetti, kaupunki, johon itsemurhan tehneet joutuvat. Siellä on kaikkea yllin kyllin, mutta mikään ei sen asukkaita tyydytä. Pois on mahdollista päästä, mutta oivallus on saatava itse. Kaupunki oli huikea ja koska loppu vaikuttaa siltä, että jatkossa Lela pääsee seikkailemaan myös kaupungin ulkopuolella, saatanpa hyvinkin kuunnella seuraavankin osan. Ehkä Finen muukin universumi on yhtä jänskä.

Nedut

Finnconin kirjastobussin saalis oli myös J. Pekka Mäkelän Nedut, johon olin kiinnittänyt huomiota joskus aiemminkin, mutta jättänyt välistä, koska neandertalilaiset eivät silloin kiinnostaneet.

Kirjamaun suhteen tuntuu välillä, että kasvoin aikuiseksi joskus viime vuonna tai jotain - tai ehkä senkin osalta vain kuvittelen. Neandertalilaiset eivät kiinnostaneet aiemmin, koska niissä ei ollut mitään erityisen sähäkkää. Onneksi olen sittemmin tajunnut, että tämänkaltaisella asenteella missaa vaikka mitä siistiä. Onneksi luin Nedut, joka oli rauhallinen mutta mukaansatempaava kirja maasta, jonne neandertalin ihmiset ovat jostain ulkoavaruudesta paenneet. Jolle on entinen muusikko, nykyinen graafikko, joka taistelee pitääkseen päänsä pinnan puolella kun velkojat hengittävät niskaan. Yksinäinen mies suostuu auttamaan erästä neduista ja tulee samalla oppineeksi jotain itsestään ja toisista.

Olen lukenut Mäkelältä pari kirjaa, joista ensimmäinen hämmästytti (koskapa en ollut odottanut mitään niin hyvää). Tämä toinen ei enää hämmästyttänyt, ilahdutti vain - ja aivan varmasti tulen ottamaan ohjelmaani lisää Mäkelää. Ensin luultavasti Alshain - Alas -kaksikon, jotka käsittääkseni liittyvät toisiinsa jotenkin.

The Chaos

Nalo Hopkinsonin kanssa on käynyt nyt vähän sillä tavalla, että The New Moon's Armsin jälkeen olen ollut lievästi pettynyt kaikkiin muihin rouvan tuotoksiin. Sääli.

Uusin, The Chaos, on todella kummallinen ja sellaisena mahtava, mutta ottaa myös askeleen Tyynenmeren saarilta kotiinpäin, eli Kanadaan - ja nuoriin aikuisiin. Päähenkilö on teini-ikäinen Scotch, joka haluaa elämältä kaiken ja mieluummin heti. Vanhemmat vain ovat tiukkana.

The Chaos on paitsi outo, myös syvällisesti rotukysymyksiä pohdiskeleva. Scotch kohtaa rotukysymykset Torontossa aivan toiselta kantilta kuin veljensä, tummempi-ihoiseksi syntynyt nuori mies (joka katoaa kun järveen ilmestyy tulivuori ja alkaa tapahtua niitä outoja asioita.) Rotukysymykset olivat minusta kiinnostavia, mutta Scotch oli niin kovin nuori, että taisin sympata enemmän hänen (enimmäkseen kirjasta poissaolevaa) äitiparkaansa.

Huokaus. Voi, kunpa Hopkinson kirjoittaisi seuraavaksi taas vanhenevista naisista.

The Crown of Embers

I aten't dead.

Eikä vainaana voi pitää myöskään Rae Carsonin nuorille aikuisille tarkoitettua sarjaa. Kakkososa The Crown of Embers on juuri yhtä mainio kuin ykkösosakin.

Elisa harjoittaa nyt kuningattaren tointa, mutta tilanne on huono. Maalla menee huonosti, eikä kuningatar suinkaan ole mikään yksinvaltias - sisäpolitiikka on vaikeaa, eikä aikaisempi heikko kuningas ole ainakaan tasoittanut tietä. Lisäksi ovat sydämen asiat asialistalla, kun kuningattarelle pitäisi jostain kaivaa kuningas, ja homman pitäisi toki olla jotensakin poliittisesti järkevä.

Minusta kiehtovinta kirjassa olivat nimenomaan Elisan vaikeudet kuningattarena. Mieleeni on jäänyt erityisesti kohtaus, jossa Elisan pitää miettiä sopiva rangaistus palvelijoilleen - ja tietynlainen helpotus siksi, etten ole minkään sortin kuninkaallinen.

Kiinnostavan politikoinnin lisäksi Carson on kirjoittanut kirjaansa kyllä oikein menevän seikkailun, sopivasti huumoria ja hieman epätoivoista, sielukasta romantiikkaakin, joten eipä tästä oikeastaan mitään puuttunut. Suosittelen.

Yellowcake

Margo Lanagan hanskaa oikein hyvin novellimuotoisen tarinan, mistä Yellowcake on parhaimmillaan oikein hyvä todiste.

Minä sen sijaan en hanskaa novellimuotoista tarinaa ollenkaan hyvin: muistan vain vaivoin tarinat tai sen, miksi pidin niistä niin paljon. Tämä taitaa nyt vaatia toista lukukertaa. (Ja tällä kertaa eri painoksen kanssa, sillä tästä aussiversiosta puuttuu ilmeisesti se tarina, josta kaikki muut kirjan lukeneet vaahtoavat. Toisaalta onneksi, sillä muuten luulisin tulleeni hulluksi.)

Ironskin

Tina Connollyn Ironskin oli oikein mainio.

Paitsi, että juuri unohdin, mitä siinä lopussa tapahtui, piru vie, mutta oikein mainio oli kyllä. Sillä tavalla brontëlaisittain, luultavasti tarkoituksella. Ehkä jopa niin tarkoituksella, että nimiä ja olemuksia oli menty lainaamaan, mutta siitä en tiedä mitään, sillä viimeksi luin ketään Brontën sisaruksista lukiossa ja rajansa ovat minunkin muistillani. Oikeastaan, kuten ehkä huomaatte, ne rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

No, Ironskin oli silti tosi hyvä. Ollaan Englannissa ja takana on ihan kauhea sota, todella musertava. Keijujen kanssa. Ja tässä sodassa on sankarittaremme Jane ottanut hieman osumaa: hän sattui sivullisena uhrina kirouksen tielle, muttei kuollut. Nyt hänen kasvojensa toinen puoli hehkuu raivoa, ja Jane joutuu käyttämään rautanaamiota tukahduttaakseen vaikutuksen.

Sitten hän lähtee kotiopettajattareksi vaikeasti keijukirouksesta kärsivälle pienelle tytölle. Tytön isä on tumma, komea ja leski, dear me.

Romantiikkaahan siitä seuraa, mutta se ei ole oikeastaan kiinnostavinta Connollyn luomassa maailmassa. Kiinnostavinta on sodanjälkeinen todellisuus ja se, miten kauhea tällainenkin sota on lopulta osapuolilleen ollut. Silti, romanssikin toimii ja siitä kiitos ehkä vaikutteille. Päähenkilönä Jane on oikein fiksu ja mainio.

Kirja nostaa myös tiettyjä kiinnostavia kauneuteen liittyviä seikkoja pohdittavaksi. Vaikka kirjassa ongelmat ovat meidän todellisuuteemme nähden omalaatuisia, ajatuksia herää arkitodellisuudenkin puolella.

Jatkoa odotellessa.

Aseenkantajan kunnia

J. S. Meresmaan Aseenkantajan kunnia otti ja herätti kiinnostukseni, joten ostin sen Elisa Kirjasta.

Tähän väliin sellainen antimainos, että voi herran tähden miten voin vihata Elisa Kirjaa ja sen typeriä maksusysteemejä. Voisin kirjoittaa aiheesta ylioppilasaineen, ja lähestulkoon kirjoitinkin, mutta J. S. Meresmaa ei ansaitse moista kaappausta, kun kirjasta piti puhua.

Siis Aseenkantajan kunnia - joka ei vaikuta niinkään kirjalta kuin ensimmäiseltä luvulta johonkin, joka voisi paisua valtaviin mittasuhteisiin. Ja hyvä niin. Vaivuin jo uneksimaan sitä, miten sähkökirja voisi muuttaa kirjallisuutta: pois romaanimuodon pakollisuudesta! Novellin ja episodityyppisen romaanin paluu on tosiasia! Jossain, missä maksaminen on helppoa!

Erm, ihan vakavasti siis: kirjassa aseenkantaja Konno saa lenkkaria ritari Jehremiltä. Tästä epäoikeudenmukaisesta tapahtumasta kehkeytyy melkoinen soppa, kun Jehremin viholliset saavat kättä pidempää juonittelupuuhiinsa. Konnon puolestaan pitää kerätä itsensä ja itsetuntonsa palaset.

Pidin Aseenkantajan kunniasta kovasti: juoni vetää ja teksti on sujuvaa. Niin kovasti, että ostanen seuraavankin osan. Mieluummin tosin jostain muualta.

The Edge of Reason

Joskus esiteininä mummolavisiitillä paikallinen kirjastonhoitaja tyrkytti minulle jotain kirjaa. Tiesi kai, että luen paljon.

Kävi ilmi, että kirja tuputti kristillistä maailmankuvaa. En ollut haltioissani.

Nyt huomaan, luettuani Melinda Snodgrassin The Edge of Reasonin, etten edelleenkään ole haltioissani maailmankuvan tuputuksesta. Snodgrass heiluttaa lippua ateismin puolesta, mutta minusta romaanin muotoon puettu pamfletti uskonnon kamaluudesta on aika väsyttävää luettavaa. Täsmälleen yhtä väsyttävää, itse asiassa, kuin romaanin muotoon puettu yritys käännyttää esiteinejä kristinuskon taakse.

Lisäksi menetän nykyisin hermoni aivan valon nopeudella, jos kirjailija erehtyy selittämään jotain, mitään, yhtään mitään ihmislajin ainutlaatuisuudesta. Meillä on kyky tuntea syvästi! Teemme hienoa musiikkia! Olemme niin ihmeellisiä!

Joopa. Valitettavasti ainutlaatuisuuden julistaminen yhdistettynä piinkovaan ateismiin yhdistyy jännittävästi melkoiseksi arroganssiksi, jollaiseen minusta meillä ihmisillä ihan kollektiivisesti ei oikein ole varaa. No, ei Snodgrass sellaiseen sorru, vaikka alkumetreillä näyttää tosi huolestuttavalta.

Ja onhan siinä sitten sekin puoli, että ateismi ja fantasia taikuudella hieman hihityttävät, mutta onneksi sentään vain hihityttävät. Ei ole mitään meidän yläpuolellamme - paitsi nuo jumalia leikkivät toisesta ulottuvuudesta tulleet hirviöt.

No, onneksi tässä oli muutakin, juonentynkää ja sellaista, joka toimi oikein kohtuullisesti aina, kun Snodgrass ei äitynyt paasaamaan dialogimuodossa. Päähenkilö Richard on poliisi, joka on kokenut kovia lapsena ja aikuisena. Tästä syystä hänestä on kasvanut ihmisyyden kaunein kukka. Mitä nyt hieman lyhytkasvuinen, mutta se on ihmisessä sympaattista. Sitten hän törmää niihin jumalia leikkiviin hirviöihin toisesta ulottuvuudesta. Osa niistä on puolellamme, tahtoo sanoa, tieteen puolella. Vähän jäi epäselväksi, miksi näin on. Tämän jälkeen seuraa seikkailua. Meno paranee jonkin verran.

The Edge of Reason aloitti sarjan, tietenkin, mutta minä en taida lukea sitä loppuun. Agenda kävi jo selväksi.

Goblin Secrets

Ursula K. LeGuin sanoo William Alexanderin Goblin Secretsin kannessa seuraavaa: "I didn't want the book to end! Subtle, tricky, funny, beautiful."

Tuijotin tekstiä metrossa lähtöasemalla ja ajattelin, että no joo, onhan tämä ihan kiva, mutta tuota ööh. Pääteasemalla olin ihan samaa mieltä LeGuinin kanssa. Alexander on kirjoittanut muutamaan sataan sivuun paljon, paljon - ja tämä on siis nuortenkirja. Pamautan jokaista nuortenkirjallisuutta dissaavaa Goblin Secretsillä päähän. Kirjasta löytyy täydellinen pieni maailma, sellainen joka on laajempi kuin ne sivut, joihin se on vangittu. Tarinan, jonka ensin kuvitteli ja sitten toivoi olevan sarjan aloitus. Lämpöä, joka hehkuu lukijaan asti.

Rownie on nuori poika suuressa Zombayn kaupungissa. Kasvattiäidin kanssa tulee hieman erimielisyyksiä, joten Rownie päätyy teatteriseurueeseen. Valitettavasti on niin, että teatterihommat on Zombayssa kielletty, mikä tietää huolta ja murhetta - kadonnut isovelikin nähtiin viimeksi komeljanttarin puuhissa.

Jossain tätä verrattiin Gaimanin tuotantoon, mutta olen vähän eri mieltä. Tämä oli parempi. Nyt on pikimmiten selvitettävä, onko Alexanderin aiempikin tuotanto näin mainiota.