Kenen kirjasuosituksia seuraan

Tein hiljattain periaatepäätöksen, joka ehkä jonkinasteisessa banaaliudessaan on kaikista sen verran vitsikäs, että ajattelin jakaa sen kanssanne. Päätin nimittäin, että jos en halua lukea jotain kirjaa, en lue sitä, vaikka Locus Magazine tai muu arvovaltainen lähde (lista tahi palkintoraati) miten suosittelisi.

Naurakaa te vain, mutta täten tässä blogissa sanotaan jäähyväiset mm. Greg Eganin ja Paul McAuleyn kirjoille, joista edelliset ovat oikein hyviä, mutta kauhean uuvuttavia, ja jälkimmäiset vain eivät minun kirjojani, vaikka miten muuta toivoisin.

Tämä ei varsinaisesti kuitenkaan selitä, miksi juuri äsken menin katsomaan, joko Locus Magazinen lista viime vuoden hyvistä kirjoista on julki, ja jos ei ole, miksikä ei ole, ja missäs helvetissä noiden toimitus sijaitsee ja eikö kello siellä vielä muka ole helmikuu. (Eihän se ole sitä tosin täälläkään, nyt kun tarkemmin ajattelen.)

-

Lähetyksessämme kerromme vielä, että olin tänään elämäni ensimmäistä kertaa lukupiirissä. Se oli hieno kokemus! Puhuin tosin taukoamatta, joten en voi olla aivan varma siitä, oliko kokemus kenestäkään muusta hieno. Toisaalta on ihanaa puhua kirjoista ihmisten kanssa, jotka vispaavat innoissaan käsiään saadakseen suunvuoron. Tai siis jotka eivät naura, kun minä vispaan.

Kyllä kirjallisuus vain on ihanaa!

Beauty

Lisää Sarah Pinborough:n synkeitä satuja: vuorossa on Beauty. No, vuorossa oli Beauty joskus kolmisen viikkoa sitten, eikä aika ole ollut muistikuvilleni aivan ystävällinen.

Beautyssa ruodittavaksi otetaan prinsessa Ruusunen ja kuutisensataa pari, kolme muutakin satua. Omalla tavallaan Beautykin on karmiva, mutta Poisoniin verrattuna kuitenkin vähän höppänä, sillä Poisonin karmivuus ei liity murhanhimoisiin henkilöhahmoihin.

Se, että tarinaan on punottu muitakin satuja (Punahilkka ja Tittelintuure muistini mukaan ainakin) ei oikeastaan palvele teosta. Käy nimittäin niin, että juoni tuntuu kovin täydeltä, jopa vähän tukkoiselta, ja pitkin matkaa huomaa miettivänsä, onko lisäsadut otettu mukaan vain, jotta kirjailija voi näyttää, kuinka nokkela hän on. (Se on tosin oikein ymmärrettävä tarve.)

Beauty on kuitenkin a) kohtuullisen viihdyttävä ja b) väljällä fontilla ja isolla kuvituksella siunattu teos, joten muuta tekemällä aikaansa voisi käyttää sekä huonommin että paljon enemmän.

(Jos ei vieläkään ole aivan varma, kannattaako Beauty lukea vai ei, voi myös tsekata, mitä Norkku asiasta on mieltä. Päätöksen joutuu silti tekemään itse.)

Kysymyksiä, vastauksia

Siina lähetti kysymyksiä ja minä vastaan! Sillä nämä ovat mahtavuuskysymyksiä!

1. Montako hyllymetriä kodissasi on kirjoja?

Odotas, onkohan tuo metrin tuo Lundia ... hetki, mittaan ... No niin, karkeasti arvioituna 31,25 m. Tosin saatoin unohtaa, että joissakin pokkarihyllyissä on kirjoja kahdessa rivissä ja täällä olohuoneessa on tuo yksi, jossa on noita sarjakuvia, ja sitten keittokirjat vielä.

Mutta sovitaan, että 31,25 m.

2. Mitkä ovat mielestäsi parhaita kirjannimiä, noin esimerkiksi?

Olemisen sietämätön keveys on minusta ollut aina aika viekoitteleva. En voi lukea sitä, ettei mene hyvä nimi vahingossakaan pilalle (enhän minä välttämättä pitäisi kirjasta). Joskus olen ostanut kirjoja, koska niiden nimi on minusta erityisen höperö. Tällaisia ovat esimerkiksi The Go-Go Girls of the Apocalypse (ei luettu) ja The Mall of Cthulhu (niin ikään ei luettu.)

3. Voiko kirjoja olla liikaa?

Ei. Ei meillä ainakaan. Teoriassa ehkä voisi, jos niitä olisi vaikka niin paljon, että niiden massan vuoksi syntyisi musta aukko. En tiedä, olisiko singulariteetissa kiva lukea. Tuskin.

4. Ovelliset kirjakaapit, uhka vai mahdollisuus?

Kallistun kyllä vähän uhkakuvan puolelle. Silloin ei toki ehkä tarvitsisi kirjoja tomuttaa, mutta toisaalta kirjojen taakse olisi vaikea kätkeä lankaa (oletan tässä, että ovien läsnäolo viittaa myös siihen, että kirjahyllyjen sivut ovat umpinaiset. Vaikka ei kai sekään mikään pakko ole. Tomutuksen välttämisen kannalta tosin vähän epäkäytännöllistä ehkä.)

5. Lempikirjasi ahmintaiässä?

Margaret Mahyn Noitavaellus voisi olla aika kovaa valuuttaa.

6. Mistä kirjasta olet nähnyt painajaisia?

Manaajasta. Tai oikeastaan kyse oli pikemminkin siitä, etten uskaltanut nukahtaa. Tuijotin vain kattoon ja takerruin peittooni.

7. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpein ja miksi?

Odysseuksen! TIETTY! Voinhan painattaa teepparin, jossa lukee, että "Olen lukenut Joycen Odysseuksen". Eikä siinä kaikki, se oli myös tosi hyvä kirja.

8. Mitä sellaiset ihmiset tekevät, jotka eivät lue?

Minä olen usein pohtinut tätä. Toivon, että joku sellainen tulee joskus kertomaan minulle, mitä hän tekee, mutta olen yksityisissä pohdinnoissani päätynyt kolmeen otaksumaan. Joko he a) tuijottavat haaveillen kaukaisuuteen tai b) tekevät puutarhatöitä tai c) siivoavat. 

Minun korviini moinen kuulostaa erityiseltä helvetin muodolta, mutta ehkä heillä on muutakin puuhaa kuin kaukaisuuten tuijottelu, puutarhatyöt tai - brrrr - siivoaminen.

9. Mikä kirjaan perustuva elokuva kannattaisi katsoa?

Eeeh. Oletko ihan varma, että sellaisia on?

10. Jos olisit kirja, millainen kirja olisit?

Sellainen, joka jättää lukijansa huutamaan LISÄÄ! Tai siis sellainen haluaisin olla. Siitä, millainen oikeasti olisin, en tiedä mitään. Tuskin ainakaan Puutarhanhoidon opaskirja tai Tekniikkaharjoituksia maastohiihtäjälle. Saattaisin ehkä olla Viisastelijan käsikirja.

En kykene keksimään enää tätä parempia kysymyksiä, joten suosittelen kaikille tarttumista näihin Siinan esittämiin. Erityisesti haluaisin muutaman ei-kirjabloggaajan näkemyksen. (Tarkoitan tällä sinua, Täti-ihminen.)

The Rise of Ransom City

Höh. Luulin kirjoittaneeni tästä jo luonnoksen. En ollut.

Minä pidin tästä eräänlaisesta jatko-osasta The Half-Made Worldille koko lailla ykkösosaa enemmän. Felix Gilman on melko ässä kirjailija, ja vaikka tässä keksijä Harry Ransomin vaiheita seuraavassa tarinassa ei ollut aivan aloitusosan seikkailun tuntua ainakaan alkuun, se on lopulta vielä kutkuttavampi.

Olenko sekava? Niin minustakin. Siis: The Half-Made Worldin Liv ja John käyvät tässä jatko-osassa vähän fiittaamassa, mutta enimmäkseen seurataan sitä, mitä intomielinen keksijä Harry Ransom saa aikaan maassa, jossa Line ja Gun edelleen käyvät musertavaa sotaa. Ehkä hän saa aikaan paljonkin, kuten kirjan nimestä voidaan päätellä?

Alkuun, myönnän, pyörittelin hieman silmiäni ja ajattelin, etten ikinä kiinnostu tästä, mutta lopulta kiinnostus heräsi aika lyhyessäkin ajassa. Nyt Harryn ajatteleminen tuo edelleen hymyn huulille, sillä minäkertoja-Ransom on onnistunut hahmo. Hyvin inhimillinen.

En enää tiedä, mitä toivoa, jatkoa vaiko ei? Jatkoa, sillä haluaisin mielelläni vielä tietää, miten kaikki lopulta päättyi - ja ei jatkoa, sillä haluaisin jättää kaiken yhtä ihanasti avoimeksi kuin elämän ainakin.

The Rise of Ransom City oli siis kerrassaan riemastuttava ja jollakin tavalla hyvin ainutlaatuinen.

Wool Omnibus

No niin, nyt sitten tämä Hugh Howeyn-jolla-on-helposti-väärinkirjoitettava-sukunimi maailmanmenestysteos Wool. Eli Siilo, suomeksi.

Haluaisin sanoa, että rrrrakstin tätä kirjaa ihan kauheasti, koska jos aivan rehellinen olen, halusin rrrrakstaa sitä kauheasti. Mutta suuret odotukset, pienet fiilikset, niin on ollut ennenkin ja niin on nytkin.

Wool kertoo siilosta ja siellä asuvista ihmisistä. Tunnelma on klaustrofobinen, joskaan ei ehkä sitäkään aivan siinä määrin kuin aluksi odotin: siilo on kerta toisensa jälkeen isompi kuin kuvittelisi. Silti, ajatus siitä, ettei koskaan näkisi tähtiä, saa vähän tärisemään.

Oikeasti tässä kävi sillä lailla, että kirjan alku oli niin helkkarin hieno, että loppu ei voinut olla olematta vähän antikliimaksi, vaikkei sekään ollut huono. Ja oli siinä lopussakin hienoja hetkiä, sellaisia, joiden kohdalla tuli ahmimistarve. Mutta mikään ei aivan yltänyt sen alun tasolle.

Minä, kuten Booksykin, luen usein e-kirjoja puhelimesta aina ehtiessäni, mutta minä - toisin kuin Booksy - en tainnut löytää aikaa tai tarvetta tempaista kirjan loppua missään vaiheessa kerralla. Tällainen paloissa lueskelu toki vaikuttaa lukukokemukseen, mutta parhaat kirjat voittavat sellaisetkin esteet. Wool ei ihan siihen pystynyt.

Con rit

Ei mennyt puoltakaan vuotta siihen, että Finncon-bussista lainaamani teokset oli vihdoin luettu. Viimeisen kunnian sai Risto Isomäen Con rit, josta pidin jotenkin ihan kauheasti - yllättävän paljon, ottaen huomioon, että se on käytännössä seikkailukirja. Josta osa on jälkisanojen mukaan kirjoitettu Seura-lehteen jatkikseksi.

Of all things.

En ole ihan varma, mitä tapahtui, mutta Isomäen argumentaatio, jonka mukaan jättimäisiä merikäärmeitä, con ritejä, olisi voinut olla olemassa - tai ehkä niitä yhä on? - upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Ja merikäärmeksen etsiskely tropiikissa on toki paljon kiehtovampaa kuin jonkin kulta-aarteen. Ja kaiken huipuksi se etsiskely seikkailuvaiheineen onnistui olemaan jotenkin kauhean jännittävää. Minä, joka yleensä dramaattisissa hengenvaarakohtauksissa puhisen ja pyörittelen silmiäni, raavin metron penkkejä lukiessani.

No, jotain huonoakin: romanssista en niin välittänyt. Mutta siinähän se meni sivussa.

Isomäki on minusta sikälikin jotenkin harvinainen kirjailija, että jotenkin hänen kirjoissaan on aina (tai siis niissä kaikissa kahdessa lukemassani) vähän toivoa - ympäristöteemat vaikuttavat ensivilkaisulta lähinnä epätoivoisilta, mutta sitten kirjan luettuaan on jotenkin täynnä uskoa siihen, että kyllä tämä tästä ja vielä voidaan jotain tehdä.

Toivottavasti se ei ole väärää uskoa.

Bullettime

Kaikki tässä maailmassa ovat pitäneet kovasti Nick Mamatasin kirjasta Bullettime.

Paitsi minä.

No, voi myös olla, että kirjasta ovat pitäneet vain he, jotka ovat sen lukeneet (pl. minä) ja se on ehkä suhteellisen pieni osa väestöstä, sillä me muut emme vain tajua.

Minä tulin kirjasta surulliseksi ja tylsistyneeksi vuoron perään. Selitän: on poika, jolla menee huonosti kotona ja koulussa. On kreikkalainen kaaoksen jumalatar, Eris, joka tulee pojan kouluun ja käyttäytyy kuin teinityttö. Mitä nyt sitten ojentaa pojalle pari pyssyä. Ja on monta aikajanaa, joista kaikilla pojan käy ihan helvetin huonosti ja joissakin käy huonosti myös sivullisille.

Tässä miettiessäni, mitä helvettiä voin sanoa kirjasta, josta tulin vain surulliseksi ja tylsistyneeksi (surullisuus on kai ilmeistä, kun kyse on kouluampumisista, mutta tylsistyminen?) tulin ajatelleeksi, että tuo Eris-juonikuvio, josta todellakaan en kummemmin välittänyt lukiessani kirjaa, oli ehkä sittenkin ihan paikallaan. Kai kreikkalainen kaaoksen jumalatar on yhtä huono syy kuin mikä tahansa muukin, kun päättää ruveta ampuskelemaan kanssaihmisiään. Ainakin se on jotenkin tosi inhimillistä, minusta, että mitään syytä ei ole. Ei ainakaan mitään hyvää, siistiä ja lööppeihin paketoitavaa syytä.

Että joo. Mamatas on varmasti oikein hyvä, mutta ei hän kyllä minun kirjailijani ole.

You're All Just Jealous of My Jetpack

Tom Gauldin You're All Just Jealous of My Jetpack on pullollaan oivaltavia, pieniä sarjakuvia.

Lainasin sen kun kert Maijakin, ja sitä paitsi olen pitänyt nimisarjakuvasta aina, sehän löytyy netistäkin. Ehkä nämä muutkin. Tai löytyvät, kyllä taitelijan töitä voi ihailla vaikka täällä: http://myjetpack.tumblr.com/.

Luin kirjan useammassa osassa, sillä suurin ongelma opuksessa on tämä: näistä oivaltavista pikku helmistä saa hyvin nopeasti ähkyn. Ovat itse asiassa vähän kuin sipsejä, vaikea jättää vain yhteen, mutta ensimmäinen oli kuitenkin paras.

Tulinkin siihen tulokseen, että optimaalisin tapa nauttia Gauldin sarjiksia olisi sellainen päivyri, josta joka päivä saisi uuden kuvan. Nyt sitten vain kustantaja hommiin.

Alice B. Toklasin omaelämäkerta

[Takaisin menneisyyteen.]

Alice B. Toklasin omaelämäkerta hyppäsi kirjahyllyyni mainiosta Eeva Luotosen kirjahistoria -radio-ohjelmasta. Tai siis kirjastokäynti oli välissä, valitettavasti Yleisradio ei tarjoa print-on-demand -palvelua. (Edelleen valitettavasti tekijänoikeussyistä näitä ohjelmiakaan ei saa aivan mielin määrin kuunnella. Se on sääli, sillä ovat kyllä parasta radiota ikinä, jos kohta saattavat aiheuttaa vakavaa klassikoidenlukukuumetta ja harhauttaa pois spefistä. Hmmm. Saisimmekohan Eeva Luotosen pitämään kirjavaihtoehtohistoriaohjelmaa radiossa?)

Niin tai näin, harkitsin oikeastaan palauttavani tämän Gertrude Steinin hieman ilkikurisen omaelämäkerran lukematta sitä, kun muutakin oli, mutta em. radio-ohjelmassa oli joitakin lukunäytteitä, jotka olivat muistaakseni hauskoja. Ja minä olen aina hauskan perään.

Lukiessani nautin kyllä melkoisesti Alice B.:n suuhun laitetuista jutuista, joiden aiheena on siis lähinnä Gertrude Stein, mutta välillä kyllä tulin miettineeksi, onko kirja kuitenkin vähän epäreilu Alicelle. Varmasti hänelläkin oli elämässään muutakin kuin Gertrude Stein ja hengailua nerojen vaimoväen kanssa.

Oli tai ei, vaikken yleensä nauti namedroppailusta, asia kummasti kääntyy kun on hengattu vaikkapa Pablo Picasson kanssa. Tunnelma oli niin erikoinen, kaiken kaikkiaan, että lopulta täytyy olla tosi tyytyväinen, että tuli luettua. Kirja taisi kaiken lisäksi olla oikeastikin ihan hauska. Ei ihan ääneennauratushauska kuitenkaan.

SITÄ PAITSI tämä laskettaisiin yhdeksi lukusuoritukseksi, jos haluaisi kahlata läpi 1001 books you must read before you die -listaa, mitä en aio. En missään nimessä. Enkä kerro, miksi tiedän, että laskettaisiin. Siksi en ainakaan tiedä, että olisin tarkistanut, montako olen lukenut ja entäs jos kahlaisinkin. En kahlaa. Menkääpäs siitä jo.

The Republic of Thieves

[Aikahyppy. Ollaan kerrankin ikään kuin ajoissa paikalla.]

Kun sain jouluaatona käsiini  Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, kaikki muu tippui tassuista.
Kun sain tänään loppuun Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, huusin lisää. (With a rebel yell, etc. etc.)

Listaan alkuun kolme asiaa, joista haluan natkuttaa.

1. Sana "stories" oli kautta kirjan väärinkirjoitettu muotoon "storeys". Hyvä, etten silmiä raapinut päästä.
2. Kirjassa on kaksi tarinaa, toisiinsa punoutuneena. Joka toinen luku liittyy toiseen tarinaan, joka ensimmäinen sitten siihen ensimmäiseen tarinaan. Molemmat tarinat olivat tosi vetäviä, ainakin ensimmäisten lukujen jälkeen, ja se on hyvä ja kaunis asia. Valitettavasti se tarkoitti myös, että petyin hieman aina, kun luku vaihtui.
3. Kirjan keskiosalla on juonenkäänteellinen homma, joka pamahtaa lukijan kasvoille tyylillä ja hienovaraisesti kuin porsliinkauppaan putoava meteoriitti. Toisaalta on sanottava, että jatkokäsittely hoidetaan oikein hienosti.

Sitten haluan sanoa, että Scott Lynch on loistava ja pidin tästä lopulta niin, että henki meinaa mennä, ettette jää väärään ymmärrykseen.

Sitä paitsi, kuten huomaatte, lukuunottamatta kohtaa #1 natkutuksenaiheeni sisältävät myös kehun. Ansaitun kehun. Kummatkin kirjan tarinoista toimivat hienosti, ja Locken päästessä vauhtiin lukija oli vähintään yhtä riemastunut. Etenkin loppupuoli imaisi ongelmitta mukaansa. Nauroin ääneen useita kertoja. Rakastuin uudestaan Locke Lamoraan ja Jean Tanneniin. Diggasin jopa kirjassa vihdoin entreen tekevästä Sabethasta, vaikka alkuun hän olikin minusta vähän rasittava ja lopussa taas vähän pelkuri.

Siitä vielä vähän, että Lynchin fantasiamaailma tuntuu upealta. Isolta ja arvoitukselliselta ja kiehtovalta - koin pitkästä aikaa sen fiiliksen, jonka vuoksi joskus aikoinaan fantasiakirjallisuuteen rakastuin. Tämän takia, tällaisten kirjojen vuoksi.

Haluaisin sanoa, että The Republic of Thieves oli kaiken odotuksen arvoinen, mutta en todellakaan halua odottaa näin pitkään seuraavaa osaa. Hikikarpalot kihoavat otsalle pelkästä ajatuksesta.

Voi Scott Lynch. Lisää tällaista, pretty please.

The Hydrogen Sonata

Iain M. Banksin The Hydrogen Sonata oli sellainen eeppisen kokoluokan avaruusooppera, joka jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi.

Tässä on eräs muukalaislaji sublimoitumassa (anteeksi vain, jos pahoinpitelen termejä) eli … eeeh … jättämässä maalliset tomumajansa taakseen, muttei kuitenkaan kuolemassa. Hankaluutena on vain pienen pieni poliittinen ongelma, joka silmille räjähtäessään voi estää koko seuraavan askelen lajin kehityksessä. Ja niinpä joukkio Kulttuurin aluksia ja yksi nelikätinen naisihminen sotkeutuvat asian selvittelyyn.

Hyvää oli se, että seikkailu kulki aika vetävästi ja Kulttuurin alukset olivat oikein viihdyttävää sakkia, ja asiat, joita kirjassa soitettavasta vetysonaatista (re: teoksen nimi) sanotaan, naurattivat.

Huonompaa oli se, etten mitenkään pysynyt perillä siitä, kuka Kulttuurin aluksista nyt oli kuka.

Se, mikä kuitenkin eniten vaivasi, oli tietynlainen tarkoituksen puute. Kun lauma em. aluksia yhteen ääneen myöntää, että no joo, eihän tällä tiedolla nyt sinänsä oikeasti ole väliä, alkaa väkisinkin haukotuttaa. Lisäksi Banks onnistuu kyllä vetämään viimeisenkin ihmetyksen tunteen vessasta alas, sen verran banaalilta koko sublimoitumishomma kuulosti. Vaan ehkä tässä pitäisi ihmetys kohdistaa itse Kulttuuriin, tuohon iloisen naapurustokyttääjän innolla nenänsä muiden asioihin pistävään lajien yhteenliittymään. Melkoista.

Tyydyn asemaani maailmankaikkeuden ainoana scifinördenä, joka ei saa Kulttuurista otetta. Kaikki on menetetty.