Tim Powers, senkin hyypiö. Minä ajattelin, että sinä kirjoittaisit sellaisen kirjan, jollaisen minä halusin sinulta lukea. Ja sitten menitkin kirjoittamaan erilaisen kirjan. Vaikka kyllä olen yksipuolisesti sopinut, että ajattelet lähinnä minun herkkiä tunteitani kirjoittaessasi.
Suhteeni Powersin kirjoihin on ollut todella kaksijakoinen, mutta muistan pitäneeni viimeksi lukemastani ja muinaisesta Last Callista niin paljon, että rupesin heti faniksi. Ja sitten Powers kirjoittaa vampyyreista 1800-luvun Lontoossa, ja tavallaanhan siitä olisi pakko pitää.
Ja tavallaan kyllä pidinkin, mutta hommassa oli iso mutta. Tai kaksi.
Toinen iso mutta oli yleinen sekavuus. Maailman sisäinen logiikka ei minulle auennut.
Ensimmäinen iso mutta olivat vampyyrit, joiden toimintaperiaate ei minulle auennut.
(Ehkä voimme todeta, että ensimmäinen ja toinen iso mutta olivat tavallaan samaa muttaa.)
Kolmas mutta tulee tässä: mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Miljöö oli mainio ja kirja kyllä tempaisi mukaansa. Pidin myös melkoisesti siitä, että Powers oli valinnut yhdeksi päähenkilökseen Christina Rossettin, jos kohta paljon on vettä virrattava Thamesissa, ennen kuin voin lukea Rossettin runoja muistamatta Powersin vampyyreja.
(Paljon sitä onkin virtaava, tällä runonlukutahdillani.)
Isoin ongelma oli oikeasti varmaan siinä, että pienessä päässäni olin muodostanut laskutoimituksen, jonka mukaan Powers + 1800-luvun Lontoo + vampyyrit = yleistä mahtavuutta, mutta sitten kävikin ilmi, että olin tehnyt jonkin laskuvirheen. Tulos poikkesi merkittävästi odotuksista, enkä koko kirjan aikana päässyt varmuuteen siitä, onko se hyvä vai huono asia.
Seuraavaksi* luen esiosan. Ehkä se helpottaa.
* Siis seuraavaksi, kun Powersia luen.
Suhteeni Powersin kirjoihin on ollut todella kaksijakoinen, mutta muistan pitäneeni viimeksi lukemastani ja muinaisesta Last Callista niin paljon, että rupesin heti faniksi. Ja sitten Powers kirjoittaa vampyyreista 1800-luvun Lontoossa, ja tavallaanhan siitä olisi pakko pitää.
Ja tavallaan kyllä pidinkin, mutta hommassa oli iso mutta. Tai kaksi.
Toinen iso mutta oli yleinen sekavuus. Maailman sisäinen logiikka ei minulle auennut.
Ensimmäinen iso mutta olivat vampyyrit, joiden toimintaperiaate ei minulle auennut.
(Ehkä voimme todeta, että ensimmäinen ja toinen iso mutta olivat tavallaan samaa muttaa.)
Kolmas mutta tulee tässä: mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Miljöö oli mainio ja kirja kyllä tempaisi mukaansa. Pidin myös melkoisesti siitä, että Powers oli valinnut yhdeksi päähenkilökseen Christina Rossettin, jos kohta paljon on vettä virrattava Thamesissa, ennen kuin voin lukea Rossettin runoja muistamatta Powersin vampyyreja.
(Paljon sitä onkin virtaava, tällä runonlukutahdillani.)
Isoin ongelma oli oikeasti varmaan siinä, että pienessä päässäni olin muodostanut laskutoimituksen, jonka mukaan Powers + 1800-luvun Lontoo + vampyyrit = yleistä mahtavuutta, mutta sitten kävikin ilmi, että olin tehnyt jonkin laskuvirheen. Tulos poikkesi merkittävästi odotuksista, enkä koko kirjan aikana päässyt varmuuteen siitä, onko se hyvä vai huono asia.
Seuraavaksi* luen esiosan. Ehkä se helpottaa.
* Siis seuraavaksi, kun Powersia luen.
2 comments:
Hih, kirja ei kiinnosta pätkääkään (edelleenkään) mutta kirjoituksesi siitä oli niin mainio, että ihan sen takia Powersin kannatti kyllä se kasata... :-)
Haa, kiitos :D Hyvä, että kehtaisin julkaista. Oli vaikea muotoilla sanottavansa tästä.
Post a Comment