Brian Aldissin Finches of Mars tuntui jollakin omituisella tavalla ajatusharjoitukselta: Mars on asutettu, mutta lapsia ei siirtokunnissa synny. Kaikki kuolevat.
Ajatusharjoitukselta kirja tuntuu, sillä jo lukiessa hämmennyin siitä, miten merkityksettömiä henkilöt ovat - mutta niin on tarinakin. Tarina liikkuu henkilöiden välillä ja katsoo kaikkia kaukaa ulkopuolelta. Sen vielä voisi kestää, mutta nyt ollaankin sellaisessa tilanteessa, ettei tässä kirjassa oikein ole mitään. Ei tarttumapintaa, ei loppuun asti vietyä ajatusta.
Sitä huomaa lukeneensa teoksen nopeasti ja unohtaneensa sen vielä nopeammin.
Ajatusharjoitukselta kirja tuntuu, sillä jo lukiessa hämmennyin siitä, miten merkityksettömiä henkilöt ovat - mutta niin on tarinakin. Tarina liikkuu henkilöiden välillä ja katsoo kaikkia kaukaa ulkopuolelta. Sen vielä voisi kestää, mutta nyt ollaankin sellaisessa tilanteessa, ettei tässä kirjassa oikein ole mitään. Ei tarttumapintaa, ei loppuun asti vietyä ajatusta.
Sitä huomaa lukeneensa teoksen nopeasti ja unohtaneensa sen vielä nopeammin.
No comments:
Post a Comment