Wake

Katastrofitarinoiden genressä on usein vallalla sellainen oletus, että kun kaikki romahtaa, eloonjääneet alkavat käyttäytyä toisiaan kohtaan kuin, no, kuin, äh, en keksi mitään eläinvertausta, eläimet vaikuttavat usein tosi kivoilta ihmisiin nähden. Mutta kurjasti kuitenkin aletaan käyttäytyä näissä tarinoissa, niin se on.

Elizabeth Knoxin Wake on siitä jännä, että siinä tapahtuu jotain, josta jää kourallinen ihmisiä eloon ja eristyksiin, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan enimmäkseen kuin sivistyneet ihmiset ja he myös katuvat jälkikäteen jos joskus käyttäytyvätkin huonosti.

Ja siinäpä on yksi hyvä syy lukea Wake.

Toinen hyvä syy on se, että Wake sijoittuu Uuteen-Seelantiin, jota ikään kuin etäältä vähän fanitan. Sinne sijoittuu myös lapsuuteni suosikkikirja, Noitavaellus.

Kolmas hyvä syy on se, että Wake on tarjolla Helmet-kirjastojen Overdrive-palvelussa e-kirjana.

Eikä se siis ole ollenkaan pöhkömpi kirja, vaikka jälkikäteen ajatellen itse katastrofi ehkä on vähän pöhkö.

Dreams of Gods and Monsters

Aion esittää sellaista, että trilogiat kielletään ja jäljelle jäävät duologiat tai pitkät sarjat. Myös yksittäiset kirjat. Perustelen ehdotustani sillä, että keskimmäinen kirja on usein keskimmäinen kirja ja sellaisena yllättävän usein turhake puunsurma, kun taas ensimmäinen ja kolmas sitten ihan timanttia.

Todistuskappale A on Laini Taylorin Dreams of Gods and Monsters, joka päättää Karousta kertovan trilogian sopivan eeppisesti, hauskasti, ja aikuisesti, ja on sellaisena kiva jatko Daughter of Smoke and Bonelle. Sarjan väliosan haluamme unohtaa (jos kohta olen ilmeisesti ollut sitä mieltä, että väliosa parani loppua kohden.)

Ollakseni rehellinen, Dreams of Gods and Monsters jatkoi alussa sitä väliosan emotionaalisessa mudassa rämpimistä. Se - turhia hienostelematta - vitutti. Ajattelin, että en kyllä kestä miljoonaa sivua tätä enää.

Mutta sitten tyypit alkoivat puhua toisilleen, ja varovaisesti hapuillen luottaa toisiinsa, eikä Karoukaan vain murjottanut, ja Taylor kirjoitti mukaan vähän vitsejä, ja yhtäkkiä kaikki rullasi hienosti eteenpäin.

Loppua kohden tuntui jopa siltä, että päähenkilöt olivat ottaneet ja kasvaneet aikuisemmiksi, katsoivat vähän ylöspäin siitä omasta emotionaalisesta mudastaan ja näkivät ympäristönsä. Taylor ei päästä ketään aivan helpolla (onnellisen lopun eteen pitää tehdä töitä, etenkin sitten jälleenrakennusvaiheessa) mutta on silti mahdollista, että onnellisen lopun sijasta onkin tarjolla onnellinen alku. Ja sellaisesta on aina kiva lukea.

Ja loppu oli kyllä sellainen, josta minä pidän. Tavoitin jotain nuorta mustan sydämeni sopukoista. Jee.

When We Wake

Uuden Murakamin jälkeen alamme pikku hiljaa purkaa lomakirjojen pinoa. Karen Healeyn When We Wake oli siellä alkupäässä - hyvin nopea ja tavallaan myös aika kepeä nuorten aikuisten scifistinen hotkaisu.

Ei kuitenkaan aivan turha, sillä muistan kyllä melko varmasti tutkineeni, josko jatko-osan jo saisi kirjastosta. (Huolehdittehan tästä pikimmiten, Espoon Fantasia? :D)

Tegan on australialaismimmi, jolla menee melko hyvin. Kunnes hän ottaa ja kuolee - ja tulee herätetyksi henkiin vuosikymmeniä myöhemmin. Kaikki läheiset ovat edesmenneet (tai ehkä jälkeenmenneet) eikä armeijan laitos, jossa Tegan herää, ole mikään huvipuisto. Aika pian mimmi sitten huomaa olevansa keskellä melkoisia eettisiä ja poliittisia kysymyksiä.

Lienee siis aika ottaa hatkat (uuden romanttisen kiinnostuksenkohteen kanssa TIETTY.)

Tässä oli joitakin ihan kummallisia häröyksiä, kuten se, miten Tegan toverinsa kanssa murtautuu vaikka mihin valtion laitokseen ja armeijan tietokantaan, mutta oli tässä paljon hyvääkin. Aidosti mahdollinen ja pelottava tulevaisuudenkuva, jossa on toisaalta puolensakin. Toisten ihmisarvon tunnustava asenne. Yhteiskunnallista pohdintaa. Sen sellaista.

Lisäksi lopussa taisi olla joku koukku, mutta sen olen näemmä jo unohtanut. Huokaus.

Uusi Murakami

Ajattelin kerrankin olla kehityksen eturintamassa ja lukea lahjaksi saamani uutuuskirjan heti eikä viidentoista vuoden päästä.

Täksi kirjaksi valikoitui - tai oikeammin, ajattelin ylläolevaa, koska sain synttärilahjaksi - Haruki Murakamin Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage -teoksen, joka (kuten sain kuulla kun syntymäpäivääni malttamattomana odottelin) sijoittuu osin HÄMEENLINNAAN.

Lapsuuskaupunkiini. Kaikista maailman paikoista.

Lukemiseen siis tuli kerralla vähän omituinen pohjavire. Ensimmäisenä yönä taisin nähdä unta, jossa pääsin Hämeenlinna-osioon ja nousin ikuistamaan hetken Instagramiin. Tällaista on olla sosiaalisen median orja.

No nyt sitten. Voihan.

Luin ennen tätä postausta pari arviota kirjasta, sillä minusta tuntuu vaikealta sijoittaa tätä minkäänlaiseen kontekstiin Murakamin tuotannossa (vaikka tuskin sitä kukaan odottaakaan.) En nimittäin tunne Murakamin tuotantoa kovin hyvin - vielä. Aikomuksenani on tuntea se paremmin.

Colorless Tsukuru Tazaki jne. oli minusta kyllä mainio teos. Pidin kovasti sen tunnelmasta, ja vaikka päähenkilö, joka - omien sanojensakin mukaan - on jäänyt keskenkasvuiseksi vaikka byrokraattisessa mielessä aikuinen onkin, ei tuntunut aivan omalta, kiinnostavalta hän kuitenkin tuntui.

Murakami ei avaa kirjassaan mysteereitään kovin tarkasti. Sellainen peli vähän ärsyttää, vaikka tuntuu toisaalta myös oikealta: kaikkea ei koskaan saa tietää, ei ainakaan varmasti. Ja silti pitää uskaltaa elää.

Murakami kirjoittaa - minusta - yllättävän paljon seksistä. Ilmeisesti se ei ole mikään yllätys kenellekään herran kirjoja enemmän lukeneelle, mutta itse hämmästyin: alkuun tuntui, etteivät seksin aika suorasukaiset kuvaukset sopineet kirjan tunnelmaan aivan saumattomasti. Asiaa mietittyäni päätin, että ehkäpä pidin niistä juuri siksi. Huomaan muutoinkin olevani juuri nyt kiinnostunut asioista, jotka rikkovat harmonian - en niinkään niistä, jotka jatkavat huolellisesti valittua linjaa.

Hämeenlinna - no, se oli osin oikein ja osin ihan kummallisesti. Kuten Tsukuru Tazakista, minustakin tuntui välillä siltä, että todellisuus valui ympäriltä pois.

Mutuhuttuarvioni lopputulema oli, että pidin kirjasta hirveästi. Voi olla, kuten lukemistani arvioista käy ilmi, että paremmin perehtyneelle kirja on jonkinlainen väliteos, mutta minulle se oli juuri se teos, jonka tähän elokuuhun tarvitsin.

Nyt tekee mieli lukea teoksesta myös suomennos, joka ilmestyy tässä joskus. Suomennos on tehty suoraan japanista, jännä olisi vertailla.

The Adjacent

Ennen kuin jäin kesälomalle, luonnostelin jotain tämänkaltaista:

---

Christopher Priestin The Adjacent tuntuu siltä, kuin olisi nähnyt taikatempun, tai ehkä sarjan toisiinsa kietoutuvia taikatemppuja, joiden jälkeen tietää vähän enemmän ihmisyydestä ja rakkaudesta.

Jälkeenpäin ei voi olla aivan varma, miten temppu tehtiin, mutta selvää on kuitenkin, että siitä nautti kovasti.

(Pahoittelen, jos tämä postaus vaikuttaa hieman vajavaiselta. En voi nyt yrittääkään muuta kuin ilmaista ihailuni.)

---

Edelleen tuntuu samalta, paitsi, että olen unohtanut enemmän. Priest kietoo yhteen tulevaisuudenvisiota ja Dream Archipelagoaan ja kaiken kaikkiaan kirjoittaa kirjan, joka jää kummittelemaan pidemmäksi aikaa kuin oli ajatellut.