Any Day Now

Terry Bissonin Any Day Now alkaa sillä tavalla, että mietin, että mitäs hittoa tämä on tehnyt Locuksen listoilla, lasketaanko happopäinen hippielämä nykyään fantasiaksi.

Sitten kävi sillä tavalla, että Arthur C. Clarke ohimennen heitti henkensä - kirjassa siis - mutta James Dean jäi henkiin. Ja niin alettiin pikku hiljaa erkaantua siitä aikajanasta, jota elämme, ainakin muistaakseni elämme, minulla on erinomainen taito olla kiinnittämättä huomiota uutisiin, organisaatiomuutoksiin ja maailmanhistoriaan, mutta sen kyllä muistin, että Arthur C. Clarke oli elossa vielä kun 2001:stä tehtiin äänikirjaversio.

Ahem. Anteeksi harhailuni. Se johtuu enimmäkseen siitä, etten tiedä, mitä sanoa Any Day Now:sta. Huijasin. Tiedänpäs, se oli oikein hyvä kirja, mutta samalla epäilen, että siitä pitäisi vetää joku pidemmälle menevä johtopäätös, eikä sellaista nyt oikein irtoa.

Kirjassahan siis maailman- ja etenkin Jenkkien historia menee toisin kuin omalla aikajanallamme. Sillä tavalla, että Robert Kennedy selviää murhayrityksestä ja asettuu ehdolle presidentinvaaleissa ja ottaa varapresidenttiehdokkaakseen Martin Luther Kingin ja tämänhän voisi ajatella olevan kultaisen ajan alku, mutta näinköhän vain.

Tykkäsin tässä myös ihan hurjasti siitä, että enimmäkseen happopäinen hippikommuunimme (oikeasti ne käyttävät lähinnä peyotea) elää elämäänsä ja yrittää saada asumuksensa eristettyä talven varalta ja isot tapahtumat vain tapahtuvat, jossain muualla, ne esitetään jotenkin sivuhuomioina. Ja sellaistahan elämä juuri on! Vain tosi harvoin elämä on sellaista, että on kaikkien maailmanpoliittisten tapahtumien keskiössä, vaikka joskus kirjallisuudesta ja elokuvataiteesta voisi muuta päätellä. Esim. oma elämäni ei ole ollut sellaista ikinä.

City of Stairs

Olen lukenut joitakin Robert Jackson Bennettin kirjoja varsinaisesti repimättä pelivarusteitani silkasta riemusta; kun uutta City of Stairsia ylistettiin siellä täällä, ajattelin oikeastaan, että ... no niin, ajattelin, että siinä on käyty kavereita juottamassa paremmalla viskillä coneissa.

Vaan piru vie, nytpä voisinkin repiä pelivarusteeni silkasta innosta: City of Stairs on tosi hyvä.

Jollain tavalla siitä tulee mieleen jopa China Miévillen Toiset - tunnelmaltaan, ehkä - vaikka City of Stairs on kyllä ihan todella paljon helpommin lähestyttävä. Ja, no, okei, ehkä Toiset on kuitenkin parempi sillä tavalla absoluuttisella asteikolla. Mutta ikävä on vertailla kahta hyvää lukukokemusta, lopetetaan moinen heti.

On siis kaupunki, Bulikov, keskellä mannerta. Mannerta, jonka väki aikaisemmin jumaltensa avulla valloitti muita, siis etenkin Shaypurin, ja käyttäytyi aika ikävästi, näin voidaan kyllä nähdäkseni sanoa. Vaan nyt ovat osat kääntyneet, jumalat kuolleet ja muut, siis shaypurilaiset, ovat vallanneet mantereen.

Tiedustelupalvelussa mantereella duunissa oleva shaypurilainen Shara lähetetään Bulikoviin tutkimaan historiantutkijan kuolemaa. Tai oikeastaan hän lähettää itse itsensä. Koska voi.

Sitten seuraa mysteeri, joka ei oikeastaan ole mikään mysteeri, vaan tapahtumien sarja: kun menneisyydestä ei osata päästää irti, ei mantereella eikä Shaypurissa.

City of Stairs on surumielinen ja kaihoisa, mutta ei pelkästään sitä: se on myös tunnelmallinen ja aika toiveikas.

Ja arvatkaa mitä! City of Stairs on myös e-kirjastossa lähellä sinua, niin, juuri sinua! Onnenpäivää!

Sisarpuut

Sisarpuut jatkaa Welman tyttöjen tarinaa ja ehkä hieman hämmentävästi on minusta selkeästi parempi kuin edeltäjänsä. (Yleensä kakkososien ei nähdäkseni pitäisi olla ensimmäisiä parempia, se on jotenkin luonnonlakien vastaista, vähän kuin se, että tällaisessa vertaustilanteessa keksisi helposti jonkun hyvän jutun. Itsehän en yleensä keksi edes vaikeasti.)

Postimerkin kokoisesta kuvasta kiitos, Karisto.

No joka tapauksessa. Sekä maailma että Welman mimmit saavat syvyyttä ihan kauhalla annosteltuna, eikä joukkueemme enää jatka hieman epäuskottavia rosvohommiaan matkallaan pohjoiseen. Etenkin maailman syventyminen tekee lukukokemukselle hyvää, sillä Welman tyttöjä lukiessa tuli välillä sellainen olo kuin seuraisi hyttysen taistelua sinivalasta vastaan. Nyt kaikessa on vähän enemmän mieltä. Jänskästi käy myös niin, että kirjan näkökulma vaihtuu pariinkin otteeseen. Anu Holopaisen valinta tarkastella tapahtumia useamman hahmon kautta on minusta kyllä ihan eri pätevä.

Lyhyestä virsi kaunis, mutta eipä ole kirjaakaan pituudella pilattu. Sujuva lukea ja hyvä kokemus - nappaan ensi kerralla kirjastossa seuraavankin osan.

The Painted Man

Peter V. Brettin The Painted Man kertoo demonien piinaamasta valtakunnasta, josta nousee epätodennäköinen sankari.

Sankarilla lienee ollut joku nimi, mutta unohdin sen jo, koska minusta tämä oli aika keskinkertainen fantasiapläjäys eikä ainakaan ansaitse, että suon sen jatko-osille jotain huomiota.

Ehkä isoin ongelmani oli lähtöasetelmissa. On nimittäin niin, että öisin demonit nousevat. Ihmisväki kyyristelee piilossa suojataikojensa takana eikä uskalla tehdä mitään. Sitten sankarimme lapsuudessa tapahtuu jotain traagista: äiti jää demonin kynsiin. Eiköhän 11-vuotias lapsisankari ryntää pihalle ja lyö demonia sangolla päähän.

No, sankarin äiti kuolee silti, mutta tämä 11-vuotias on nyt kuitenkin lyönyt demonia sangolla päähän ja selvinnyt kertomaan siitä. Hän tuntee suurta katkeruutta kaikkia muita kohtaan, jotka eivät ole mäiskimässä demoneita sangolla päähän, ja siitä sitten loppukirja rakentuukin, kun tyyppi lähtee etsimään asetta demoneiden lyömiseksi.

Paitsi, että on tässä pari muutakin päähenkilöä, ja yksi raiskaus, koska uskottavaa naishahmoa ei ole, jos sitä ei ole raiskattu.

Tämä sangollalyöntihomma oli ratkaiseva, minusta. Kun jotenkinhan ihmiskunta ei toimi näin. Aina löytyy pöljiä aikuiseksi kasvaneita, jotka olisivat mäiskimässä demoneita sangoilla ja, en tiedä, hiilihangoilla. Ja se, että sankari nyt sattuu olemaan se tyyppi, joka löytää muinaisen mahtiaseen (oho hups!) ja samalla eka, joka keksii, mitä niille suojaloitsuille voisi muuta tehdä kuin maalata ikkunalautaan (oho katos!) - ja 11-vuotiaana AINOA KOKO IHMISKUNNASTA, JOKA TAPPELEE VASTAAN - se, se on vaan liikaa. En osta semmosta.

Jatkoa on siis tarjolla ihan koko sarjan verran, mutta koska mulla ei ollut kuin tahattomasti hauskaa tämän ykkösosan kanssa, jätän väliin.

The Golden Day

Ursula Dubosarskyn The Golden Day oli sellainen pienenpieni jalokivi kirjaksi. Siis lyhyt. Siina! Tämä oli lyhyt!

Kirjassa on luokka tyttöjä vuonna 1967 - luokka ja opettaja, joka vie tyttönsä rannalle eräänä lämpimänä päivänä. Se päivä seurauksineen yhdistää tyttöjä.

Kirjassa erikoisinta ja parasta oli se, miten lapsen näkökulma jollain tasolla tavoitettiin. Asioita tapahtui, eikä kaikkea selitetty - lukija sai itse päätellä ja arvella sen, mitä nyt päättelee ja arvelee. Vastaukset kertovat ehkä enemmän lukijasta kuin tarinasta. Jossain kaukana on Vietnamin sota, mutta ei se näitä koululaisia sen kummemmin kosketa.

Yleisesti ottaen tunnelma oli jotenkin unenomainen. Maaginen realismi on tässä ehkä parhaimmillaan, ei ylilyövänä vaan juuri oikein.

Mahtava kirja. Ja lyhyt. Kyllä rakastan tämmöstä.

The Walled City

Kun Daturan jälkeen lupailin erityishyvien kirjojen putken katkenneen, en oikeastaan ajatellut Kraussia vaan Ryan Graudinin The Walled Cityä.

The Walled City on nuortenkirja, jossa jossain pseudo-Hong Kongissa on eräänlainen lainsuojattomien alue, jossa ei (ilmeisesti - sen verran ongelmitta ainakin kirjan päähenkilöt viuhtovat sisään ja ulos) ole seiniä vaikka kirjan nimestä voisi niin päätellä. Tällä vapaakauppa-alueella asuvat konnat, jotka eivät kaupungistaan koskaan astu ulos, ettei lain koura heitä tavoittaisi. Alueen insipiraationa on ihan oikea mesta, Kowloon, joka on sittemmin purettu.

Tässä mestassa kaikilla on kurjaa eikä siellä myöskään koskaan paista aurinko. Ainakaan Graudinin versiossa. Jälkimmäiseen on ilmeisesti syynä jonkinlainen arkkitehtoninen ratkaisu, jossa kaupunki kasvaa ylöspäin.

The Walled City ei ole erityisen huono, mutta se on niin keskinkertainen, että jukopliut. Kun yksi päähenkilöistä esittelee itsensä kertomalla olevansa "paha ihminen", lukija parkaisee ääneen tietäen välittömästi, että tyyppi tulee etenemään halki kirjan toimien kuin nuorukaisista hyveellisin ... ja niinhän siinä käy.

Päähenkilöitä on kolme. Yksi on myyty prostituoiduksi (mutta kuitenkin niin, että siveellisyys lähestulkoon säilyy kun asiakkaita on vain yksi omistushaluinen), toinen on etsimässä sisartaan (arvannettekin jo, kenestä on kyse) ja kolmas on kultaisen sydämensä kanssa maanpaossa.

Ja sitten on romanssi, joka perustuu ehkä tavallistakin löperömmille tiedoille.

Jos siis etsii sellaista ihan sydämenpysäyttävän laadukasta nuortenkirjallisuutta, voi ehkä jatkaa etsintöjään. Jos haluaa löperön romanssin ja kevyen nuorisolaistrillerin, tässä on se kirja.

Erityishuomio: kirjaan käytetty paperi oli kamalaa. Juuri sitä laatua, joka raapii talvikuivat kädet verille.

A Universe from Nothing

Nyt, luettuani Lawrence M. Kraussin A Universe from Nothing -kirjan, joka pyrkii esittämään kosmologian uusimmat näkemykset maailmankaikkeudestamme, minulla on - eittämättä hieman paradoksaalisesti - sellainen olo, kuin olisin lukenut paranoidimpaa Philip K. Dickiä.

Se varmaan johtuu multiversumeista.

Minulla oli suunnitelma, ja se suunnitelma oli suurinpiirtein, että kirjan luettuani minun ei tarvitse enää miettiä, että mikä oli se piste, joka räjähti, ja missä se piste oli, ja miksi se päätti noin vain räjähtää - kaikki kysymyksiä, jotka ovat vaivanneet minua siitä asti, kun alkuräjähdysteoriasta fysiikan kirjan takaosasta teininä luin. Useasti. Opetukseen en juuri kiinnittänyt huomiota.

No, mitäs tästä kirjasta pitäisi sanoa?

Hyvää oli se, että kirja on kyllä oikein kiinnostava katsaus kosmologiaan, sen tutkimukseen ja niihin prosesseihin, joilla on selvinnyt kaikki se, mitä voidaan sanoa universumin synnystä ja toimintaperiaatteista. Se olisi ollut vielä kiinnostavampi, jos olisin kyennyt seuraamaan - tai edes yrittänyt seurata - sitä fysiikkaa, johon kaikki perustuu. Nyt tuntuu vähän akolyytilta ylipapin edessä. Vertaus, joka ei Kraussia ilahduttaisi - toivon.

Se vain, että oikeastaan kirja ei vastaa kysymyksiini. Tavallaan ihan syystä: Krauss keskittyy asioihin, joita voidaan empiirisesti tutkia ja havaita. Alkuräjähdystä ei voida suoraan havaita, syistä, jotka kirjasta käyvät ilmi. Ja jos ei alkuräjähdystä, on turha toivoa selitystä myöskään sille, missä sitä hengattiin ennen isoa pamausta. Tätä asiaa lähestytään vasta kirjan loppupuolella, ja aika ylimalkaisesti, jos minulta kysytte.

Antakapaa, kun lainaan New York Timesiin arvion kirjoittanutta David Albertia, jonka teksti auttoi minua suuresti jäsentämään ajatuksiani:

The fundamental laws of nature generally take the form of rules concerning which arrangements of that stuff are physically possible and which aren’t, or rules connecting the arrangements of that elementary stuff at later times to its arrangement at earlier times, or something like that. But the laws have no bearing whatsoever on questions of where the elementary stuff came from, or of why the world should have consisted of the particular elementary stuff it does, as opposed to something else, or to nothing at all.

En oikeastaan vieläkään tiedä sitä, mitä halusin tietää, sillä oikeastaan halusin tietää, mistä kaikki ihan alunperin tulee. Tiedän silti enemmän kuin tiesin ennen kuin kirjan avasin.

Hyvä, fysiikka on fysiikkaa. Odotin varmaan liikoja.

Haluan silti naristakin.

Opuksen suurin ongelma (minusta) on nimittäin se, että Krauss käyttää liikaa aikaa varjonyrkkeilemällä "teologien ja filosofien" kanssa. Ilmeisesti hän nyt aivan erityisesti inhoaa Jenkkien kristittyjä, mikä varmaan on ymmärrettävä kanta, jos joutuu jatkuvasti väittelemään ihmisten kanssa, jotka eivät usko evoluutioon - mutta voi nyt saatana, oikeasti. Tiede riittäisi ihan itsenään, ja se, että Krauss siellä täällä marisee ja vinkuu siitä, miten tyhmää uskonto on, tuntuu tarpeettomalta ja keskenkasvuiselta. Vilkaiskaapa huviksenne vaikka Brian Coxin tiededokkareita: ne jättävät jälkeensä mykistävän ihmetyksen ja innostuksen tunteen, joka ei muuten todella synny siitä, että Cox olan takaa soimaisi teologeja tahi filosofeja. Coxin ei tarvitse - epäselväksi jääkin, miksi Krauss kokee, että hänen tarvitsee.

Teen tässä vielä oman kantani selväksi: en välttämättä näe tieteellisen maailmankuvan ja jonkin sortin uskonnollisen maailmankuvan välillä väistämätöntä ristiriitaa (ainakaan henkilökohtaisella tasolla; en myöskään tämän kirjan jälkeen). Kraussin vahvuus on se, että hän osoittaa (muistanette akolyytti-ylipappi -suhteeni Kraussiin - minun on vain hyväksyttävä hänen sanansa tästä) universumimme olevan mahdollinen ilman, että sitä on joku jumala luonut.

Ja se on ihan mahtavaa - on ihan mahtavaa, että ihminen voi uskoa tai olla uskomatta. Viimeisillä sivuilla Krauss sanookin, ettei hän halua kertoa kellekään, miten ajatella. Hän on vain tyytyväinen siitä, että tieteellisin perustein voidaan sanoa, että jumala ei ole välttämätön.

Kaunis ajatus, joka jää talk is wind -tasolle - koko kirja kun on yltäkylläisesti voideltu uskontokritiikillä. Enkä sillä, etteikö kritiikillekin olisi paikkansa, mutta kirjan avatessani minä halusin lukea kosmologiasta, en Kraussin kitkerästä suhteesta uskontoon. (Dawkinsin jälkisanat jätin muuten suosiolla lukematta.)

Pieni seikka, jolle myös kulmiani kohottelin, oli Kraussin tavallaan aika kritiikitön fyysikoiden ylistys. Tiedättehän, pyyteettömästi he tekevät työtään vain saadakseen selville ja ymmärtääkseen maailmankaikkeutta ohjaavat periaatteet. Ja tässä minä olin kuvitellut, että fyysikotkin ovat ihmisiä, ja että kuten kaikkia ihmisiä, heitäkin voivat ohjata kahtalaiset tai vielä moninkertaisemmat motiivit (pyyteetön tarve ymmärtää maailmankaikkeutta ja pyyteellinen tarve saada mainetta ja kunniaa, noin esimerkiksi.) Auliisti jaeltu kritiikki muiden alojen edustajien suuntaan yhdistettynä (enimmäkseen toki teologeja, mutta satunnaisesti myös lakimiehiä ja teoreettisia matemaatikoita, jotka nyt sentään ovat melkein ok) ehkä liiankin kauniiseen kuvaan omasta alasta jätti vähän rasvaisen maun suuhun. Ikään kuin ei kovin hyvä blini. Pidän kyllä blineistä ja fyysikoista, mutta mitä tahansa ei silti tarvitse niellä.

A Universe from Nothing olisi minusta ollut melko lailla vaikuttavampi, jos se ei vaikuttaisi paikoin, no, tuota, pamfletilta.

Se on sentään sanottava, että välillä Krauss on tosi hauska. Eikä kirjakaan ole yhtään pitkä, jos teitä kiinnostaa kirjastoon rynnätessänne tietää, kuinka pitkäksi aikaa olette sitoutumassa.

Että jos pitäisi valita (kuten ystäväni Siina mielellään sanoo) vartti harpilla naamaan vai A Universe from Nothing, kyllä valkkaisin Kraussin teoksen. Mutta vielä mieluummin valitsisin jonkin toisen popularisoidun kirjan kosmologiasta. Suosituksia?