Jos sanoisin, että Ben Peekin The Godless on keskinkertainen eeppinen fantasia, tuskin menisi asteikollani kovasti metsään.
Kirjassa on kaikenlaista. Hieman yllättävä sota kaupankäynnillä elävässä kaupungissa; nuori mimmi, joka pystyy kummallisuuksiin; joitakin palkkasotilaita; yksi omituinen, kuolematon tyyppi ja jumalia, jotka ottivat ja kuolivat ja nyt sitten ovat kuolleita tai elossa tai jotain, vähän epäselväksi se jäi.
Isona etuna mainittakoon ehkä se, että Peekin hahmot ovat etnisesti hyvinkin erityyppisiä, mikä tietty on aina ihan kiinnostavaa. Muuten kokemuksena vähän valju: ei mitään erityisen hyvää, ei mitään erityisen huonoa. En itkenyt ilosta tai surusta kirjan loppuessa.
Mitä nyt olen blogeja seuraillut, Peekin opus on kai tämän vuoden isoja juttuja - nyt en sitten tiedäkään, miksi se ei itseeni iskenyt. Vikahan voi olla lukijassakin: mammuttimaisten fantasiaromaanien äärellä hyvin vietetyn nuoruuteni jälkeen en oikeastaan nykyään jaksaisi millään tarttua mihinkään, missä on yli 350 sivua ja miekka kannessa. Ja aina kun kuitenkin tartun, sillä kokemukset ovat sitä varten, että niistä ei opita, on jälkimaku väsynyt ja kaurapuuroinen.
Kirjassa on kaikenlaista. Hieman yllättävä sota kaupankäynnillä elävässä kaupungissa; nuori mimmi, joka pystyy kummallisuuksiin; joitakin palkkasotilaita; yksi omituinen, kuolematon tyyppi ja jumalia, jotka ottivat ja kuolivat ja nyt sitten ovat kuolleita tai elossa tai jotain, vähän epäselväksi se jäi.
Isona etuna mainittakoon ehkä se, että Peekin hahmot ovat etnisesti hyvinkin erityyppisiä, mikä tietty on aina ihan kiinnostavaa. Muuten kokemuksena vähän valju: ei mitään erityisen hyvää, ei mitään erityisen huonoa. En itkenyt ilosta tai surusta kirjan loppuessa.
Mitä nyt olen blogeja seuraillut, Peekin opus on kai tämän vuoden isoja juttuja - nyt en sitten tiedäkään, miksi se ei itseeni iskenyt. Vikahan voi olla lukijassakin: mammuttimaisten fantasiaromaanien äärellä hyvin vietetyn nuoruuteni jälkeen en oikeastaan nykyään jaksaisi millään tarttua mihinkään, missä on yli 350 sivua ja miekka kannessa. Ja aina kun kuitenkin tartun, sillä kokemukset ovat sitä varten, että niistä ei opita, on jälkimaku väsynyt ja kaurapuuroinen.
No comments:
Post a Comment