Mulla oli tosi pitkään Adam Robertsista sellainen kuvitelma, että se kirjoittaa vaan jotain kummallisia parodiatyyppisiä juttuja, ja sitten, kun pääsin siitä yli, on ollut hyviä hetkiä ja huonompia hetkiä, mutta sitä nyt kuitenkaan ei käy kieltäminen, etteikö Roberts kirjoittaisi paikoin vittumaisimman haastavinta scifiä, jota on.
Ei haastavinta sillä tavalla, että tulkinta olisi erityisen vaikeaa (vaikka aina tulee muistaa, että taso tai kymmenen saattaa viuhua pääni yli niin, että hilse vain pöllyää) vaan sillä tavalla, että tulee haastetuksi ihmisenä.
Bête asettaa meidät tilanteeseen, jossa eläinsuojelijat ovat asentaneet eläimiin mikrosirun* ja näin ollen puhekyvyn. Ja päähenkilö Graham Penhaligon, jonka muistelmateos kirja on olevinaan, on karjatilallinen.
Kirja alkaa Grahamin ja lehmän keskustelusta.
Ensiajatuksella voisi tietysti olla, että no niin, nyt se puhuu, se on tietoinen eikä sitä sitten voi syödä. (Miksi tämä ensiajatus on niin vaikea ilman puhekykyä?) Mutta sitten käy ilmi, tietenkin, että on iso osa ihmisiä, jotka eivät usko, että lehmät osaisivat puhua. Luultavasti mikrosirussa on nauhoite.
Palataan tietoisuuden ongelmaan: mistä ylipäätään tietää, että toisella on sellainen? Ja Grahamiin, joka ei ole mitenkään kovin hauska tyyppi. Ja yhteiskuntaan, jolle muutoksella on kuitenkin todellisia vaikutuksia, vaikka, okei, ei ehkä pelkästään muutoksella.
Tekstinä Bête on kuin kovin moni muukin Robertsin kirja, siis rakenteeltaan. Alkaa jollain tavalla hyvin konstruoidusti, mutta - ehkä päähenkilön henkistä tilaa kuvaten - muuttuu matkan myötä, eikä välttämättä helpommaksi.
Ehdottoman suositeltava kirja joka tapauksessa.
* Tai jotain, en muista enää, ja joka tapauksessa käytetty teknologia on yhdentekevä.
Ei haastavinta sillä tavalla, että tulkinta olisi erityisen vaikeaa (vaikka aina tulee muistaa, että taso tai kymmenen saattaa viuhua pääni yli niin, että hilse vain pöllyää) vaan sillä tavalla, että tulee haastetuksi ihmisenä.
Bête asettaa meidät tilanteeseen, jossa eläinsuojelijat ovat asentaneet eläimiin mikrosirun* ja näin ollen puhekyvyn. Ja päähenkilö Graham Penhaligon, jonka muistelmateos kirja on olevinaan, on karjatilallinen.
Kirja alkaa Grahamin ja lehmän keskustelusta.
Ensiajatuksella voisi tietysti olla, että no niin, nyt se puhuu, se on tietoinen eikä sitä sitten voi syödä. (Miksi tämä ensiajatus on niin vaikea ilman puhekykyä?) Mutta sitten käy ilmi, tietenkin, että on iso osa ihmisiä, jotka eivät usko, että lehmät osaisivat puhua. Luultavasti mikrosirussa on nauhoite.
Palataan tietoisuuden ongelmaan: mistä ylipäätään tietää, että toisella on sellainen? Ja Grahamiin, joka ei ole mitenkään kovin hauska tyyppi. Ja yhteiskuntaan, jolle muutoksella on kuitenkin todellisia vaikutuksia, vaikka, okei, ei ehkä pelkästään muutoksella.
Tekstinä Bête on kuin kovin moni muukin Robertsin kirja, siis rakenteeltaan. Alkaa jollain tavalla hyvin konstruoidusti, mutta - ehkä päähenkilön henkistä tilaa kuvaten - muuttuu matkan myötä, eikä välttämättä helpommaksi.
Ehdottoman suositeltava kirja joka tapauksessa.
* Tai jotain, en muista enää, ja joka tapauksessa käytetty teknologia on yhdentekevä.
No comments:
Post a Comment