Carry On

Rainbow Rowellin Carry On on varmaan kaikkien fanficcien tiivistymä.

Lainasin sen kirjastosta kerran aiemminkin ja olin, että eihyväntähden eitämmöstä enpysty, ja palautin. Sitten lainasin uudestaan, koska olin vissiin unohtanut edelliset fiilikseni.

Sitten purin hammasta ja luin, ja katso! Se, mikä oli aluksi kiusallinen Harry Potter -pastissi olikin lopuksi jotain riemukasta ja omaa ja vaikka se oli realistista samalla tavalla kuin piirretyt hahmot ovat, silti pohjattoman inhimillistä.

Siis: Simon käy taikakoulua, mutta sattuu vain olemaan kauhean huono. Ja samalla Valittu. Hänellä on ystävä, tyttöystävä ja arkkivihollinen, joka ei viitsi edes saapua kouluun viimeisenä vuonna. Ja taika häviää, sillä hirveä arkkivihollinen - se, jolla on Simonin kasvot - syö sitä, tai jotain, kukaan ei oikein tiedä.

Rowell kertoo ihan älyttömän hienon tarinan kierrätysmatskusta. Ihana kirja, suosittelen kaikille, tai ainakin just sulle.

The Very Best of Kate Elliott

Nitkun natkun: yksi tarinoista alkaa sillä, miten veneessä, avovedellä, neljä naista sai keskustella vailla pelkoa siitä, että muut kuulisivat.

Rakas Kate Elliott, veden yli ääni kantaa mainiosti. Olen ihan yllättynyt, miten vauhdikkaasti voi tarinalta tippua pohja, kun tämmöistä lukee. Jos tämä olisi kirjasi ainoa tarina, käsittelisimme nyt kaikki kohdat kiusallisten esimerkkieni kokoelmassa huolellisesti läpi, mutta koska kirjasi on novellikokoelma, säästyt moiselta.

Ja oikeastaan ihan ansaitusti, sillä teoksesi, The Very Best of Kate Elliott, on ihan mahtava novellikokoelma. Oikeastaan olen tosi pahoillani, että kirjasi muuten ovat paisuneita kuin punkki koirasta irrotessaan, sillä kykysi näyttävät kantavan paremmin lyhyttä tarinaa, ja hyvin ne sitä kantavatkin. Feministinen otteesi on raikas ja riemastuttava ja tuot oikeasti jotain uutta miehisen katseen läpitunkemaan fantasian kenttään.

Kiitos myös esseistä kirjan lopussa. Ne opettivat minulle jotain uutta itsestäni ja kaunokirjallisuudesta.

Jatka samaan malliin. Siis lyhyesti. Kiitos!

Sorcerer to the Crown

Zen Chon teos Sorcerer to the Crown oli niitä kirjoja, joiden jotenkin olettaa muotoutuvan tietynlaisiksi, ja sitten ne ovatkin ihan erilaisia, ja kirjan lopussa sitä nauraa ihan silkasta riemusta.

Siis: kun kruunun velho Zacharias kohtaa regencyn ajan Lontoossa - ajattelemme nyt tiukkaa ja ennakkoluuloista luokkayhteiskuntaa - sekä oman alkuperänsä (tummaihoinen) että vähenevät taikuuden aiheuttamat esteet, purin vähän hammasta ja ajattelin, että kai tästäkin selvitään, mutta hauskaa ei kyllä tule.

Lavalle astuu Prunella Gentleman, orpo tyttö, jolla myös on taikavoimia. Eikä mitä tahansa taikavoimia, vaan kunnon taikavoimatykki kun kaikki muut puuhastelevat maagisten hernepyssyjen kanssa.

Ja sitten kirjasta tulee ihan mahtava! Ei ehkä aivan puhdasta regencyä, sillä englantilainen yläluokka ottaa dunkkuun vähän oikealta ja vasemmalta, siirtomaista ja naisväestöltä, mutta vähät siitä kun sekä Prunellalla että lukijalla on hauskaa, ja Zachariaskin taitaa jossain vaiheessa olla ihan iloinen. Ja kyllähän asia toisaalta niinkin on, että englantilainen yläluokka ansaitsee vähän iloista dunkkuun ottamista. Kirjallisesti ainakin.

Herkullista.

Apollo's Outcasts

Apollo's Outcasts oli Allen Steelen poliittisehko nuortenjännäri.

Päähenkilö, teini-ikäinen Jamey, on syntynyt kuussa ja koska painovoima, hänen luunsa ovat vähän heikommalla puolella kun nyt kuitenkin pitäisi asua maassa. Vaan ei kovin monta sivua teoksen alusta, sillä Jameyn isä on sotkeutunut Poliittiseen Kuvioon ja Jamey sisaruksineen lähetetään yllärimatkalle jonnekin.

Siis Kuuhun. Ja siellä heidän pitää sitten opetella elämään, kuussa kuun tavalla.

Ainakin teos lyhyt. Vaikka, nojoo, ei siinä nyt sillä tavalla mitään erityistä vikaa ollutkaan, ihan viihdyttävä opus oli kyseessä. Steele vain joko näyttää uskovan, että nuorisolaisille kirjoitettaessa hyvä työväline on hienosäätöleka, ja hienovaraisemmat koristelut voi jättää ensi kertaan - tai ei muuhun pysty.

Esim. oivasti nimetyn pahiksen, Yhdysvaltain varapresidentti Lina Shaparin, meno kirjassa oli semmosta, että vaikea on uskoa kenenkään kaimani oikeasti toimivan noin epänohevasti.

No, sen siitä joskus saa, kun lukee nuorten kirjoja. Tai aikuisten kirjoja. Tai ylipäänsä avaa silmänsä aamulla.

The Long Way to a Small, Angry Planet

Becky Chambersin teos The Long Way to a Small, Angry Planet on avaruusseikkailu, jota oli lopulta mahdoton olla rakastamatta.

Pieni, vihainen planeetta on teoksessa kohde, mutta tärkeintä on matka, ja lähes koko kirja käsitelläänkin matkaa - alkaen siitä, kun uutta elämää etsivä, nimensä ja menneisyytensä salannut Rosemary astuu avaruusalukselle tarkoituksenaan toimia kyseisen purkin jonkinlaisena paperinpyörittäjänä, mutta ei todellakaan päättyen siihen.

Eikä edes kannata kuvitella, että Rosemary olisi kirjalle kovin keskeinen - ei, sillä tärkeintä on miehistö, ja se, mitä se kokee ja miten se kasvaa ja löytää jotain, useimmiten ymmärrystä ja anteeksiantoa, mutta välillä myös vain hauskaa. Miten se kasvaa perheeksi.

Mahtava kirja, mahtava. Chambers on Fireflynsä katsonut, mutta The Long Way on silti ainutlaatuinen: paljon tuota suosikkisarjaani lempeämpi, täynnä iloa.

The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Going Dark

Luin Linda Nagatan trilogian päätösosan Going Dark aika pian The Trialsin jälkeen, koska kiinnosti - ja koska samaan aikaan luin Superintelligencea, ja jotenkin tämä aiheiden yhteneminen tuntui hassulta.

Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.

Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)

Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.

Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.