Joskus muinoin, kun Internetkin oli vielä höyrykäyttöinen, sain Diana Wynne Jones -sähköpostilistalta tiedon, että Georgette Heyerin kirjoja kannattaa lukea. Päällimmäisenä jäi mieleeni The Grand Sophy, josta moni piti ja jolla on mainio nimi.
Niinpä, kun kirja julkaistiin äänikirjana, lähdin suurin odotuksin mahtavan Sophyn matkaan.
The Grand Sophy eli Sophia muuttaa tätinsä perheen luokse Lontooseen diplomaatti-isän matkustaessa Brasiliaan. Sophylle pitäisi erinäisistä syistä löytää pikimmiten aviomies - mutta hän ei ole aivan aikakautensa sievistelevä neitokainen. Reipasotteinen ja eläväinen Sophy pistääkin kirjan aikana tätinsä perheen kaikki asiat parempaan järjestykseen.
Jos elämässäni olisi ihan oikeasti joku Sophy pomottamassa ja tietämässä paremmin, antaisin sille ympäri korvia. Mutta tällä tavalla fiktiivisesti nautin melko lailla Sophyn kyydistä huomattavasti - se oli hauskaa vähän samalla tavalla kuin hyvä vuoristorata on. Ja koska kyseessä on fiktio, saan nauttia piirteistä, joita en välttämättä pidä oikeissa ihmisissä suotavina.
Muutama asia kyllä himmensi iloani. Ensinnäkin kirjan keskivaiheilla on kuvaus roistosta rahan lainaajasta. Äänikirjaa kuunnellessani jotain taisi mennä ohi - muistan toivoneeni kovasti, että kyse ei olisi tympeämmänpuoleisista juutalaisstereotypioista. Jälkikäteen selvisi, että oli kai kuitenkin.
Lisäksi roistohkoon asemaan kirjassa ajettu neiti Eugenia Wraxton, joka on Sophyn serkun kihlattu, oli minusta ajoittain melko väärin kohdeltu naisparka. Ei hänellekään kuitenkaan lopussa huonosti käy, joten ehkäpä Heyerkin symppasi tyyppiä. Toivoa saattaa.
Loppu oli sitten sellainen soppa, että hengästytti - mutta ei vain hyvällä tavalla. Huomasin hieman ahdistuvani sfääreistä, joihin Sophy näppärän manipulaationsa ulotti. Hetken aikaa teki jopa mieli jättää kirja kesken. Onneksi ihan lopussa hieman rauhoituttiin, siliteltiin ankanpoikasia ja pussattiin niin, että kirjasta jäi enimmäkseen mukava maku.
Mutta ei nyt varsinaisesti kuitenkaan sellainen maku, että heti tätä lisää.
Edit. Kommentit kiinni spämmin vuoksi.
Niinpä, kun kirja julkaistiin äänikirjana, lähdin suurin odotuksin mahtavan Sophyn matkaan.
The Grand Sophy eli Sophia muuttaa tätinsä perheen luokse Lontooseen diplomaatti-isän matkustaessa Brasiliaan. Sophylle pitäisi erinäisistä syistä löytää pikimmiten aviomies - mutta hän ei ole aivan aikakautensa sievistelevä neitokainen. Reipasotteinen ja eläväinen Sophy pistääkin kirjan aikana tätinsä perheen kaikki asiat parempaan järjestykseen.
Jos elämässäni olisi ihan oikeasti joku Sophy pomottamassa ja tietämässä paremmin, antaisin sille ympäri korvia. Mutta tällä tavalla fiktiivisesti nautin melko lailla Sophyn kyydistä huomattavasti - se oli hauskaa vähän samalla tavalla kuin hyvä vuoristorata on. Ja koska kyseessä on fiktio, saan nauttia piirteistä, joita en välttämättä pidä oikeissa ihmisissä suotavina.
Muutama asia kyllä himmensi iloani. Ensinnäkin kirjan keskivaiheilla on kuvaus roistosta rahan lainaajasta. Äänikirjaa kuunnellessani jotain taisi mennä ohi - muistan toivoneeni kovasti, että kyse ei olisi tympeämmänpuoleisista juutalaisstereotypioista. Jälkikäteen selvisi, että oli kai kuitenkin.
Lisäksi roistohkoon asemaan kirjassa ajettu neiti Eugenia Wraxton, joka on Sophyn serkun kihlattu, oli minusta ajoittain melko väärin kohdeltu naisparka. Ei hänellekään kuitenkaan lopussa huonosti käy, joten ehkäpä Heyerkin symppasi tyyppiä. Toivoa saattaa.
Loppu oli sitten sellainen soppa, että hengästytti - mutta ei vain hyvällä tavalla. Huomasin hieman ahdistuvani sfääreistä, joihin Sophy näppärän manipulaationsa ulotti. Hetken aikaa teki jopa mieli jättää kirja kesken. Onneksi ihan lopussa hieman rauhoituttiin, siliteltiin ankanpoikasia ja pussattiin niin, että kirjasta jäi enimmäkseen mukava maku.
Mutta ei nyt varsinaisesti kuitenkaan sellainen maku, että heti tätä lisää.
Edit. Kommentit kiinni spämmin vuoksi.
No comments:
Post a Comment