Mmh. Odottakaa, lunttaan, mitä Raija tästä kirjoitti ja peesaan sitten.
No joo. Luin The Death of Grassin Spefin 101 helmen vuoksi, ja luettuani olen sitä mieltä, että kirja siellä kyllä paikkansa ansaitsi: 60-luvulla kirjoitettu dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa ruoan puutteen vuoksi (tulee virus, joka niittää ruohokasveja kuin, no, kuin heinää, hahaha) on oikeasti karmivan todentuntuinen. Ja ajankuvassaankin tavallaan kovin aito. Ei tällaista kukaan enää kirjoittaisi.
Tavallaan siis hyvä kirja. Jota inhosin.
Mutta älkää antako vahvan tunnereaktion hämätä. Luulen, ettei John Christopher suinkaan itsekään sympannut käsittämättömän tylyksi äityvää päähenkilöään. Epäilen, että hän halusi nimenomaan osoittaa, miten hyvästä tyypistä tulee paha tyyppi. Olen melko varma, onhan toinen nimeni Sherlockholmes, että kirjailija ei ollut kirjoittamassa hyvän mielen kirjaa alunperinkään.
Nykyaikana hommassa oli tietenkin se toinen kiukun ja vitutuksen taso, joka liittyi kirjan naiskuvaan. Naiset olivat oikein kunnon kotirouvia, eikä kirja missään nimessä ole mikään tasa-arvon julistus. Juonen edetessä naisten asema itse asiassa ottaa kunnolla vauhtia liukumäessä niin, että naisista tulee kotirouvien sijaan omaisuutta. Se kylmäsi. (Ja tätä kirjoittaessani se kylmää vielä enemmän. Olenhan juuri lukenut kolumnin siitä, miten keskiaika voi vaikka tehdä paluun - en halua edes ajatella, mitä tämänkaltainen kehityssuunta tekisi naisen asemalle. Olen sentään tyttären äiti.)
No, nämä sikseen - tahattomina tai tahallisina kauhukuvina Christopherin visiot ovat oikein onnistuneita. Se, mistä noin juonellisesti en pitänyt, oli selviytymiseen keskittyminen. Raija kirjoittaa tästä, että olisi (tässä ajassa jo niin kuluneen) ihminen vastaan ihminen -asetelman sijaan nähnyt mieluummin ihminen vastaan maapallo -asetelman, ja siinäpä hän hienosti kiteyttää omatkin tuntemukseni. Kun tajusin kirjan alkupuolella, että tästä tulee jälleen vain selviytymistarina, melkein voihkaisin pettymyksestä. Tai siis voihkaisin. Että jos näitte Herttoniemessä kuulokkeet korvillaan voihkivan lyhyen naisen, se olin minä. Luultavasti.
Silti: voin jopa kuvitella lukevani tämän toistamiseen, sillä vaikka en erityisemmin pitänyt kirjasta, se oli jollain tavalla minusta oikein toimiva.
No joo. Luin The Death of Grassin Spefin 101 helmen vuoksi, ja luettuani olen sitä mieltä, että kirja siellä kyllä paikkansa ansaitsi: 60-luvulla kirjoitettu dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa ruoan puutteen vuoksi (tulee virus, joka niittää ruohokasveja kuin, no, kuin heinää, hahaha) on oikeasti karmivan todentuntuinen. Ja ajankuvassaankin tavallaan kovin aito. Ei tällaista kukaan enää kirjoittaisi.
Tavallaan siis hyvä kirja. Jota inhosin.
Mutta älkää antako vahvan tunnereaktion hämätä. Luulen, ettei John Christopher suinkaan itsekään sympannut käsittämättömän tylyksi äityvää päähenkilöään. Epäilen, että hän halusi nimenomaan osoittaa, miten hyvästä tyypistä tulee paha tyyppi. Olen melko varma, onhan toinen nimeni Sherlockholmes, että kirjailija ei ollut kirjoittamassa hyvän mielen kirjaa alunperinkään.
Nykyaikana hommassa oli tietenkin se toinen kiukun ja vitutuksen taso, joka liittyi kirjan naiskuvaan. Naiset olivat oikein kunnon kotirouvia, eikä kirja missään nimessä ole mikään tasa-arvon julistus. Juonen edetessä naisten asema itse asiassa ottaa kunnolla vauhtia liukumäessä niin, että naisista tulee kotirouvien sijaan omaisuutta. Se kylmäsi. (Ja tätä kirjoittaessani se kylmää vielä enemmän. Olenhan juuri lukenut kolumnin siitä, miten keskiaika voi vaikka tehdä paluun - en halua edes ajatella, mitä tämänkaltainen kehityssuunta tekisi naisen asemalle. Olen sentään tyttären äiti.)
No, nämä sikseen - tahattomina tai tahallisina kauhukuvina Christopherin visiot ovat oikein onnistuneita. Se, mistä noin juonellisesti en pitänyt, oli selviytymiseen keskittyminen. Raija kirjoittaa tästä, että olisi (tässä ajassa jo niin kuluneen) ihminen vastaan ihminen -asetelman sijaan nähnyt mieluummin ihminen vastaan maapallo -asetelman, ja siinäpä hän hienosti kiteyttää omatkin tuntemukseni. Kun tajusin kirjan alkupuolella, että tästä tulee jälleen vain selviytymistarina, melkein voihkaisin pettymyksestä. Tai siis voihkaisin. Että jos näitte Herttoniemessä kuulokkeet korvillaan voihkivan lyhyen naisen, se olin minä. Luultavasti.
Silti: voin jopa kuvitella lukevani tämän toistamiseen, sillä vaikka en erityisemmin pitänyt kirjasta, se oli jollain tavalla minusta oikein toimiva.
No comments:
Post a Comment