Daughter of Smoke and Bone

Laini Taylorin Daughter of Smoke and Bone on sekä tosi kiehtova että tosi ... argh.

DoSaB kertoo teini-ikäisestä Karousta, jonka hiukset ovat siniset ja kasvattiperhe vähän kummallinen: lauma chimeroita, jotka eivät oikeastaan asu maan päällä - toisin kuin Karou, joka on sijoittanut itsensä Prahaan taidekouluun ja kasvatti-isänsä juoksutytöksi. Kunnes kaikkien kaupunkien oviaukot kasvattiperheen luo katoavat, ja tästä on vastuussa mahdottoman puoleensavetävä enkeli, johon Karou on sattumalta törmännyt aiemminkin ... ja jota ei tietenkään voi vastustaa.

Taylor onnistuu jotenkin luomaan maailman, joka on erilainen - kaunis, kauhea ja erinomaisen viihdyttävä. Rakastin kuvauksia Prahasta, Karoun koulutyttöelämästä ja seikkailuista sekä muissa kaupungeissa että muissa ulottuvuuksissa. Enkeli Akivan ja Karoun romanssi sen sijaan on juuri sen verran kohtalokas ja suureellinen, että itse lähinnä kiusaannuin. Tosin on tunnustettava, että juuri tämänhetkisessä elämäntilanteessani romanssikuvaukset tuntuvat useammin kiusaannuttavilta kuin miltään muulta, enkä ehkä siis ole aivan paras yksilö arvioimaan niiden yliampuvuutta.

Kuuntelin DoSaB:n äänikirjana, ja enimmäkseen viihdyin erinomaisesti. Jatkoa piisaa, ja itse ainakin odotan seuraavia osia mielenkiinnolla.

Kodittomien kaupunki

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki päätyi lukulistalle melko varmasti Marjiksen suosituksesta, ja hyvä niin, sillä se oli mainio kotimainen* ekokatastrofin jälkeistä maailmaa kuvaava tarina.

Kansi: Teos / Otto Donner

Kk kertoo Liljasta, joka karkaa melko lailla kontrollikeskeisestä uudesta pääkaupungistamme, Jyväskylästä, Helsinkiin etsimään äitiään, jota on siihen asti luullut tädikseen. Helsinki on suureksi osaksi veden alla, ja jäljelle jääneitä osioita asuttavat enimmäkseen Kiinasta ja Intiasta paenneet maahanmuuttajat. Liljalla käy tuuri, kun hän päätyy varakkaan intialaisperheen kasvatiksi - perhe auttaa Liljaa sekä selviämään että saamaan yhteyden omaan perheeseensä.

Ihan ensiksi on pakko sanoa, että Lutherin visioima maailma tuntuu jotenkin raikkaalta ja uskottavalta. Olen samoilla linjoilla siitä, että luultavasti vähemmän mukavaan elämään tottuneet maailmamme kansalaiset selvinnevät mahdollisista/todennäköisistä (yliviivaa tarpeeton) tulevista katastrofeista paremmin kuin me laiskanpulskeat suomalaiset. Rakastin sitä, miten maahanmuuttajat olivat tehneet hylätystä Helsingistä omansa (ja hieman ilkeästi rakastin sitäkin, miltä me suomalaiset ehkä ulkomaalaisten silmiin näytämme.) Minusta oli ihanaa ajatella tuttuja seutuja veden alla ja yrittää tunnistaa Liljan löytämiä paikkoja.

Lutherin päähenkilö, Lilja, oli jotenkin aivan käsittämättömän pöljä teini - en osaa sanoa, ehkä sinänsä myös realistinen hahmo, ja voi toki olla, että ilman pöljiä teinejä suurin osa fiktiosta olisi mahdotonta, sillä vähemmän pöljä teini olisi ehkä ajatellut muutamia juttuja jo etukäteen ja kirja olisi jäänyt kirjoittamatta - mutta minun kyllä teki mieli muutamaankin otteeseen pistää nenäni kirjasta läpi ja karjua "TORVI!". Läsnäolijoiden loputtomaksi riemuksi en tehnyt sitä.

Jotenkin toivoisin, että Lutherin mainio kirja käännettäisiin myös vaikkapa englanniksi, sillä se tuntuu jotenkin hyvin omintakeiselta - katastrofinkin jälkeen elämä jatkuu.

* Käsittääkseni.

Clowns at Midnight

Terry Dowlingin Clowns at Midnight tekee ilmeiseksi e-kirjojen mahdollisuudet. Jenkki-Amazon olisi nimittäin kyllä tuonut minulle australialaiskirjailijan teoksen myös fyysisenä kappaleena, 50 taalan sopuhintaan. Vaihtoehtona oli murto-osa hinnasta - Kindlelle. (Toden sanoakseni etsinkin Kindlelle luettavaa, joten luultavasti olisi siihen muutoinkin päätynyt.)

CaM kertoo australialaiskirjailijasta, joka vetäytyy maaseudulle saadakseen hetken huilia fobiansa kohteesta: klovneista ja naamioista. Koska kirja on "a tale of appropriate terror", ketään ei varmaan kamalasti yllättä, että Australian maaseudun pusikoista alkaa yhtäkkiä pukata pellejä kuin paremmastakin sirkuksesta.

CaM ei kuitenkaan ole kovin perinteinen pelottelukirja - vaikka siinä on omat synkät ja ihan oikeastikin välillä pelottavat hetkensä, kertoo se ehkä enemmän siitä, miten päähenkilö ottaa tilastaan niskalenkin. Se kertoo myös vanhoista riiteistä ja Commedia dell'Artesta, ja tekee molemmista sekä kiinnostavia että hieman pelottavia.

Vaikka kirja onnistuu olemaan sekä pelottava että kiehtova, osaa se kuitenkin paikoin olla myös hieman tylsä. Lisäksi päähenkilö on ehkä hieman rasittavanpuoleinen minäkertojien joukossa, paikoin epäuskottavan vainoharhainen ja paikoin raivostuttavan luottavainen. En myöskään arvosta suunnattomasti juonenkuljetusta, jossa asiat saadaan primääristi etenemään sillä, että ollaan suuren paljastuksen äärellä, kunnes yhtäkkiä asiasta ei mitenkään voidakaan puhua, ei nyt, älä painosta minua pyydän, tämä kaikki on liikaa. En jotenkin jaksa uskoa, että ihmiset oikeasti käyttäytyisivät aivan tuolla tavalla - tai hyväksyisivät sellaisen käytöksen muilta. Päähenkilö (jonka nimen, tunnustan, olen jo unohtanut) on suuressa määrin syyllinen siihen, että osallistuu kauheaan tanssiin - mutta tiedostaa asian sentään itsekin.

Omegapiste

Luin Don DeLillon kirjan Omegapiste, koska se työnnettiin käteeni. Eikä kenen tahansa toimesta, vaan isäpuoleni, joka on maailman viisain ihminen ja arvostaa - laillani - lyhyitä kirjoja.

Kansi: Tammi / Markko Taina

Omegapisteestä on vaikea kirjoittaa mitään. Se oli mainio kirja, ja siinä oli huikea tunnelma - Omegapisteen lukeminen tuntui kirjalliselta meditaatiolta. Kun Omegapisteen henkilöt ovat autiomaassa ja aika hidastuu heidän kohdallaan, tuntuu se hidastuvan myös lukijalla. Ja vaikka Omegapiste on lyhyt, on se - kuten Hesarissakin kirjoitetaan - pituuttaan isompi kirja.

Tunnen muuten lievää tyydytystä sen vuoksi, ettei Hesarinkaan kriitikko ole näemmä osannut kirjoittaa aiheesta juuri mitään. Omegapiste kannattaakin lukea, sillä sen voisi helposti kuvailla rikki. Ettekä te sitä halua. Tai minä en ainakaan halua.

Kielletty planeetta

...ei ole kirja vaan kauppa. Anteeksi radiohiljaisuus - olimme Brittein saarilla nuoren neiti Sivukirjaston kanssa. Virallinen syy oli ystävien häät (oli hauskaa!) mutta koska emme käy Brittein saarilla ihan joka viikko*, kiersimme myös Lontoon Forbidden Planetin kautta. En voi ikinä ilmoitella tällaisista pikku reissuista blogissa etukäteen, koska elän absurdissa pelossa siitä, että joku murtautuu meille ja vie kaikki kirjani.

Sain muutamia aikaisia joululahjoja, joista yksi oli - Forbidden Planetin myymäksi - hämmentävähkö:

• Diana Wynne Jonesin käsittääkseni viimeinen kirja, Earwig and the Witch, tarttui viimein mukaan. Olin vältellyt sen ostamista, koska ... sitten ei ole enää mitään. Ei mitään.
• Creepy Cute Crochet oli se hämmentävähkö osuus. En varsinaisesti odottanut käsityökirjallisuutta nörttikaupasta. Vihdoinkin on siis ok olla neulova nörtti.
• Colson Whitehead on ilmeisesti ei-genrekirjailija, joka on päättänyt näyttää genrekirjailijoille, mistä kana pissii. Zone One on "a zombie novel with brains", mille hihittelin hyvän aikaa ja päätin sitten itsekin vilkaista, että onnistuuko se genrerajojen kolkuttelu noin helposti.
• Sokerina pohjalla on Joan Slonczewskin The Highest Frontier, joka on - ymmärtääkseni - nuorten aikuisten scifi/college -tarina. Kävin päässäni seuraavan laskutoimituksen: Slonczewski + scifi + college = väistämättä silkka lukukokemuksellinen herkku.

Kirjakaupasta poistuttuamme kysyin herra Sivukirjastolta, voimmeko viettää loppuloman hotellihuoneessa lukien. Emme voineet.

* Etenkään nuoren neiti Sivukirjaston kanssa. Kaikki meni hyvin, mutta olen aivan järjettömän poikki.

Countdown

Countdown on Mira Grantin Newsflesh-sarjan eräänlainen prologi, pienoisromaani (paino etuliitteellä "pienois"), joka kertoo siitä, miten zombiapokalypsi käynnistyi.

Kansi: Orbit

Aion nyt ihan ensi töikseni kertoa, että Countdownia kuunneltuani näin painajaisia zombeista, joten Grant saa tehokkuuspisteitä - vaikka samalla on tunnustettava, että Countdown on monella tapaa eri perinteinen zombiapokalypsi. Tiedättehän, viruksen aiheuttama tartunta leviää onnettomien sattumusten kautta, jotka voimattomalle lukijalle perinpohjin selostetaan. Tahattomasti tai tahallisesti levittämiseen osallistuneille tunareille käy huonosti, mille on tarkoitus hykerrellä. Näkökulmia on useita, ja useimmat muuttuvat zombeiksi alta aikayksikön.

Mutta oli Countdown muutakin. Kun Newsflesh-sarja itsessään keskittyy aikaan zombiapokalypsin jälkeen - yhteiskunnan muutoksiin ja uudelleenrakennukseen - käsittelee Countdown myös sitä, miten yhteiskunta (esimerkiksi media) epidemiaan reagoi, ja miten henkiinjääminen ja jälleenrakentaminen ovat olennaisia jo, kun pahin paniikki on päällä. Tästä pidin eritoten.

Niin, ja siitä tehokkaasta kauheilusta pidin myös. Hyllyssä odottelee Newsfleshin toinen osa, Deadline, ja toivon todella, että se on yhtä vaikuttava luettuna kuin Feed (ja siis hieman myös Countdown) oli äänikirjana.

Tarinoita tuonpuoleisesta

Lainasin David Eaglemanin kirjan Tarinoita tuonpuoleisesta, sillä Tessa tykkäsi siitä kovin - ja myöhemmin sen julisti täydelliseksi myös Olivia-lehti - jos nyt henkilökohtaisesti annankin enemmän painoa Tessan arviolle.

Kansi: Avain / Jussi Jääskeläinen

Tarinoita tuonpuoleisesta sisältää siis 40 pientä tarinaa - tuonpuoleisesta. Näennäisesti tuonpuoleisesta, sillä ainakin itsestäni tuntui siltä, että moni tarina kertoi enemmän tämänpuoleisesta. Sehän ei toki haitannut yhtään - oli ihan hauskaa peilata elämää kuoleman kautta, ja monet Eaglemanin tarinoista olivatkin vallan oivaltavia juuri tässä suhteessa.

Henkilökohtaiseksi suosikiksi kirjasta ei kuitenkaan minulle ollut, muutamastakin syystä. Ensinnäkin 40 tarinaa oli hieman liikaa - itselleni olisi riittänyt 15. Tämä siksi, että tarinoista osa oli hieman toisteisia - seikka, joka tuli esille etenkin jos kirjaa luki pidemmän pätkän putkeen. Moni tarina käsitteli esimerkiksi perspektiiviä, joka riippuu fyysisestä koosta - ajatus, joka sinänsä on kyllä hirvittävän kiehtova, mutta mutta ... kiehtovuus ei lisääntynyt asiaa enemmän käsittelemällä. Jos kirjan lukee, onkin ehkä fiksuinta lukea sitä pienissä pätkissä, jottei toisteisuus häiritse - ja tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan. Jokin kirjoitustyylissä nimittäin tökki niin, etten oikein itse kyennytkään lukemaan sitä kuin pienissä pätkissä. Ehkä tyyli oli hieman viileä ja etäinen - seikka, joka kirjaan toki sopikin, mutta sai sen muistuttamaan enemmän satiiria kuin tarkalleen ottaen olisi ollut välttämätöntä, ainakaan minulle. Mutta tuskin herra Eagleman kirjoitti tarinoitaan vain minulle, joten pidettäköön tätä nyt henkilökohtaisena ongelmana.

Directive 51

John Barnesin Directive 51 on post-apokalyptisen sarjan aloitusosa, joka itsessäänkin on pitkä kuin nälkävuosi.

Tässäpä kansi, joka onnistuu näyttämään harvinaisen suttuiselta kuvassa.

Tällä kertaa kyseessä ei ole zombiapokalypsi tahi epidemia joka surmaa suuren osan väestöstä, vaan netissä leviävä aate, joka saa muutamat aktivistit tarttumaan ... labravälineisiin ja rakentelemaan epäspesifejä nanoötököitä, jotka hyökkäävät kursailematta kaiken muovisen tai öljyn kimppuun. Ja lisääntyvät. Moderni yhteiskunta - tahtoo sanoa, Yhdysvallat - ei moista montaakaan päivää kestä, ja D51 kuvaakin tyypilliseen top-down -katastrofikirjan tapaan sitä, miten homma käynnistyy, mitä siitä seuraa, ja miten hallinto yrittää estää ja hidastaa tapahtunutta ja miten lopulta maata yritetään johtaa 1800-luvulle taantuneen teknologian kanssa.

D51:ssa on olevinaan päähenkilöitä, mutta Barnes toimii kuin genren muutkin edustajat ja tekee päähenkilöistään vain silmiä tapahtumien keskelle. Tapahtumia seurataan enimmäkseen valtion virkanaisen, Heatherin, kautta, mutta eihän tällainen kirja olisi mitään ellei etenkin alkupuolella seurattaisi myös terroristeiksi ryhtyneiden kadunmiesten ja -naisten toimintaa: oikeamielistä uhoa ja sitä, miten paha saa palkkansa kun erään aktivistin lapsen astmaa ei hoidetakaan muovinsyöjänanojen mädättämillä inhalaattoreilla. Tällaiset kohtaukset olivat odotettavissa noin sivulta yksi enkä voinut useinkaan välttyä fiilikseltä siitä, että nyt mentiin kyllä siitä, mistä aita on matalin.

Minusta teknologinen dystopia on sekä kiehtova että karmiva aihe - omalla tavallaan D51 on paljon pelottavampi ajatus kuin zombiapokalypsi, sillä - kuten ehkä olette aiemminkin täältä lukeneet - en ole itse likimainkaan valmis siirtymään 1800-luvun teknologian piiriin tai polttamaan kirjojani lämmitysaineina. D51 keskittyy jälleenrakennuksen sijaan kuitenkin tiiviisti presidenttipeliin ja poliittiseen juonitteluun (kirjan nimikin viittaa jenkkein lainsäädännön pykälään, jonka tarkoitus on taata hallinnon jatkuvuus katastrofin sattuessa) ja vaikka varmasti voidaan argumentoida, että jälleenrakennukseen liittyy keskeisesti toimiva hallinto ja sen tekemät päätökset, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, että kirja olisi voinut olla kaikin puolin elegantimpi paketti, mikäli tätä suhmurointia olisi nähty vähemmän.

Living With Ghosts

Kari Sperringin Living With Ghosts oli lopulta yllättävän sujuva lukukokemus, vaikka meinasin kyllä tikahtua kaiken sen surullisen draaman määrään jo alkusivuilla.

No, sivuilla ja sivuilla, luin tämän kännykälläni. Ihan ensi alkuun on mainittava, että kirjasta kiinnostuneiden kannattanee hankkia tämä paperisena versiona - en ole ikinä nähnyt kirjaa, jossa on näin paljon typoja ja ... taittovirheitä? Kun kirjassa seurattu hahmo vaihtuu välillä, olisi vaihtelusta kaivannut jotain typografista vihjettä - paikoin ihan vaan kappalejakokin olisi auttanut. Lisäksi kursiivilla olevissa osioissa luvattoman moni sana oli jostain syystä kirjoitettu putkeen. Ja kun sanon "luvattoman", tarkoitan, että kaksikin tällaista olisi ollut liikaa, mutta valitettavasti tässä ilmiö oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Sitten itse juoneen. LWG on eeppisehkö fantasia, jossa eräässä joen varrella sijaitsevassa suurkaupungissa juonittelu ja taikuus saavuttavat lakipisteensä. Vieraan vallan agentti Quenfrida juonittelee yhdessä vasallikuningaskunnan prinssin kanssa kaupungin tuhoa vastaan, ja häntä ovat estämässä vain Quenfridan epäonnistunut oppipoika Gracielis ja kaupungin johtohahmon kanssa onnettomasti naimisissa oleva, entisen ystävänsä aaveen nähnyt Thiercelin.

Suuria tunteita räiskyy puolelta toiselle ja enimmäkseen hahmot kieriskelevät omassa tuskaisessa synkkyydessään, mutta tästäkin huolimatta kirja onnistui takkuisen alun jälkeen olemaan kohtuullisen viihdyttävä. Vaikka kirja ylittikin ärsytyskynnykseni rakentamalla ison osan juonesta täydellisen viestinnän puutteen varaan, viittasin asialle tällä kertaa kintaalla ja uppouduin lukemaan yrittämättäkään kiintyä hahmoihin sen enempää. Ja viihdyttävyyden lisäksi muuta ei ehkä voikaan vaatia kirjalta, jota lukee kännykällä enimmäkseen metromatkojen aikana ja öisin imettämään herättyään.

Kirjamessuista

Kävin kirjamessuilla, jotka olivat jotakuinkin sellaiset kuin muistinkin. Kantoliinassa oleva vauva teki tungoksesta ahdistavamman, enkä suoraan sanottuna olisi uskonut, että perjantaiaamupäivänä löytyy niin monta muuta ihmistä, joiden ei muka tarvitse olla töissä, mutta olipa kerrankin hyvä syy ostaa lastenkirjoja. Periaatteessa koen kaikenlaiset messut nykyään hieman järjettömiksi - maksan siis siitä, että pääsen ostamaan, kätevää? Lisäksi oma genreni on yleensä aika huonosti edustettuna, ja saan ahdistuskohtauksen kaikesta paljoudesta, mutta onneksi mahtava seura sai messuapatiani hieman helpottamaan. (Kirjamessuilla tapasin siis isäpuoleni, kummitätini Maijan että Booksyn, joka on livenä vielä mahtavampi kuin blogissaan. Muille kirjabloggaajille en surukseni päässyt sanomaan käsipäivää, koska ne/te roistot tapasivat ymmärtääkseni vasta lauantaina.)

Itselleni ostin Teoksen osastolta omaksi - paras ständi - Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjan, josta kovasti pidin. Olen hieman irrottautunut ajatuksesta, jossa tosi hyvät kirjat pitää aina saada omaan hyllyyn, mutta Luontoon se ei päde. Olisin myös todella katkera siitä, etten päässyt kuuntelemaan kirjoittajaa, joka oli parillakin ständillä pari tuntia poistumiseni jälkeen, ellen salaa olisi ihan varma siitä, että olisin vain ojentanut hänelle signeerattavaksi kirjan saatesanoilla "qwxvtsh" ja sitten piiloutunut ujona pöydän alle. Teoksen Baabel-käännössarja on muuten ehkä maailmankaikkeuden kauneimmilla kansilla varustettu setti kirjoja, ja jäänkin toivorikkaana odottelemaan, että jouluna paketista paljastuu sarjaan kuuluva A. S. Byattin Lasten kirja. Jos ei paljastu, toimin kuten valtakunnan kaikki papat, jotka joulun jälkeen pettyneinä ilmestyvät kirjastoon varaamaan uusimman Päätalon.

Tästä suttuisesta kuvasta ei ehkä käy ilmi kirjan kannen kauneus, mutta toisaalta tästä ei myöskään turhan hyvin näy lookin pilannut hintalappu

Lapsen kirjojen kohdalla ehkä menetin hieman kontrollin: ostin muutaman Elsa Beskown kuvakirjan, Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion ("Joskus se on kuitenkin ostettava", sanoi kummitätini avuliaasti - niinpä tietysti) ja kuvakirjan Olivia-possun seikkailuista.

Seuraavaksi pidän omat lastenkirjamessut vanhempieni vintillä, äitini on nimittäin säästänyt huomaavaisesti jotakuinkin kaikki lapsuuteni kirjat. Jos joukosta ei löydy Aulikki Oksasen Ykä ja kuu -kuvakirjaa, nähdään lapsekas kiukkukohtaus - eikä varmasti tyttäreni toimesta.

Epätavallinen lukija

Olen tällä viikolla pitkästä aikaa käynyt kirjastossa ihan vaan tutkimassa hyllyjä. Yleensä nimittäin varaan netin kautta kaiken, mitä haluan lukea, ja se toimitetaan keskustan Kirjasto 10:n varaushyllyyn. Tässä on puolensa, mutta sattuman vaikutuksen saavat hoitaa muut, kuten esimerkiksi kirjablogit: Marjista on kiittäminen siitä, että hoksasin varata Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija.

Epätavallinen lukija on eräänlainen yhteiskunnallinen satiiri, joka tarkastelee sitä, mitä tapahtuu kun Englannin kuningatar törmää palatsin pihalla kirjastoautoon ja hovinsa kauhistukseksi innostuu kaunokirjallisuudesta. Kirja on aika mainio; ensinnäkin on ihanaa lukea lukemisesta, koska silloin tietää lukevansa poikkeuksellisen älykkäistä ihmisistä. Toisaalta kirja on myös kohtuullisen hauska, vaikka etenkin valtionpäämiehistä ja -naisista siinä annetaan aika ankea kuva. Siitä olen samaa mieltä Marjiksen kanssa, että kirjan parasta antia oli nimenomaan lukemisen pohdiskelu - en ole kovin hyvä satiirien kanssa, mutta otaksun, että viiltävämpiäkin löytyy.

Hieman tosin masennuin siitä, ettei kuningatar pitänyt fantasiakirjallisuudesta.

Asiasta toiseen, ylihuomenna menen kirjamessuille useamman vuoden tauon jälkeen! Opiskeluaikana ravasin messuilla joka vuosi, mutta työelämään siirryttyäni ahdistuin viikonloppujen messutungoksesta niin, että murjotin messujen ajan kirjan takana kotona. En ole vielä varma, tulenko paikalle kantoliinan vai vaunujen kera, mutta sovitaan jo etukäteen, että jos joku hurjapää ajaa varpaidenne yli musta-oransseilla kärryillä, se en ollut minä.

Moon Over Soho

Seuraavakin Ben Aaronovitch jaksoi ilahduttaa: Moon Over Soho on ilahduttava urbaani poliisiaiheinen fantasia, sellainen jolle tulee välillä naureskeltua ääneen (tervetuloa, perheen kummeksuvat katseet, olenkin ikävöinyt teitä.)

Moon Over Soho on jatkoa Rivers of Londonille, ja päähenkilöitä on tässäkin oikeastaan kaksi: nuori poliisi Peter ja Lontoon kaupunki, jotka ovat jotakuinkin yhtä sympaattisia. Juonessa ei nytkään ole oikeastaan päätä eikä häntää - sanalla sanoen, jazzvampyyreita - mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa välillä toivoisi, että kirjailija keskittyisi fiilistelemään Lontoota ja sivuuttaisi mokomat juonelliset pakot tyystin. En yhtään ihmettele, että nämä keikkuvat kaikkien brittikirjakauppojen "tästä varmasti pidät" -listoilla, jotain sympaattista Aaronovitchin kirjoissa on.

Se, mitä jäin miettimään, on päähenkilö Peterin afrikkalainen tausta. Peter, joka toki on paljasjalkainen lontoolainen, kohtaa jossain määrin rasismia - seikka, joka saa hieman mietteliääksi. Sitä niin helposti ajattelee, että iso city on tällaisissa asioissa jo sivistyneempi, mutta ainakin Aaronovitchin Lontoossa tummaihoinen henkilö on paikoin samanlainen kummajainen kuin perussuomalaisten Helsingissä. Sääli. Toisaalta pohdin myös Aaronovitchin melko sympaattisesti kuvaamia afrikkalaisia perheitä, joissa naiset (etenkin äidit, voimaa äideille sanon minä) ovat hyvin voimakastahtoisia. Koska pidin kovasti perhekuvauksista, haluaisin tietysti ottaa tämän ihan silkkana totuutena, mutta kuten nimestäkin voitte päätellä, kirjailija ei itse ole afrikkalaistaustainen - väkisinkin jää miettimään, missä määrin kirjailija voi uppoutua vieraaseen kulttuuritaustaan. Onko se ihan reilua kyseisen kulttuurin edustajille? Onko siinä riski siitä, että muiden kulttuurien edustajat määritellään stereotypioiden - vaikka kyse olisi kuinkakin mukavista stereotypioista, eivät ne nähdäkseni ole sen parempia kuin ikävät vastinkappaleensakaan - kautta?

Äh, ehkä mietin liikaa. Ehkä Aaronovitchilla on afrikkalainen vaimo tai ystäviä. Ehkä joskus pitäisi ottaa viihde viihteenä.

Tunnustuksia

Sain tunnustuksen ja olen velvoitettu tunnustamaan. Kiitos ihana Tessa! Ja sitten asiaan.

1. En ihan rehellisesti pidä keskivakavaa nettiriippuvuuttani (jossa alan täristä jos mahdollisuus käydä netissä vaikka keskellä yötä poistetaan) minkään sortin ongelmana. Ellei joku tässäkin blogissa esitellyistä dystopioista toteudu ja moderni yhteiskuntarakenne romahda. Sitten se on ongelma. Mutta sitten se on ongelma teillekin - yrittäkää vain googlettaa zombintappo-ohjeita ilman sähköä.
2. Mokasin juuri superhelpot raidalliset lapaset, joissa oli käännettävä kärki - onnistuin jollain ilveellä saamaan aikaan kaksi lapasta, jotka molemmat hienosti sopivat vasempaan käteen. Onneksi pienellä vääntämisellä toinen sentään jotenkuten istuu oikeaankin käteen.
3. Jos haluaisin kätkeä puun, veisin sen metsään, ja kirja- ja lankaostokseni laitan usein kaltaistensa joukkoon siinä uskossa, että siten herra Sivukirjasto ei mitään huomaa. Ei se huomaakaan, mutta saan törsäämisestä tunnontuskia ja tunnustan viimeistään viikossa.
4. ...paitsi äänikirjojen ja e-kirjojen hankinnasta en raportoi. (Rakas, älä lue tätä kohtaa.)
5. Äitiyslomailu on hävyttömän helppoa. Vaikeinta on byrokratia, ja sitäkin saa sentään rauhassa hoitaa virka-aikaan joutumatta miettimään, millainen ruuhka missäkin virastossa lounastauolla mahtaa olla.
6. Kiinnyn materiaan. Lahjat eivät useinkaan edusta minulle hyödyllistä esineryhmän esimerkkikappaletta vaan sitä ihmistä, jolta olen lahjan saanut. Täten - vain yhden esimerkin mainitakseni - minulle tuotti suurta tuskaa luopua ylioppilaslahjaksi saamistani stereoista, koska en nähnyt niissä 10 vuotta hyvinpalvellutta, mutta valitettavasti vähintäänkin perusteellista huoltoa kaipaavaa hieman jo isokokoiseksi muuttunutta kodintekniikkaa, vaan isäpuoleni iloisen ilmeen. Vasta, kun isäpuoleni käski minun olla höpsimättä, suostuin uskomaan, ettei olohuoneeseemme täällä Sivukirjastossa tarvita kovin montaa musiikkijärjestelmää.
7. Höperryn joulusta. Olen jo ehtinyt miettiä hieman huolestuneena kohtuullisen laadukkaan joulumusiikkia sisältävän levykokoelmani tämänhetkistä sijoituspaikkaa. MISSÄ NE OVAT?
8. Olen erityisen hyvä aloittamaan liikuntaharrastuksia. Olen tähän mennessä aloittanut erilaisia liikuntaharrastuksia arviolta 46 kertaa, joista muutamia useasti. Yli kuukauden ikäisiksi harrastuksiksi ovat selvinneet body combat -hulluuteni vuosia sitten ja - pakon sanelemana - koiran kanssa kävely. Seuraavaksi aloitan (taas) juoksuharrastuksen.

Koska olen pudonnut hieman kärryiltä sen suhteen, ketkä kaikki ovat jo tunnustaneet, toivon, että ne tunnustavat, jotka haluavat.

Brown Girl in the Ring

Viimeinen Nalo Hopkinson hetkeen, rouvan esikoisteos Brown Girl in the Ring, sijoittui minun asteikollani jonnekin sinne keskivaiheille. Ei, se ei ollut yhtä hyvä kuin The New Moon's Arms, mutta pidin siitä enemmän kuin Midnight Robberista.

BGitR kertoo talousromahduksen (ja ehkäpä jonkin muunkin katastrofin) jälkeisestä Torontosta, jossa rikkaat ovat paenneet lähiöihin ja keskustasta on tullut köyhien valtaama ja hallituksen hylkäämä alue, jossa valtaa pitää rikollispomo Rudy. Alueella isoäitinsä kanssa asuu myös Ti-Jeanne, nuori tyttö ja tuore äiti, joka on jättänyt pikkurikollisen poikaystävänsä ja yrittää tulla sinuiksi äitiytensä kanssa. Ti-Jeannen mummo, Gros-Jeanne (haha), on paikallinen parantaja ja noita, ja Ti-Jeannen on vaikea hyväksyä sitä, että hänkin on ehkä perinyt kummallisia taitoja. Sitten Rudy alkaa vaatia ruumiita - tuoreita, ja Ti-Jeannen pitää lopulta yrittää pysäyttää Torontoa hallitseva rikollinen.

BGitR on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva fantasia, joka toimii monin paikoin - päähenkilöt, esimerkiksi, ovat hyvin uskottavia, joskaan eivät välttämättä kovin pidettäviä, kuten eivät monetkaan Hopkinsonin päähenkilöistä. Ti-Jeannen ja isoäidin suhde on vaikea ja ristiriitainen, ja ainakin itse symppasin mummoa oikeastaan enemmän kuin päähenkilöä - osittain siksi, että puupäiset teinit ovat kypsästä perspektiivistäni* käsin hermostuttavia, osittain ehkä siksi, että Ti-Jeannen suhtautuminen pieneen vauvaansa oli sattuneesta syystä aika riipaisevaa luettavaa. (Tämä on varmaan myös loistava esimerkki siitä, miten lukukokemuksessa on kirjan kanssa mukana aina lukijakin - vielä vuosi sitten olisin ehkä lukenut kirjan aivan toisin.) Juonen liikkeellepaneva voima, syy siihen, että Rudy vaatii niitä ruumiita, oli minusta kuitenkin vähän epäuskottavan puolella.

PS. Olen tosi iloinen siitä, että Hopkinsonin kirjojen kansia ei enää kuviteta BGitR:in tyyliin. Tosi iloinen.

* Haha.

Definitely Dead ja pari sanaa arvostelukappaleista

Ensi alkuun maininta kirjablogeja viime aikoina kiertäneestä aiheesta nimeltä arvostelukappaleet. Täällä niitä ei nimittäin lueta. Kerran kyllä eräs esikoiskirjailija sellaista tarjosi; ilahduin valtavasti, mutta siinä sitten oli kaikenlaista enkä ikinä saanut vastattua. Hävettää vieläkin niin, että tekisi mieli mennä pöydän alle piiloon. Toisaalta tämä luultavasti tiivistää komeasti sen, miksi täällä ei lueta arvostelukappaleita: luen täysin satunnaisessa järjestyksessä. Välillä kirjaston kirjoja, välillä omia, juuri hankittuja kirjoja, välillä vanhemmilta juuri äsken tai kymmenen vuotta sitten lainattuja kirjoja ja välillä kirjoja joita ostin 1900-luvun puolella.

Minulle kyllä saa lähettää arvostelukappaleita, mutta en välttämättä lue niitä heti, tai edes samalla vuosikymmenellä. Luultavasti minulle ei siis kannata lähettää arvostelukappaleita. En ole myöskään ikinä pyytänyt yhtään arvostelukappaletta - en ole tajunnut, että niinkin voisi tehdä, ja sitäpaitsi haluan tietenkin olla niin merkittävä bloggaaja, että kustantamot lähettävät rojua pyytämättä. (Koska bloggaan suomeksi enimmäkseen englanninkielisestä spefistä, olen melko lailla alusta asti tiennyt, että tämä on taas niitä unelmia, jotka eivät toteudu. Ikinä. Listalla on myös haaveet jostain siististä (ei kiusallisesta) Ryhmä X -henkisestä mutaatiosta, kuten vaikkapa lentotaito, ja teleport-laitteen keksimisestä myönnetty fysiikan Nobel.)

Aion tuutata tähän samaan postaukseen myös Charlaine Harrisin omalla listallani seuraavan Sookie Stackhousen, joka kulkee nimellä Definitely Dead. Lainasin sen äänikirjana kirjastosta epätoivon puuskassa, ja sain jotakuinkin sitä, mitä odotinkin: Sookien seikkailuja miesten ja yliluonnollisten olentojen parissa.

Tällä kertaa Sookie sekaantuu juoneen vampyyrikuningatarta vastaan ja kohtaa menneisyytensä Debbie-nimisen haamun; deittipuolella on vuorossa ihmistiikeri Quinn. Sookie on edelleen höpsö, kirjan juoni on väistämättä joka paikassa hortoileva ja hieman epäkoherentti - ainakin kuunneltuna - ja Harrisilla on edelleen ilmiömäinen taito kuvata pikkutarkasti jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Taito, joka ehkä tekee kirjoista itseni kannalta kiinnostavia - on hauskaa päästä seuraamaan jonkun elämää erilaisessa kulttuurissa niin tarkasti, olkoonkin, että tämä joku on täysin fiktiivinen. Ei siis mitään uutta auringon alla - viihtyihän siinä paremman puutteessa.

Historiantutkija

Olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan hävyttömän vähän, ja suuri osa siitäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut jotenkin keskinkertaiselta tahi tahmealta. Harmittaa - en tiedä, olenko valinnut kirjoja, jotka ovat keskinkertaisia ja/tai tahmeita, vai onko oma mielentilani keskinkertainen ja tahmea. Onko kukaan kokenut samaa? Miten tästä pääsee yli?

Akateemisen alesta hankkimani Elizabeth Kostovan Historiantutkija oli minusta niin keskinkertainen ja tahmea, että pelkäsin muuttuvani tahmatassuksi ja purevani joltakulta nenän irti. Lähtökohdan piti olla mitä mainioin: kirjastoissa ja vanhoissa luostareissa luuhaava vampyyriromsku, mikä muka voisi mennä pieleen?

Minun kohdallani kaikki meni pieleen. En pitänyt yhdestäkään ankeuden ja synkeyden suvereenilla taidolla yhdistävästä päähenkilöstä, kirjastot ja luostarit onnistuivat jollain ihmeen ilveellä olemaan tylsiä, juoni nojasi epäuskottavaan määrään idioottimaisia sattumia, kirjassa käytettiin vakavalla naamalla termiä "paha kirjastonhoitaja" ja pääpahis (itse Dracula) epäonnistui surkeasti vampirismin kaikilla olennaisilla osa-alueilla, jotka - kuten kaikki tietävät - ovat 1) pahaenteisyys 2) kiinnostavuus ja 3) tyylitaju.

Ja tämä on sitten ollut myyntihitti jossain Jenkkilässä. HAUKOTUS.

The Native Star

M. K. Hobsonin The Native Staria kuvattiin eräänlaisena Jonathan Strange & Mr. Norrellina "villin lännen hengessä". Kombo kuulosti niin kauhealta, että välttelin ajatustakin kirjan lukemisesta - kunnes se sitten ilmestyi Audibleen juuri, kun olin todennut, ettei siellä ole niin mitään kuunneltavaa.

TNS:n päähenkilö, noita Emily Edwards, asuu pienessä Lost Pinen kylässä ja kiroaa uusia postimyyntiloitsuja, joiden vuoksi paikallinen taikabisnes on kaikkea muuta kuin kukoistavaa. Elantonsa turvatakseen Emily tekee pienen rakkaustaian, joka menee kiusallisella tavalla pieleen - ärsyttävän, New Yorkista saapuneen maagi Dreadnoughtin silmien edessä tietenkin. Koko sopan yhteydessä Emilyn käteen tarttuu kaiken lisäksi kummallinen, sininen kivi, jonka Dreadnought haluaa viedä tutkittavaksi ihan yliopistoon asti. Vastahakoinen Emily suostuu vasta kun huomaa, että rakkausloitsu on herättänyt kaupungissa melkoisesti pahaa verta. Ja sitten laukataan halki Ameriikan mantereen.

The Native Star oli sitten kuitenkin ihan raikas ja viihdyttävä seikkailu. Itse en näe tässä juuri JS&MN:ia, lähinnä ehkä siitä syystä, että se oli minulle ensisijassa englantilainen kirja, ja jenkit nyt vaan ovat ihan eri juttu. Vaikken ole lapsuuden Lucky Luke -aikojen jälkeen kokenut villi länsi -tematiikkaa mitenkään kiehtovaksi, tässä se toimii - taikuuden lisääminen Yhdysvaltojen rakentamiseen on temppu, joka ei ole ollenkaan hullumpi.

Hieman yllättäen TNS osoittautui (otaksuttavasti) trilogian ensimmäiseksi osaksi - viihteen tarpeessa saatan kuunnella seuraavankin osan.

Midnight Robber

Midnight Robber on Nalo Hopkinsonin kirjoista se, josta toistaiseksi olen vähiten pitänyt.

Midnight Robber kertoo Tan-Tanista, joka asuu hieman erikoisella pseudo-karibialaisella planeetalla, ja joutuu sieltä tyttösenä jonkinlaiseen rikollisille tarkoitettuun rinnakkaisulottuvuuteen itselleen karkotuksen törttöilleen isänsä mukana. Tan-Tan kasvaa tässä teknisesti hieman takapajuisessa ulottuvuudessa ja sopeutuu uuteen elämänmenoon isäänsä paremmin. Isipappa sen sijaan ratkeaa ryyppäämään ja näkee teini-ikään ehtineessä Tan-Tanissa kovasti rakastamansa vaimon ja ... no niin. Tan-Tan joutuu siis pakenemaan kotoaan ja hänen pakomatkansa temput tekevät osan paikallista mytologiaa.

MR ei minusta oikeastaan ole scifiä, vaikka siinä tieteiskirjallisuuden piirteitä onkin. Ne piirteet ovat kuitenkin vain hieman kummallinen kehystarina kirjalle, joka muutoin on melko tyylipuhdasta fantasiaa. En oikein itse kokenut saavani scifiosioista mitään irti. Tan-Tan oli minusta päähenkilönä kohtuullisen raivostuttava teini, itsekeskeinen kuin mikä, mutta ehkä teini-ikäiset ovat sellaisia - tai ehkä ihmiset yleisesti ottaen ovat sellaisia (paitsi tietenkin minä haha). Niin tai näin, en oikein kokenut auttajansa vaikeuksiin saavaa Tan-Tania kovin helposti lähestyttävänä päähenkilönä - mutta varsin uskottavana kyllä.

Nyt sitten, Tan-Tanin ja hänen isänsä suhde oli minusta karmea, ja pahinta oli, että tapahtumien kulun näki selvästi jo etukäteen. Jollain tavalla tuli mieleen Robin McKinleyn yhtä lailla karmiva Deerskin, ja vaikka molemmissa kirjoissa oli selvästi kyse siitä, miten tytär kohtaamastaan vääryydestä selviää, ei lukukokemusta nyt erityisen mukavaksikaan voi haukkua.

Olen legenda

Otsikko viittaa siis Richard Mathesonin klassiseen vampyyridystopiaan Olen legenda sen sijaan, että olisi oire hallitsemattomasti paisuneesta egostani.

Olen legenda on suomennettu (kertoo Wikipedia) vasta vuonna 2007, ja tästä kulttuuriteosta vastasi Vaskikirjat, josta pidän enenevässä määrin (lähtökohtaisen asenteenikin ollessa positiivinen.)

Itse kirjalta en osannut odottaa oikein mitään, sillä olin mennyt pilalle katsomalla Will Smithillä ryyditetyn leffaversion aiheesta. Se oli tietenkin virhe - Smithin leffa oli unettavan huono, mutta Mathesonin kirja oli hämmästyttävän hyvä ja ihan älyttömän hyvin ajassa pysynyt. Kirja kertoo siitä, miten - oletettavasti - viimeinen ihminen, Robert, linnoittautuu vampyyreita vastaan taloonsa, yrittäen samalla selvittää vampirismin syitä ja mahdollisia parannuskeinoja. Kirja on ennen kaikkea kiinnostava matka pakosta erakoituneen Robertin alitajuntaan, mutta vampyyri- (tai zombi-)dystopiaksikin se on erinomaisen raikas - on helppo nähdä, mihin koko genre pitkälti nojaa. Harva aiheeseen liittyvä kirja on kuitenkaan tätä voittanut.

Hämmästyttävää kirjassa oli myös se, miten lyhyt se oli, mutta miten paljon siihen mahtui. Suosittelen varauksetta kaikille aiheesta vähänkään pitäville. Lisäksi: iso peukku Vaskikirjoille!

What Technology Wants

Bloggaan yleensä lukemistani kirjoista tiukassa aikajärjestyksessä, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen, jotta muistan edes jotain siitä, mitä ajattelin. Sain isäpuoleltani lahjaksi Wired-lehden perustajan, Kevin Kellyn, kirjan What Technology Wants, ja se kannattaa lukea, jos ikinä on miettinyt sitä, mikä on teknologian rooli omassa elämässä tai yhteiskunnassa.

...minä en kauheasti tällaisia ole miettinyt, sillä suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti. Pidän matkapuhelimista ja antibiooteista ja siitä, että voin ostaa lankaa lankakaupoista. Myönteisesti teknologiaan suhtautuu myös Kelly, mutta hän on pysähtynyt kuitenkin esittämään muutamia hyviä kysymyksiä ja myös omia näkemyksiään siitä, miten näihin kysymyksiin voisi vastata. Kelly lähestyy aihettaan hyvin laajasti, ja aloittaa ensin määrittelemällä teknologian. Selväähän nimittäin on, että jo ensimmäinen puukeppi, jonka ihminen on käteensä ottanut käyttääkseen sitä johonkin, on jo ... teknologiaa.

Kelly näkee teknologisen kehityksen osana sitä suurempaa historiallista kaarta, johon kuuluu myös elämän kehittyminen maapallolla. Hän esittää seikkaperäisesti sen, miten teknologinen kehitys on tietyllä tavalla väistämätöntä: se noudattaa samoja periaatteita, joiden mukaan myös elämä on ensiaskeleistaan lähtien muuttunut erilaistuneempaan ja monimutkaisempaan suuntaan. Tämä voi kuulostaa vaikealta niellä, mutta Kelly kyllä puhuu aiheestaan uskottavasti. En mene tähän sen syvemmin, sillä nähdäkseni jopa teknologian universaalia roolia kiinnostavampaa ovat yhteiskunnalliset vaikutukset (vaikkei teknologian roolia orgaanisen elämän luonnollisena jatkumona kannatakaan sivuuttaa; samoilla linjoilla oli myös tunnettu teknologisen kehityksen vastustaja, Unabomber, jonka kanssa Kelly on monesta asiasta samaa mieltä mutta jonka dystooppista tulevaisuudenkuvaa ei kuitenkaan jaa).

Kelly näkee teknologisen kehityksen jollain tapaa väistämättömänä - seikka, jota tukee pitkä historia keksintöjä, jotka moni ihminen on itse asiassa tehnyt lähes yhtäaikaa. Juuri mikään ei ole yksittäisen keksijän neronleimaus - moni tuskin tietää, että Alexander Bell ja Elisha Gray hakivat molemmat patenttia puhelimelle samana päivänä, Gray muutamaa tuntia aiemmin (mutta luopui sittemmin hakemuksesta asianajajansa neuvosta...) Tästä väistämättömyydestä seuraa, että jarruttamisen sijaan teknologista kehitystä on syytä ohjata haluttuun suuntaan. Mikään teknologian tukahduttamisyritys ei toistaiseksi ole toiminut pitkällä aikavälillä, vaikka sosiaalisista syistä moista on usein yritetty. Kelly on esimerkiksi sitä mieltä, että geeniteknologia väistämättä kehittyy suuntaan, jossa tulemme kaikki analysoimaan geenejämme mahdollisesti päivittäin. Sen sijaan, että moinen kielletään epäilyttävänä ja mahdollisesti ongelmallisena on syytä miettiä, miten teknologiaa ohjataan suuntaan, jossa se tukee yhteiskuntia ja yksilöitä - siis suuntaan, jossa sen vaikutukset ovat mahdollisimman positiiviset.

Kelly ei muuten suinkaan kiellä sitä, etteikö teknologisesta kehityksestä seuraisi myös haittoja. Hänen näkemyksensä on, että hyödyt ovat tyypillisesti hieman haittoja suuremmat - tämä on selvää jos ei muusta niin ainakin siitä, että teknologia koko ajan kehittyy. Jos haitat olisivat hyötyjä suuremmat, olisimme varmaan jo jättäneet leikin kesken. Lisäksi Kelly huomauttaa, että tämän päivän ongelmia ratkaistaan huomisen teknologialla, ja vaikka huomisen teknologia aiheuttaa omat ongelmansa, on niitä siis korjattava ylihuomisen teknologialla.

Kelly myös huomauttaa, ettei kelloa varsinaisesti voi kääntää taaksepäin. On mahdotonta ottaa askel takaisin johonkin tiettyyn vaiheeseen teknologista kehitystä ja pysähtyä siihen; eikä mikään vaihe tulen keksimisen jälkeen olisikaan toista loogisempi paikka pysähtyä. Ne ihmiset, jotka pitävät teknologiaa orjuuttajana ja puoltavat paluuta luontoon eivät yleensä pysty esittämään kovin hyvää tapaa siirtymän suorittamiseen - on selvää, että moinen tarkoittaisi sitä, että suurin osa maapallon asukkaista heittäisi henkensä. Teknologiasta luopuvat yksilötkin voivat yleensä tehdä näin vain siksi, että muu yhteiskunta ei teknologiasta luovu - tästä hyvänä esimerkkinä juurikin Unabomber Ted Kaczynski, joka muutti mökkiin metsän keskelle ja eli alkukantaisesti. Mitä nyt kävi autolla hakemassa varastoihin täydennystä lähikaupungista. Mitä hän olisi tehnyt, jos lähikaupunkikin olisi luopunut kaikesta teknologiasta? Tai jos Kaczynski olisi aatteilleen uskollisena luopunut myös autosta?

Täten siis teknologia, jota käytämme, luo mahdollisuuksia sekä meille että muille, ja Kellyn mukaan olennaista onkin, että me kaikki pyrimme teknologisia valintoja tehdessämme valitsemaan siten, että voimme sekä täyttää omaa potentiaaliamme että auttaa tässä muitakin. Ajatelkaa, jos Mozart olisi syntynyt ennen pianon keksimistä, sanoo Kelly, tai Shakespeare ennen kirjoitustaitoa. (Tai eräs interaktiosuunnittelija Liina ennen tietokoneita, nettiä ja moderneja mobiililaitteita? Puistattaa ajatellakin.) (Edit. En nyt tässä yritä sanoa olevani oman alani Mozart, vaan että koen todella löytäneeni oman alani - jotain, jossa omat vahvuuteni tulevat käyttöön. Ja se on jotain, jonka soisi kaikille.) Teknologinen kehitys tarjoaa enemmän mahdollisuuksia meille kaikille.

Koska, kuten sanottua, itsekin suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti, koin What Technology Wantsin sekä hyödylliseksi että kiinnostavaksi. Paikoin se menettää hieman teräänsä - esimerkiksi pitkähkö keskustelu Unabomberin näkemysten kanssa tuntui kaipaavan vähän stilisointia - mutta kokonaisuudessaan kirja on ehdottomasti lukemisen ja hartaan pohdinnan arvoinen. Itse asiassa haluaisin lukea kirjan saman tien uudestaan, mutta perheeni jonottaa sitä.

Tämän postauksen mahdolliseksi tekivät muuten ilmeisten internet- ja tietokoneteknologioiden ohella modernisoitu versio kantoliinasta ja tutti.

Skin Folk

Olen vähän pelkuri. Rakastin Nalo Hopkinsonin The New Moon's Armsia niin, että olen suoraan sanottuna pelännyt tarttua rouvan muuhun tuotantoon. Sitten iso läjä Hopkinsoneja hankittiin kirjastoon ja tunsin jotain velvollisuudentunnon kaltaista kai...

Skin Folk, jonka otin pinon päältä, on kokoelma Hopkinsonin novelleja. Niistä näkyy karibialainen tausta ja kokemukset Kanadassa - osa tarinoista tuntuukin keskittyvän siihen, miten tummaihoisten on vaikea hyväksyä itseään valkoihoisten keskellä; miten yllättävän vaikeaa on elää Kanadassa tummaihoisena (tämä hieman yllätti, vaikken tietenkään osaa enää sanoa, miksi.) Yksi tällaisista tarinoista on Sinipartatulkinta, joka oli muuten erityisen karmiva - ja toimiva - ja Hopkinson käyttää muutenkin paljon tarinoita ja myyttejä omien kertomustensa pohjana. Muista jutuista moni tuntuu liittyvän seksiin ja seksuaalisuuteen ja itsensä hyväksymiseen myös sillä saralla.

Jostain syystä novellikokoelmien yleinen tauti - tai ehkä minun yleinen vaivani novellikokoelmien lukijana - vaivasi kuitenkin tätäkin kirjaa. Oli hieman vaikea keskittyä ja tulla imaistuksi mukaan. Tykkäsin kuitenkin kovasti Hopkinsonin kielestä, jossa näkyvät karibialaiset vaikutteet aivan hurmaavasti.

Tulossa on vielä pari kirjaa Hopkinsonia, ja voin nyt jo paljastaa, ettei joukossa ole TNMA:n voittanutta.

Ship Breaker

Paolo Bacigalupin Ship Breaker oli aika masentavan dystooppinen nuortenkirja - olen varmaan päässyt johonkin kukkahattutätivaiheeseen, kun koin sen lähes ahdistavan väkivaltaisena. Epäilen, että Nykyajan Teinit eivät jaksaisi nostaa ensimmäistäkään kulmakarvaa.

Ship Breaker kertoo Nailerista, pojasta joka ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa asuu ja työskentelee rannalla, jossa ihmiset hajottavat vanhoja laivoja osiksi. Eräänä päivänä Nailer löytää ystävänsä kanssa haaksirikkoutuneen luksusveneen, jossa on vielä joku hengissä. Tämä joku on rikas tyttö, jonka Nailer ystävineen lopulta päättää säästää ja auttaa takaisin tytön perheen luo.

Itse - ja tässä voivat nyt kirjoittaa hormonit - siis hieman ahdistuin kirjan raakuudesta. Nailerin isä on todella julma, mutta kirjan tappelut kuvataan muutenkin hyvin yksityiskohtaisesti. Jäin hieman hämmästelemään sitä, että kirjan tunnelmaan kuin nenä päähän sopinut seksuaalinen väkivalta kuitenkin loisti poissaolollaan. Älkää ymmärtäkö väärin, en jäänyt kaipaamaan raiskauksia - asia tuntui vain epäjohdonmukaiselta. Mietin, olisiko ollut parempi kirjoittaa vähemmän väkivaltainen teos alunperinkin, jos asiaa ei kuitenkaan uskalla viedä loppuun asti, vai vaikuttiko tässä nyt kohdeyleisöstä ja julkaisumaasta riippuva kaksinaismoralismi jossa nuorille on ok näyttää vaikka mitä julmuuksia kunhan niihin ei liity seksi?

Voi kyllä olla, että jossain toisessa elämäntilanteessa en olisi ahdistunut kirjan väkivallasta ihan näin paljoa, joten ottakaa tämä nyt ns. with a grain of salt.

En tiedä; en vieläkään ole Bacigalupin suurin fani.

At Knit's End

Viime postauksen jälkeen kommenttilaatikossa pohdiskeltiin, mikä kirja voisi sopia vauvasumuun. Joko vauvasumu oli kohdallani hieman hellittänyt tai Stephanie Pearl-McPheen At Knit's End on se kirja.

At Knit's End on kirja, joka on joko äärimmäisen sopivaa tai äärimmäisen kiduttavaa luettavaa (tai minun tapauksessani, kuunneltavaa) tilanteessa, jossa ei pääse neulomaan. Se on neuleaddiktin kirja muille neulojille - alaotsake kirjalle onkin "Meditations for women who knit too much". Kirjoittaja suhtautuu neulomiseen samoin kuin minä kirjoihin, ja vaikka olenkin taipuvainen pitämään tätä pienenä perversiona - vain kirjoihin tulisi kenenkään suhtautua tuolla intohimolla - ymmärrän kyllä. Pankissa jonottaminen on tylsää, samoin metrossa istuminen ja pahimmassa tapauksessa jopa kävely. On romahduttava kokemus jos tällaisia hetkiä joutuu viettämään ilman tekemistä, ja neule on lähes yhtä hyvä apu tässä kuin kirja.

At Knit's End on myös aika hauska - jos näitte itäisessä Helsingissä elokuun loppupuolella lastenvaunuja työntävän ja kettuterrieriä perässään kiskovan naisen joka nauroi itsekseen, se olin minä.

Mohairista kirjassa sanotaan seuraavaa:

"Mohair is unique among fibres in that it possesses a beautiful halo of fuzziness that effectively welds the knitting together. Few and far between are the knitters who can pull back knitting mistakes in mohair with their sanity and sobriety intact."

Tämä oli lohdullista luettavaa naiselle, joka harvoina, kädet vapaana vietettyinä hetkinään oli päättänyt taistella mohairvillapaidan kanssa. Stephanie Pearl-McPhee selvästi tietää, mistä puhuu.

Suosittelen: neulefanaatikoille. Lankahamstereille. Mahdollisesti ihmisille, jotka elävät neulefanaatikon tai lankahamsterin kanssa.

An Occupation of Angels

Hei ihmiset. Koneelle pääsyni on nykyään vähän mitä on, mutta huomasin juuri, että näppispöytä on täsmälleen sopivalla korkeudella ruokailevalle vauvalle (saatte vapaasti paheksua, en välitä), joten ehkä tulen bloggaamaankin hieman tiheämmin jatkossa. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille, että tein taannoin epäoikeutta Lavie Tidharin pienoisromaanille An Occupation of Angels, jonka kuuntelin vauvan kotonaoloviikolla #1, ja josta en täten paljoa muista.

Oikeastaan mieleeni jäi AOoA:ista jäi mieleeni lähinnä se, että pidin päähenkilö Killarneyta kovin, kovin kylmänä - yhtä kylmänä kuin erikoinen, enkelten mutkistama versio kylmästä sodasta, jossa päähenkilö toimi agenttina. Koska kyseessä oli agenttijännäri, viihdyin tarinan parissa kyllä, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että koko kirja pitäisi kuunnella uudestaan jotta voisin sanoa siitä yhtään mitään järkevää.

Anteeksi, yritän keksiä jotain fiksumpaa sanottavaa seuraavasta opuksesta. Ja anteeksi myös kirjailija Tidharille - tiedän, tein väärin, kun kuuntelin kirjasi omituisessa sumussa.

Graveminder

Melissa Marrin uutuuden, Graveminderin, kohdalla jäin miettimään melko pitkäksi aikaa sitä, miten yleinen keskittymiskyvyttömyyteni vaikuttaa kokemuksiini lukemistani kirjoista. Voihan olla, että Graveminder olisi ollut minusta tosi hyvä jossain toisessa elämäntilanteessa?

Epäilen kyllä. Ei Graveminder sinänsä ollut huono, mutta siinä ei ollut juonta tai järkeä oikein nimeksikään, ja kuten aina tällaisissa kirjoissa, asia pitää korjata typäreesti käyttäytyvillä päähenkilöillä. Itse asiassa, näin retrospektiivinä kun asiaa ajattelen, olihan se kyllä aika huono.

Graveminder on toinen lyhyen ajan sisällä lukemani tarina amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa on tehty kummallinen, kaupunkia suojeleva diili. Tällä kertaa diili on tehty kuoleman kanssa - kaupunki on turvallinen, ja hyvin menee, mutta kukaan ei pääse lähtemään. Paitsi paikallisen ... no, kuolleet aloillaan pitävän naisen, graveminderin, tyttärentytär Rebekkah, joka pakenee kaupunkia ja ennen kaikkea paikallisen hautausurakoitsijan komeaa poikaa Byronia (HUOKAUS.) Sitten mummo graveminder kuolee epäilyttävissä olosuhteissa ja Rebekkahin on otettava lusikka kauniiseen käteen ja palattava.

Olen oikeasti kurkkuani myöten täynnä angstisia nuoria aikuisia, jotka "pakenevat rakkautta" kuvitellen olevansa kovinkin vakuuttavia kuolevia joutsenia, ja Rebekkah on juuri tällainen. Paljon parempi ei ole rakkaudesta riutuva Byronkaan. Kun vielä päähenkilöiden juoneenkin liittyvät ratkaisut ovat puolet ajasta suorastaan typeriä ja selvästi suunniteltu vain pidentämään sivumäärää hädintuskin yli kolmensadan ... no, niin. En odottanut mitään suuria; halusin vain viihtyä. En viihtynyt, enkä suosittele.

The Silent Land

How to Make Friends with Demonsin jälkeen luin Graham Joycen käsittääkseni uusimman teoksen, The Silent Landin, koska sain sen kirjastosta. TSL oli mainio, mutta ei ihan yhtä mainio kuin HtMFwD, johon - kuten sanottua - rakastuin.

TSL kertoo pariskunnasta, joka hiihtolomallaan Alpeilla (melko varmasti Alpeilla - koska en itse laskettele, lautaile tai hiihdä, minulle hiihtomahdollisuuksia tarjoavat vuoristot ovat kaikki "Alppeja", sijaitsivat ne sitten Ranskassa tai Chilessä, mutta nyt luulen, että oikeastikin Alpeilla) selviää lumivyörystä ja työläästi selvittää itsensä takaisin hotellilleen - vain huomatakseen, että ympäröivä kylä on täysin tyhjä eikä aika tunnu kuluvan normaalisti. Pikkuhiljaa päähenkilöt - Zoe ja Jake - alkavat pohtia, oliko lumivyörystä mahdollista ylipäänsä selvitä hengissä.

Hiljainen romaani kertoo rakkaudesta ja rakastamisesta ja pariskunnan historiasta, ja se on tunnelmaltaan värisyttävä: on helppo tuntea lomakylän hiljaisuus. Paikoin TSL on jopa karmiva, sillä lomakylä alkaa loppua kohti muistuttaa hyvän unen sijaan painajaista. Tapahtumat kerrotaan enimmäkseen Zoen näkökulmasta, mutten osannut kokea suurta läheisyyttä kumpaankaan. Kirjan rakkaustarina oli kuitenkin kaunis ja melkoisen surullinen, vaikka sitä katsoikin hieman ulkopuolelta.

Pitää selvästi tutkia, onko kirjastolla enemmänkin Joycea tarjolla - nämä Joycen aikuisväestölle suunnatut kirjat tuntuvat uppoavan itseeni paremmin kuin nuorten aikuisten sarja.

The Demon and the City

Liz Williamsin The Demon and the City on se kirja, jota äitini osoitti Naistenklinikalla vieraillessaan ja sanoi järkyttyneenä herra Sivukirjastolle että "Kato nyt! Sillä on kirja mukana." "Sillä on neljä kirjaa", vastasi herra Sivukirjasto kuivasti.

Minä, Liina Ivalo Sivukirjasto, jäin hämmentyneenä miettimään, tuliko äidilleni nyt ihan tosissaan jotensakin yllärinä, että otan synnytyssairaalaan kirjan. Yritin lukea jopa synnytyksen aikana, mutta se ... ei ihan toiminut, ollen ehkä pisin yhtenäinen ajanjakso aikoihin jolloin en ole saanut luettua jotakuinkin sanaakaan (poislukien yöt, jolloin nukun.) Tai ehkä se oli vain TDatC, jonka vuoksi lukeminen synnytyksen aikana tökki - olen melko varma, että jotain todella vetävää kirjaa olisin saanutkin luettua?

Niin tai näin, luin TDatC:ä pitkään ja hartaasti ja välillä hieman turhautuneena. Liz Williamsin Inspector Chen -sarjaa on kehuttu kovasti, mutta en ole oikein itse päässyt siihen sisään - muistan saman turhautuneen tunteen jo ensimmäisen osan kohdalta. Siis sen envaantajuu-fiiliksen, joka iskee kun lukee kirjaa, josta ilmeisesti kaikki muut ovat pitäneet.

Inspector Chen -kirjat sijoittuvat lähitulevaisuuden Aasiaan, Singapore Three -nimiseen kaupunkiin, jossa sekä helvetilliset demonit että taivaalliset olennot (aasialaisen mytologian mukaan molemmat) ovat arkipäivää. Tässä sarjan toisessa osassa tarkastaja Chenin apulainen, demoni Zhu Irzh, alkaa selvittää nuoren perijättären murhaa omin nokkinensa tarkastajan lomaillessa Hawaijilla (miksen minä lomaile Hawaijilla?) ja törmää vaikeuksiin - ilmeisesti Taivaassa on kapina.

No, kirja oli kohtuullisen vauhdikas, mutta vauhti ei jostain syystä onnistunut tempaisemaan minua mukaansa. En oikein osannut myöskään kauheasti välittää kirjan henkilöhahmoista - ja nyt sitten mietitte, että mistä minä tässä pidin, kun kuitenkin annan kirjalle kolme tähteä, eikö niin? Kirjan miljöö ja konsepti ovat kiehtovia, ja luulen, että iso osa ongelmista on lukijan paisuneissa odotuksissa pikemminkin kuin kirjan ongelmissa. Luulen lukevani tästä vielä seuraavatkin osat (koska olen ne innoissani ostanut köhh) mutta ehkä viritän odotuksiani hieman alakanttiin vastedes.

Among Others

Ilahdutan teitä toisellakin postauksella tänään, lähinnä testatakseni, johtuvatko Facebookprofiiliini tuplana syötetyt postaukset jollain ihmeen tavalla uudistuneesta Bloggerista (niin, en keksi enää muutakaan ja alan olla sekä kärttyisä että epätoivoinen - jos joku osaa Networked Blogsia, saa ilmoittautua.)

Yritän rauhoittua ajattelemalla Jo Waltonin Among Othersia, jonka kuuntelin elokuussa.

Among Others kertoo teini-ikäisestä, Walesissa asuvasta Morista, jonka äiti on noita, ja jonka kaksoissisko on kuollut, koska tytöt taistelivat äitiään vastaan. Nyt Mori on paennut kotoa isänsä ja tämän kolmen, hieman erikoisen sisaren luo, ja joutunut sieltä sisäoppilaitokseen. Sisäoppilaitoksessa ja läheisessä kylässä Mori oppii elämään ihmisten keskellä - myös niiden, jotka eivät näe keijuja - ja kohtaa kaltaisiaan (kaltaisiamme) höperöitä, jotka rakastavat scifiä ja fantasiaa. Vuoden aikana Mori tekee myös viimeisen palveluksen sisarelleen.

Among Others oli kirja, johon oli hirveän helppo samaistua - olen itsekin ollut hieman ulkopuolinen teini-ikäinen, se, joka höpsähti lohikäärmekirjoihin ja oli muista hieman outo (mutta minun äitini ei ole ilkeä tai noita. Ja kuten ehkä olette huomanneet, en suinkaan lukenut Heinleinejani herkässä teini-iässä, mikä nyt hieman harmittaa.) Rakastin kirjassa etenkin kirjallisuuskommentointia - Mori puhuu lukemistaan kirjoista kuin lukutoukka ainakin, ja innostuu uusista löydöistä ja uusista kirjakaupoista niin, että - arvaatte varmaan - itsellekin tulee tarve lähteä koluamaan kirjakauppoja brittiläiselle maaseudulle (joskin näinä kirjakauppaketjujen aikoina on varmaan vaikea kokea ihan vastaavaa löytämisen iloa.) Morin kohtaama taikuus ja ymmärrys taikuudesta on hyvin hienovaraista - lukijalle jää hieman epäselväksi, onko taikuutta itse asiassa lainkaan, mutta tässä kirjassa ratkaisu toimii hienosti.

Tuntuu siltä, etten oikein osaa antaa kirjasta kovin hyvää kuvaa - luulen, että tämä puhuttelee monia, jotka ovat joskus kokeneet* kirjat helpommaksi seuraksi kuin ihmiset. Toisaalta, jos inhoaa päiväkirjamuotoa, ei ehkä kannata vaivautua.

* Tai kokevat joskus yhä. Köh.

Ash

Uhkasin taannoin teitä Malinda Lon Ashilla, ja nyt on tullut pelätty hetki. Tuhkimotarinan uudelleenkerronta silvuplee.

Ash kertoo siis Ash-tyttösestä, joka jää ilkeän äitipuolensa ja sisarpuoltensa armoille isänsä kuoltua. Ash päätyy piikomaan äitipuolelleen, ja elämä on synkeää, kunnes Ash törmää kuninkaan metsästäjättäreen. Päästäkseen hengaamaan kyseisen itsevarman naishenkilön kanssa Ash kääntyy läheisten haltioiden puoleen ... ja sitten se prinssikin tietysti huomaa sankarittaremme.

Ash ei nyt siis millään muotoa ole perinteinen Tuhkimon uudelleenkerronta - jos homoseksuaalisuus teemana kauhistaa, Ash tulee jättää väliin. Minusta kirjan parisuhdekuviot olivat virkistäviä, mutta kirja oli muutoin hieman ongelmallinen. Ash oli nimittäin päähenkilönä ohut ja kalsea, ja voitte uskoa, ettei mikään kirjallinen romanssi tunnu kerrassaan miltään, jos päähenkilö muistuttaa pakastettua paperinukkea. Hieman jännittävästi Ash vaikuttaa eniten ihmiseltä suhteessaan sisarpuoliinsa; tällöin käy ilmi, ettei päähenkilö suinkaan ole tuhkimomaisen alistuva ja suloinen, vaan paikoin aika kitkeräkin tyttö.

Ashista tuli mieleen Maria Turtschaninoffin Arra, sillä kirjoissa on joitakin yhteisiä lähtökohtia; ankeat perheolot, prinssi ... mutta Arra on sankarittarena paljon aktiivisempi ja tuntuu itse tekevän enemmän onnensa eteen kuin kohtuullisen passiivinen Ash, joka jää lähinnä odottelemaan apua haltioilta.

Ashille on ilmeisesti ilmestynyt sisarromaani Huntress, mutta minulle ei jäänyt mitään erityistä tarvetta tutustua siihen tarkemmin - vaikka metsästäjätär ainakin Ashin tarinassa on selvästi kiinnostavampi henkilö kuin itse sankarittaremme.

The Price of Spring

Olen jotensakin ällistynyt siitä, miten äärimmäisen kaksijakoisesti suhtaudun Daniel Abrahamin tetralogiaan. Kuten aiemminkin mainitsin, kaksi ensimmäistä osaa eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita (ellei jäljellä olevien sivujen määrällä harrastettavaa aritmetiikkaa lasketa tunteeksi), ja lykkäsin kahden viimeisen osan lukemista hamaan tulevaisuuteen. Ja mikä virhe sekin sitten oli! Tai ehkä ei - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Silti, jälkimmäiset osat ovat aivan huikeita - tekisi mieleni suorastaan suositella lukemaan vain kaksi viimeistä osaa ja skippaamaan ensimmäiset (älkää huoliko, mukaan pääsee kyllä), mutta toden sanoakseni en muista ensimmäisistä ihan niin paljoa - voi olla, että tekisin vääryyttä.

Silti, The Price of Spring jatkaa siitä, mihin An Autumn War jäi - kaksi kansakuntaa on kadottanut sukupolven verran lapsia. Diplomatian kautta tilannetta yrittää korjata toisen valtakunnan hallitsija Otah. Otahin tytär, Eiah, etsii sen sijaan käsiinsä koko katastrofin aikaansaaneen Maatin, jonka keinot sopan korjaamiseksi liittyvät siihen samaan taikuuteen, josta kaikki alkoi. Vaikka päämäärät ovat yhteiset, keinot tekevät näistä kahdesta osapuolesta toistensa vihollisia. Taikuus tuo myös esiin vanhat kysymykset vastuusta ja vallasta - tiedättehän, with great power comes great responsibility (Wikipedian mielestä tätä ei alunperin olekaan sanonut Peter Parkerin Ben-setä, vaan vanhimmat versiot löytyvät esimerkiksi Luukkaan evankeliumista. Päivän triviatieto, olkaa hyvät.)

Nyt olen tosi iloinen siitä, että luin sarjan loppuun.

How to Make Friends with Demons

Anteeksi radiohiljaisuus - se johtuu lähinnä siitä, että minusta on pelottavaa kirjoittaa kirjoista, joista eniten pidän. Kuten Graham Joycen How to Make Friends with Demons -kirjasta, joka nosti Joycen kategoriasta "hyvä, mutta ei minun juttuni" luokkaan "briljantti" yhdellä hujauksella.

How to Make Friends with Demons kertoo William Heaneysta, joka Lontoossa sijaitsevan, sosiaalityön ministeriökuvioihin liittyvän päivätoimensa lisäksi väärentää ensipainoksia vanhoista kirjoista kolmen miehen koplassa ylläpitääkseen kodittomien majaa ja näkee demoneita, jotka seuraavat ihmisiä. Ja voi, miten mahtava - paikoin purevan sarkastinen, paikoin täynnä tunnetta - HtMFwD onkaan. Se itketti ja nauratti ja rakastuin siihen niin kuin vain kirjaan voi rakastua.

Nyt ei varmaan kenellekään ole ylläri se, että suosittelen kirjaa lämmöllä.

HtMFwD on myös kirja, jonka olen - ilman omaa syytäni, nähdäkseni - onnistunut ostamaan duplikaattina. Kirja on nimittäin jossain päin maailmaa julkaistu (mikä hauska pikku kepponen) nimellä Memoirs of a Master Forger, kirjoittajana - niinpä tietenkin - William Heaney. Olen tavallaan hieman pahoillani, että luin kirjan Joycen nimellä, koska otaksun, että kirjan tietynlainen realistisuus olisi tehnyt siitä kiehtovan lukukokemuksen, jos edes hetken aikaa olisi voinut leikkiä ajatuksella siitä, että teos onkin oikeasti omaelämäkerrallinen.

What I Talk About When I Talk About Running

Ei, minä en puhu juoksemisesta, vaan Haruki Murakami puhuu. What I Talk About When I Talk About Running on omaelämäkerrallinen, juoksemisen kautta taaksepäin (ja eteenkinpäin) katsova teos, jonka kuuntelin äänikirjana.

Sitten sain tietysti juoksukärpäsen pureman, jota en juuri nyt voi toteuttaa. Murakami saa maratonit kuulostamaan kamalan hyvältä!

Kammoksun hieman kirjoja, joissa otetaan mikä tahansa harraste - puutarhanhoito, juokseminen, neulonta,  postimerkkeily tai suklaan syönti - ja väännetään siitä metafora elämälle. Murakami välttää tällaisen ansan täysin, mikä ei minusta ollut lainkaan yllättävää. Minulle WITAWITAR oli fiiliskirja. Kuuntelin sitä kävelyllä ja nautin siitä, miten kroppani liikkuu ja liikuttaa minua, ja olisin nauttinut kirjasta enemmän vain jos olisin ollut juoksukunnossa (mutta vatsani kanssa olin kyllä kaikkea muuta.) Murakami kertoo juoksemisen ohella myös kirjoittamisesta; siitä, miten hän on kokenut kirjoittamisen ja juoksemisen olevan toisiinsa yhteydessä, miten hänelle molemmat ovat lähes fyysisiä ponnisteluita - mutta kirja käsittelee muutakin. Suosittelen kuitenkin tutustumaan kirjaan itse; se ei ole pitkä, ja etenkin äänikirjana, mukana lenkillä, se on hirveän inspiroiva.

Vaikken pitänytkään tätä ihan täyden kympin kirjana, huomaan jollain tavalla kaipaavani sekä lukijan että Murakamin rauhallista ääntä; saatan kuunnella kirjan uudestaan, jos joskus juoksuharrastuksen pääsen aloittamaan. Luulen, että tämä auttaa aloituksen tuskan yli.

Jos kuitenkin innostutte juoksemaan maratoneja tämän seurauksena, vetäydyn kaikesta vastuusta.

A Door into Ocean

Minua jännitti kovasti tarttua Joan Slonczewskin kirjaan A Door into Ocean, koska olin tulkinnut, että kyseessä on kirja, josta Booksy on kovin pitänyt - ja tiedättehän, kun lukee jotain jollekulle muulle tärkeää, siitä haluaisi pitää. Etenkin jos arvostaa kyseisen toisen henkilön mielipidettä, kuten nyt.

Ei olisi tarvinnut jännittää. A Door into Ocean oli huippuhyvä, eikä vain siksi, että se tapahtuu suurelta osin veden alla.

ADiO kertoo veden peittämästä kuusta, Shorasta, jonne viereinen kolonialistinen planeettoja käsittävä supervalta lähettää miehityshallinnon. Kirja kertoo myös viereiseltä planeetalta Shoralle muuttaneista Spinelistä ja Berenicesta, jotka yrittävät oppia elämään kuin Shoran natiiviasukkaat, vedessä elävät naiset.

ADiO on oikeasti huikea. Se on kirjoitettu 1986, mutta on hyvin tuoreen oloinen yhä tänään, vaikka nykyään tuskin kukaan kirjoittaisi pelkkien naisten asuttamasta planeetasta (enkä lopultakaan ole aivan varma, onko vain naisia sisältävä populaatio kirjailijattaren omien, luonnollisuutta puolustavien arvojen mukainen?) Itse nautin suunnattomasti Shoran luonnon kuvauksesta ja siitä, miten shoralaiset luontoon suhtautuivat. Kirja oli myös valtaisan pasifistinen, ja käy läpi sitä, miten shoralaiset vastustavat miehittävää valtaa vain siten, etteivät he suostu menemään miehittäjän peliin mukaan. Itse pidin huikeimpana kuitenkin sitä, miten Slonczewski käsittelee kielen merkitystä maailmankuvalle ja sen ymmärtämiselle: vaikka shoralaiset ja miehittävä valtio teknisesti ottaen ymmärtävät toisiaan - he puhuvat toistensa kieltä - he eivät kuitenkaan lainkaan ymmärrä toistensa maailmankuvaa tai asenteita. Kirjan tietty traagisuus kumpuaakin juuri tästä vastakkainasettelusta, jossa viestinnän epäonnistuminen tuntuu olevan pikemminkin välttämätöntä kuin todennäköistä.

Turha varmaan mainitakaan, että kaiken huipuksi nautin ihan kauheasti vedenalaisten maisemien kuvailussa - kuuntelin tämän äänikirjana, ja välillä piti kelata taaksepäin ihan vain nauttiakseen ympäristöstä uudemman kerran.

Kiitos Booksy - ilman 101 spefin helmeä en olisi varmaankaan ikinä tarttunut tähän, ja se olisi kyllä ollut menetys.

Do Androids Dream of Electric Sheep?

Tunnustan heti alkuun, etten ole ikinä nähnyt Blade Runneria - tosiseikka, joka jaksaa kauhistuttaa herra Sivukirjastoa vähintään kerran vuodessa - eikä minulla siksi ollut kovin selvää käsitystä siitä, mistä Philip K. Dickin klassikkoteos Do Androids Dream of Electric Sheep? kertoo.

Sen tiesin, kuten olen aiemminkin maininnut, että nimi on eri hieno. Fiilikset kirjasta ovat nyt ihan sitä itseään eli fiiliksiä - luin tämän kohtuullisen epäanalyyttisessä mielentilassa, enkä lopulta osaa sanoa kamalasti sen ohella, että tykkäsin.

Suurelle osalle lukijoista juonen perusteet ovat varmaan selvät, mutta todettakoon vielä, että kirja seuraa siis androideja työkseen listivää palkkionmetsästäjä Rickiä ja androideja suojelevaa, vihdoinkin ystäviä löytänyttä Isidorea, jonka älyssä on toivomisen varaa, mutta empatiankyvyissä ei - ja kirjan erikoinen miljöö korostaa ihmisyyden empaattista puolta.

Jäin miettimään, miksi androidit piti niin rivakasti saattaa pois päiviltä; Dick ei tarjoile tähän aivan selkeää syytä. Sitten tuli episodi, jossa androidit kiskoivat hämähäkiltä jalkoja, ja muutuin murhanhimoiseksi itsekin - olin kai hieman herkässä tilassa, mutta fiktiivinen jakso, jossa kidutetaan eläintä, josta yleisesti ottaen en juuri välitä, oli hieman liikaa.

Dickin hahmot olivat ehkä hieman yksiulotteisen puolella, mutta koska kirjan visio oli aika huikea, olin tosi vaikuttunut teoksesta vielä pitkän aikaa jälkeenpäinkin.

Veden alla

Varasin Kat Fallsin kirjan Veden alla kirjastosta, koska sitä Kirjamielellä-blogissa suositeltiin, enkä pettynyt.

Rrrrakstan veden alla tapahtuvia tarinoita, ja Falls onnistuu mainiosti kuvaamaan vedenalaista maailmaa tarinassaan teini-ikäisistä Tysta ja Gemmasta, jotka sotkeutuvat meren alla toimivien lainsuojattomien toimiin.

Vedenalaisista maisemista huolimatta en kuitenkaan rakastunut tarinaan ihan suoraa päätä. Juoni vaikutti aluksi ennalta-arvattavalta (mitä se ei kuitenkaan ollut) ja osa draaman keinoista hieman heppoisilta; esimerkiksi se, miten maanpäällinen hallinto kohteli vedenalaista siirtokuntaa oli jopa kotimaista sisäpolitiikkaa seuraavalle hieman paksua nieltävää ... enkä oikein jaksa uskoa, että moinen epäloogisuus menisi kovin monelle teinillekään läpi. Silti, juoni tempaisi mukaansa ennen pitkää ja merelliset maisemat koukuttivat välittömästi.

Melko varmasti luen seuraavankin osan, joka näillä näkymin on tulossa suomeksi (no ... täkäläisistä kustantajistahan ei koskaan tiedä.)

Arra

Luin Maria Turtschaninoffin Arran kesän aikana, ja muistelen pitäneeni siitä valtavasti - hurjan suloinen kirja.

Arra kertoo Arra-nimisestä mykästä tytöstä, joka kuulee maan laulut, ja joka päätyy karuista perheoloista pienestä kylästä kaupunkiin löytääkseen lopulta äänensä, itsensä ja rakkautta.

Arrasta on vähän vaikea sanoa mitään kovin järkevää, sillä ainakin itselleni kirja oli ennen kaikkea tunnelmallinen kokemus - Turtschaninoffin metsä oli esimerkiksi aivan maaginen miljöö, ja muutenkin ympäristöt olivat ehkä jopa päähenkilöä vangitsevampia. Välillä kyllä muistan ajatelleeni, että olisin nauttinut kirjasta ehkä ihan vähän enemmän joskus teini-iässä - nuorillehan kirja käsittääkseni on suunnattukin. Nyttemmin osa kirjasta tuntui ehkä himpun verran liian mustavalkoiselta; esimerkiksi Arran sukulaisten ilkeys tai loppupuolella löydetty rakkaus tuntuivat paikoin hieman paksuilta nieltäväksi.

Tätä kirjoittaessani itselleni tuli muuten mieleen vahvasti toinen hiljattain lukemani nuortenkirja, Malinda Lon Ash, joka on Tuhkimotarinan uudelleenkerronta. Kirjoissa on paljon samaa, ja kirjoittelen Ashista varmaan enemmän myöhemmin, mutta näistä kahdesta Arra oli mielestäni selvästi vahvempi ja mukaansatempaavampi lukukokemus. Olisikin oikeastaan eri hauskaa, jos Arra käännettäisiin englanniksi - jos Ashille löytyy yleisöä, uskon, että Arrallekin sitä varmasti löytyisi.

Loppukesän status

Elokuuta on vielä pari päivää jäljellä, mutta ajattelin silti summata lyhyesti kesää: ostin aika paljon kirjoja, mutta luin vielä enemmän - minulla on melkoinen lista kirjoista, joista en ole vielä blogannut. Heinäkuussa iski neulontainto: ostin myös aika paljon lankaa (jota toki ei muuten olisikaan) ja neuloin kahdet sukat ja yhdet lapaset, joista viimeiset olivat niin monimutkaiset, että palmikkoneuleinto lopahti hetkeksi. (Mutta niistä vasta hienot tuli.)

Sen lisäksi tuotin maahamme yhden kansalaisen lisää - tai pitänee sanoa "tuotimme", sillä herra Sivukirjasto oli asiassa olennaisessa osassa (myös loppuvaiheessa, jossa erinomainen tukihenkilö oli enemmän kuin tarpeen). (Tämä voi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta sekä luku- että bloggaustahtiin - tällä hetkellä lukemani kirjan perusteella on vaikea sanoa. Ehkä se on vain tylsä?) Minulla on nyt nähdäkseni erinomainen tekosyy hamstrata nuorelle neiti Sivukirjastolle kaikki lastenkirjat, joista ikinä olen itse pitänyt. Toistaiseksi hän tosin keskittyy kirjojen ahmimisen sijaan maitoon varsin ihailtavalla tarmolla.

Keväällä, tai ehkä alkukesästä, luin Minna Kiistalan raskausaikaa käsittelevän kirjan Minä en sitten muutu. Muistelen pitäneeni siitä - raskaus oli melkoinen kokemus kaikkineen, ja oli hauskaa lukea jonkun toisen paasausta aiheesta. Muistan myös, etten suinkaan ollut kaikesta samaa mieltä rouva Kiistalan kanssa, mutta se ei lukukokemusta ollenkaan huonontanut - tällaisen teoksen kimpussa on vain hauska peilata ajatuksia ja miettiä sitä, minkä itse on kokenut olennaiseksi.

Minä en sitten muutu oli myös nopea- ja helppolukuinen opus, jossain määrin jopa hieman blogimainen - ilman kommentoinnin tuomaa rikkautta, tietenkin - joten sitä on kohtuullisen helppo suositella kaikille ensimmäisen lapsensa odotuksesta pöllämystyneille tuleville äideille.

Jo tuolloin keväällä pidin kyllä teoksen nimeä vähän pöljänä (vannomatta paras), ja nyttemminkin epäilen, ettei äitiydessä välttämättä ole kyse vain muutoksesta vaan siitä, että itsestään löytää uutta, mutta ei se nimi kirjaakaan pahenna.

Pari satunnaista huomiota vielä: tuntuu vähän oudolta tägätä Minä en sitten muutu tietokirjoihin - miksei meillä voi olla non-fictionia vastaavaa termiä suomeksi? Lisäksi, jos nyt kukaan haluaa seurata sukkaprojektejani tai satunnaisia jupinoitani milloin mistäkin, sen voi tehdä täällä.

The Replacement

Brenna Yovanoffin The Replacement oli jotenkin tosi suloinen, goottilaisessa ja synkässä hengessä.

Siis katsokaa nyt tuota kanttakin!

The Replacement kertoo vaihdokkaista Gentryn pikkukaupungin syksyssä. Doylen perheen teini-ikäinen poika, Mackie, sattuu nimittäin olemaan vaihdokkaista yksi - asia, joka kaupungissa on julkinen salaisuus. Salaisuus, josta ei koskaan puhuta, vaikka vaihdokkaita on ollut ennenkin. Sitten Mackien koulukaverin Taten pikkusisko ... vaihtuu, eikä Tate ole lainkaan valmis hyväksymään lammasmaisesti sisarensa kohtaloa.

Teinidraamoineen ja synkeine syksyineen TR on jotenkin jopa ... no, paikoin tuli mieleen maailman paras tv-sarja Buffy Vampyyrintappaja - vertaus on tosin sikäli hieman ontuva, ettei kirja päässyt (tai ehkä edes yrittänyt) samalle huumorin tasolle. Lukukokemus oli kuitenkin jotenkin tosi visuaalinen ja kirjan tyyli vetosi ainakin allekirjoittaneeseen. Kevythän tämä on, mutta onko se nyt niin vakava rikos?

Pakko kehaista kirjaa vielä sen verran, että vaihdokaskuviot ovat usein jotenkin hieman järjettömiä. Miksi kukaan haluaisi vaihtaa keijulapsia ihmisiin? Häh? Mutta Yovanoff onnistuu tuomaan koko soppaan jonkinlaista uskottavuutta.

En tule lukeneeksi useimpia kirjoja uusiksi, mutta voin kuvitella, että tämän voisin lukea joka vuosi keskellä synkeintä syksyä.