Olen hieman pelännyt tämän postauksen kirjoittamista, koska pidin Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjasta ihan kauheasti, enkä oikein uskalla sanoa siitä mitään, ettei se vaikka mene pilalle jonkun silmissä. Tai sanottakoon nyt kaiken uhallakin*, että pidän Anu Silfverbergin kirjoituksista yleensä ihan kauheasti - viikon paras päivä on tähän asti ollut joka toinen perjantai, jolloin Silvferbergin kolumni ilmestyy Nyt-liitteessä (kuten kaikki Facebook-ystäväni kyllä tietävät), paitsi että ei enää ilmesty. Kaiken lisäksi ihailen Silfverbergiä esim. siksi, että hän on vienyt ajatuksensa käytäntöön asti (toisin kuin tekopyhä minä) ja on vegaani - itse en ole edes kasvissyöjä, vaikka lihansyönnin vähentäminen on jatkuva ja loppumaton pyrkimys.
No, Luonto pakastimessa on osaksi (muttei häiritsevässä määrin) samaa tekstiä kuin Nytin kolumnit ja se on jaettu useampaan osaan jotka käsittelevät eläimiä, ihmisiä, naisia, työtä, elämää ja uskontoa, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Luonto pakastimessa sekä itketti että nauratti - etenkin Eläin-osio riipaisi Sivukirjastossa syvältä samalla kun puolet ajasta hihitytti ihan kauheasti: Silfverberg käsittelee osuvasti ja (koiranomistajan kohdalla) kipeästikin sitä, miten jakomielisen lempeästi ja julmasti ihmiset eläimiin suhtautuvat, ja sitä, miten esimerkiksi koirien kohdalla nämä käyttäytymismallit koskevat samaa eläintä - asia, jota jossain määrin olen itsekin miettinyt (ja tätä kautta surrut myös sitä, onko koiran hankkiminen ylipäänsä ollut ... no, oikein. Vaikken kyllä piskistä enää millään luopuisikaan, ja olisiko sekään sitten sille parempi, että tässä sitä ollaan.) No siis mutta että laittoi ajattelemaan. Eikä vain eläimiä.
Luin Luonnon pakastimessa kirjaston kappaleena, mutta haluaisin ostaa sen omaankin hyllyyni. Koin nimittäin jossain määrin, että se kirkkaus jolla Eläin-osio kirjan avasi hieman himmeni loppua kohden, mutta en ole varma, oliko kyse kirjasta sinänsä vai pikemminkin siitä, että luin sen sairaslomalla päivässä - eikä mitään paljon ajatuksia herättävää pitäisi tällä tavalla hotkaista. Luonto pakastimessa on luullakseni parhaimmillaan teoksena, johon voi palata ja palata uudestaan, lukea hieman silloin tällöin ja siitä nautiskellen.
* Siis sen uhalla, että saan kaikki Suomen miesasiamiehet kimppuuni. Vai mitä ne nyt on. No, kyllä te tiedätte.
No, Luonto pakastimessa on osaksi (muttei häiritsevässä määrin) samaa tekstiä kuin Nytin kolumnit ja se on jaettu useampaan osaan jotka käsittelevät eläimiä, ihmisiä, naisia, työtä, elämää ja uskontoa, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Luonto pakastimessa sekä itketti että nauratti - etenkin Eläin-osio riipaisi Sivukirjastossa syvältä samalla kun puolet ajasta hihitytti ihan kauheasti: Silfverberg käsittelee osuvasti ja (koiranomistajan kohdalla) kipeästikin sitä, miten jakomielisen lempeästi ja julmasti ihmiset eläimiin suhtautuvat, ja sitä, miten esimerkiksi koirien kohdalla nämä käyttäytymismallit koskevat samaa eläintä - asia, jota jossain määrin olen itsekin miettinyt (ja tätä kautta surrut myös sitä, onko koiran hankkiminen ylipäänsä ollut ... no, oikein. Vaikken kyllä piskistä enää millään luopuisikaan, ja olisiko sekään sitten sille parempi, että tässä sitä ollaan.) No siis mutta että laittoi ajattelemaan. Eikä vain eläimiä.
Luin Luonnon pakastimessa kirjaston kappaleena, mutta haluaisin ostaa sen omaankin hyllyyni. Koin nimittäin jossain määrin, että se kirkkaus jolla Eläin-osio kirjan avasi hieman himmeni loppua kohden, mutta en ole varma, oliko kyse kirjasta sinänsä vai pikemminkin siitä, että luin sen sairaslomalla päivässä - eikä mitään paljon ajatuksia herättävää pitäisi tällä tavalla hotkaista. Luonto pakastimessa on luullakseni parhaimmillaan teoksena, johon voi palata ja palata uudestaan, lukea hieman silloin tällöin ja siitä nautiskellen.
* Siis sen uhalla, että saan kaikki Suomen miesasiamiehet kimppuuni. Vai mitä ne nyt on. No, kyllä te tiedätte.
No comments:
Post a Comment