Ironside

Sarjassamme Liina ja muisti: täysin tietoisena siitä, että olen lukenut joitakin Holly Blackin kirjoja ennenkin, pitänyt niistä ja jopa maksanut niistä riihikuivaa rahaa sillä lopputuloksella, että niitä on nyt kirjahyllyssä, aloittaessani Ironsiden jaksoin ihmetellä päähenkilö Kayen epämääräistä tuttuutta satakunta sivua, kunnes internet auttoi kertomalla, että Kaye on päähenkilö toisessa ja fiittaa toisessa niistä kirjoista, joista olen edellämainittua internetkirjakaupoille ojentanut.

Olen melko varma, että vika on minussa, eikä rouva Blackissa, jolla on Wikipedian perusteella hieno kirjasto ja joka tästäkään syystä ei voi olla kuin mahtava tyyppi ja erinomainen kirjailijatar.

Sitäpaitsi Ironside oli kyllä ihan mainio. Kaye on vaihdokas, joka elää isoäitinsä luona kun äitimuori huikentelee ympäri maata. Okei, äiti huikentelee New Yorkissa, jonne haltia-Kaye ei voi muuttaa - rauta kun tunnetusti tekee haltiat huonovointisiksi. Kayen poikaystävä Roiben johtaa Night Courtia, ja kruunauksen hetki lähestyy. Niin lähestyy myös sota Bright Courtin kanssa, ja Bright Courtin kuningatar Silarial yrittää saada Kayen vielä puhumaan Roibenille. Kaye, joka kokee melkoisen teini-ikäistä angstia mahdottomalta tuntuvan suhteensa takia, törttöilee parhaan ystävänsä Cornyn kanssa eri hovien välillä yrittäessään estää sotaa omalla tavallaan. Tällä välin Roiben synkistelee.

No, mitä tästä nyt voi sanoa? Hauskaa oli. Jos pitää esimerkiksi niistä Melissa Marrin kirjoista, jotka ovat päätyneet Sivukirjastoon jo aiemmin (täältä voi kaivaa), tykännee tästäkin - mutta pakko sanoa, että näissä Holly Blackin kirjoissa on koko lailla enemmän särmää. Ja särmä on iloinen asia, ainakin tässä nuorten urbaanin mutta romantillisluonteisen fantasian epämääräisessä genressä (jonka juuri määrittelin.)

Ironsiden on uhkailtu olevan sarjan viimeinen osa. Sivukirjasto jää odottamaan rouva Blackin seuraavia aikaansaannoksia mielenkiinnolla (mutta ei, ne Spiderwick-kronikat eivät vaan kiinnosta.)

Buyout

Jos scifi parhaimmillaan esittää vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä fiktion kautta, on Alexander Irvinen kirja Buyout erinomainen kysyessään, mikä on ihmiselämän hinta. Tosin puhtaasti kirjallisia ansioita katsoen Buyout ei ollut ihan niin vetoava.

Buyout keskittyy seuraavanlaisen ajatusleikin ja kustannuslaskelman ympärille: Jos lähitulevaisuuden Amerikassa, tuossa ihmeellisessä maassa, nuori ihminen saa elinkautisen tuomion ilman armahdusoikeutta (tai jotain tämäntyyppistä, sikäläinen oikeusjärjestelmä ei ole ihan tuttu), koko hommasta tulee ns. tyyristä. Etenkin veronmaksajille. Joten entäpä, jos näille elinkautisvangeille tarjottaisiin kuolemantuomiota, jonka vastineena he voivat testamentata osan niistä rahoista, joita heidän elatukseensa ei täten tulla käyttämään, valitsemilleen tahoille?

Näitä "buyouteja" kauppaamaan palkataan Martin, joka on kyllästynyt työhönsä, ja jonka avioliitto rakoilee - ja nyt se vasta rakoileekin, kun vaimo Teresa ei hyväksy miehensä uutta työtä alkuunkaan. Vaimo ei ole yksin: aborttienvastainen liike uudelleenohjaa toimintaansa liukkain liikkein Martinia vastaan. Martinia tukee ystävä Charlie, joka näkee homman liukuvan kohti katastrofia kauan ennen kuin Martin itse tajuaa mitään.

Kirjan eduksi on ehdottomasti mainittava pohdinta buyoutien suhteen. Buyout kuvaa erinomaisesti myös Martinin ja Teresan avioliittoa ja sen hajoamista, sekä ihmisten toimintaa ja reaktioita kiistanalaiseen kysymykseen, mutta kirjailija tuntuu valinneen (tai luontaisesti ottaneen) hyvin etäisen lähtökohdan. Paikoin tämä kuvaustapa sai ainakin minusta kirjan henkilöhahmot tuntumaan yhtä läheisiltä kuin luontodokumentissa kuvatut ötökät - analyyttista ja kiehtovaa, muttei koskettavaa.

Buyoutia markkinoidaan myös trillerinä, muttei se oikein sellainenkaan ole - kerronta on paikoin hidasta, ja jännitysmomentit sinänsä vähäisiä. Itse asiassa kirja oli kaikkineen jotenkin niin realistinen, että vasta jälkikäteen tajusin osan kirjassa esiintyvistä ilmiöistä olevan lähes silkkaa scifiä - kuitenkin ikään kuin omasta ajastamme pidemmälle vietynä niin, että uskottavuus säilyi.

Mukaansatempaava lukukokemus Buyout ei siis varsinaisesti ollut, mutta jos pohdiskelu kiinnostaa, suosittelen kyllä.

The Changeling

Arvatkaa huviksenne, olinko ihan varma, että Delia Sherman oli Finnconissa tämän vuoden kunniavieraana? Ehdin jupista pitkän pätkän henkilökohtaisesta Finncon-historiastani (turhan pitkän, kun ottaa huomioon, että minulla ei ole paljonkaan henkilökohtaista Finncon-historiaa), kunnes tajusin, että itse asiassa kunniavieraana oli Ellen Kushner. Mikä teki koko Finncon-pätkästä vähän epärelevantin.*

Tämän pitkän alkujorinan tarkoitus oli hämätä lukijoita niin, ettei kukaan huomaa, että minulla on vielä tavallistakin vähemmän sanottavaa Delia Shermanin kirjasta The Changeling.

Neef on vaihdokas, joka asuu New York Betweenissä, Manhattanilla joka on eräänlainen rinnakkaistodellisuus ja haltioiden ja keijujen asuttama. Verensä vetämänä Neef - väistämättä - toikkaroi niskoilleen alueen hallitsijan vihat ja tulee karkoitetuksi - ellei suorita kolmea tehtävää.

Kolme tehtävää on aika tavallinen sadun kaava, ja Sherman käyttää sitä kivasti. Tarina on aika moderni ja oikein vauhdikas, eikä siinä ollut oikein mitään, mistä en olisi pitänyt. Mutta kuitenkin: vaikkei mikään oikeastaan ollut pielessä, en voi väittää, että olisin suorastaan rakastanut kirjaan. Saatoin olla väärässä mielentilassa, tai vain väärä ihminen - jos nauttii sadunomaisesta nuortenfantasiasta, ei The Changeling ole varmastikaan ollenkaan huono vaihtoehto.


* Sitten luin, että Delia Sherman oli ollut Ellen Kushnerin kanssa Finnconissa. Mutta koska Finncon-pätkä on nyt bittien taivaassa, julistan sen silti epärelevantiksi.

Ha'penny

Ha'penny on jatkoa Jo Waltonin hienolle Farthingille - ei tosin aivan suoraan. Englanti on tehnyt rauhan Natsi-Saksan kanssa vuonna 1941 ja lipsunut kuin ohimennen kohti fasistihallintoa itsekin.

Ha'penny sijoittuu Lontooseen, vuoteen 1949. Yläluokkaisen perheensä hylänneen näyttelijä Viola Larkin ystävä ja kollega saa surmansa pommiräjähdyksessä hieman ennen Hitlerin suunniteltua Lontoonvierailua. Pommiräjähdystä tutkimaan valitaan etsivä Carmichael, joka on tuttu jo Farthingista. Viola sen sijaan tutustuu pommin tekijöihin hieman eri kautta, kun hänet puoliväkisin rekrytoidaan osaksi attentaattiyritystä jonka tarkoitus on saada Hitler hengiltä.

Kirja jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä. Se on vaihtoehtoinen historia, joka kylmäsi ainakin minua, niin sujuvasti se käsitteli vapauden menettämistä terrorismin pelossa. Myös yksilönvapauksien kaventuminen ja vaihtoehtojen puute olivat osa tematiikkaa, joka kävi erityisen riipaisevaksi etenkin etsivä Carmichaelin kohdalla. (Haluaisin oikeastaan tähän väliin tunkea lempilainaukseni - Benjamin Franklinhan on sanonut, että "They who can give up essential liberty to obtain a little temporary safety, deserve neither liberty nor safety." Jos ei jaksa lukea kirjaa, kannattaa muistaa edes tämä.)

Kuten Farthing, on myös Ha'penny kirjoitettu siten, että Violan tarina kuvataan ensimmäisessä persoonassa, Carmichaelin tarina kolmannessa. Kiehtovaa on myös se, miten kirjassa tulee eräällä tavalla esiin epäluotettavan kertojan tematiikka, kun Carmichael esittää Violasta oman luonnearvionsa. Juonenkäänteet kirjassa toimivat myös: Walton ei ainakaan minusta luota kovin perinteisiin juonikuvioihin, ja tapahtumat vaikuttavat realistisilta, tehden koko jutusta vielä astetta traagisemman.

Sarja päättyy käsittääkseni kolmannen osan, Half a Crownin myötä, joka odotteleekin jo hyllyssä. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea nämä.

Dead Men's Boots

Dead Men's Boots on Mike Careyn kolmas Felix Castorista kertova kirja. Jotkut voivat tuntea Mike Careyn myös sarjakuvista, kuten Luciferista ja Hellblazerista, joita molempia olen lukenut en yhtään, mutta herra Sivukirjasto on kyllä (monsieur yrittää hivuttaa sarjakuvilleen tilaa mun kirjahyllystä. Vain kuolleen ruumiini yli, sanon minä.)

Felix asuu Lontoossa ja manaa työkseen kuolleita - ja joitakin vuosia sitten on tapahtunut jotain kummallista, kun suurkaupunki ja koko maa pullistelee aaveita. Tai ei nyt ihan pullistele, kun työkeikkoja ei ihan vaivaksi Felixillä ole. (Aaveiden lisäksi myöskään esimerkiksi ihmissusista ja zombeista ei ole pulaa.) Enimmäkseen Felixin ongelmat ovat kuitenkin mutkikkaampaa laatua kuin perusmanaus. DMB:issa Felixin kollega tekee itsemurhan omituisissa olosuhteissa, ja Felix ryhtyy epämääräisen syyllisyydentunteen ajamana tutkimaan tuttavansa kuolemaa.

Sarjan Lontoo on välillä niin synkeä, että ahdistaa, mutta Felix on mainio hahmo, joka tarinoi ensimmäisessä persoonassa seikkailuistaan. Välillä saa nauraakin! Juoni oli minusta ehkä pikkuisen hupsu, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sarjassa aiemmin vastaantulleita hahmoja ja Felixin jatkuvammansorttisia ongelmia kohdataan kirjassa myös, ja lukijana voikin otaksua, että joskus on vielä tiedossa osa joka vetää koko sarjan juonta yhteen. Vaikka DMB noudattelee melko lailla kahden edellisen kirjan asettamaa kaavaa, sen parissa viihtyy kyllä mainiosti - etenkin jos tyksii yksityisetsiväjutuista hieman omalaatuisilla mausteilla.

The Queen of Attolia

Mmpph mphh mmph. Miten etenisin spoilaamatta? Olettehan kaikki lukeneet Megan Whalen Turnerin hienon The Thief -kirjan? Olettehan? Jos ette ole, mars lukemaan se ja vasta sitten saatte lukea tämän postauksen. Pidän kuulustelun.

Steal the Dragon

Ensin pari blogiin liittyvää huomiota.

1. Löysin Bloggerin uudet template-työkalut ja rukkasin uusiksi sekä Sivukirjaston että Korianterilan. Ruokablogiin olen ihan tyytis, mikä on pöljää koska postaan sinne 85 kertaa harvemmin kuin Sivukirjastoon, johon en ... ole ihan tyytis. Mutta katsellaan nyt.
2. Löytäessäni Bloggerin uudet template-työkalut, huomasin myös, että Bloggeriinkin saa nyt staattisia sivuja. Niinpä listasin kaikki Sivukirjastoaikana luetut kirjat erilliselle sivulle tekijän mukaan aakkostettuna. Josko siitä nyt jollekulle olisi iloa. Niin, linkki löytyy tuosta ylempää, ja tästä: Sivukirjasto A-Ö.

Takaisin asiaan.

Kesälomareissulle otin mukaan mm. Patricia Briggsin kirjan Steal the Dragon, toivoen saavani hieman höperöä viihdettä. Check! Höperöä viihdettä tarjolla olikin.

Entinen orjatar, Rialla, palaa uudesta kotimaastaan maahan jossa hänet aikanaan oli orjuutettu. Riallan motiivit ovat jalot; jos kaksi maata solmivat rauhan, voi yhtenä seurauksena tästä olla orjuuden lopettaminen (kuulostaako huteralta? Niin minustakin.) Jotta tähän jaloon päämäärään päästäisiin, tulee Riallan esittää orjaa uudestaan (kuulostaako höperöltä? KYLLÄ.) Orjaa leikkiessään Rialla kohtaa sekä vanhan herransa että komean parantajahenkilön. Cue in hömppä.

No, ei tämä nyt ihan toivoton ollut, mutta ei siitä paljon mieleenkään jäänyt. Olen tykännyt Briggsin uudemmista kirjoista paljon enemmän kuin tästä kepeästä fantsusta. StD on ilmeisesti kirjoitettu 1995, ja sen kyllä huomaa - ilmeisesti höperöä viihdettäkin kirjoittava voi kehittyä, mikä iloisena uutisena kerrottakoon. Kirjan iän huomaa muuten kannesta - häkellyin melkein kuoliaaksi kun näin, missä rihmankiertämissä sankaritar kiipeilee linnanmuureilla. Uudempi kansi on paljon menevämpi - googlettakaa jos ette usko.

The Digital Plague

Jeff Somersin - jonka nimi on täysin unohdettavissa, aina pitää tarkistaa - toinen Avery Cates -kirja, The Digital Plague, oli vauhdikkaan The Electric Churchin jälkeen lievä pettymys.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, joka on varsinainen dystopia: koko maailma on yhtä suurta ja melkoisen onnetonta valtiota, ympäristö on epätilassa ja niin edelleen. Päähenkilö Avery on siirtynyt pikkukonnuudesta pari porrasta ylemmäs. Kunnes ihmisiä alkaa kuolla kummalliseen ruttoon, jonka alkuperää pitää selvitellä - rymistellen.

Tarina on yksinkertainen, joten en viitsi siitä jorista enempää. Lukekaa itse, jos pidätte väkivaltaisesta mutta vauhdikkaasta viihteestä - itse tykkään satunnaisesti, mutta TDP alkoi tuntua jo hieman kaavamaiselta. Pieksännästä toiseen. Moni asia oli kovin tuttua ensimmäisestä kirjasta - mutta koska kolmas lupaili jo hieman vaihtelua, aion ihan ehdottomasti lukea senkin.

Kittyn paluu

En puhu noin 0,35 tähteä kaikkialla saaneen Cats & Dogs -leffan pahiksesta, Kitty Galoresta, vaan Carrie Vaughnin sympaattisesta ihmissusipäähenkilöttärestä, Kitty Norvillesta. Ilahdutin itseäni Kittyn myöhemmillä seikkailuilla alkukesästä. (Neljä ensimmäistä seikkailua luin vuonna 2008.)

Huomatkaa hieno kuvakimara, jonka ansiosta asetteluongelmat ovat historiaa.

Kitty and the Dead Man's Hand kertoo siitä, mistä ei Vegasin ulkopuolella ilmeisesti pitäisi puhua. Kitty siis matkustaa Las Vegasiin mennäkseen naimisiin, hukkaa sulhasen ja törmää kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Tästä kolmikosta heikoin kirja. Onneksi sulhanen lopulta löytyy.

Kitty Raises Hell kertoo puolestaan siitä, kun Vegas suorittaa vastavierailun. Edellisen kirjan pääpahis janoaa kostoa ja lähettää Kittyn perään jotain kummallista ja palavasilmäistä. Apuaan tarjoaa paranormaaleja ilmiöitä tutkivan tv-shown vetäjien lisäksi epäilyttävä vampyyri Roman.

Kitty's House of Horrors onnistui pelottelemaan myös pelottoman bloggaajanne. Siinä Kitty osallistuu muiden paranormaaleiden julkimoiden kanssa tosi-tv -ohjelman kuvauksiin etäisessä paikassa, josta ei pääse pois. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Kitty on ihan huippu. Jotenkin niin inhimillinen sekä ihmissuhteissaan että pyrkimyksissään. (Ei välttämättä aina samaistuttava, mutta inhmillinen.) Kirjat ovat nopeatempoisia ja viihdyttäviä - mutta kirja kirjalta hieman synkentyviä. Sarjan mittakaavassa juonenkäänteet ovat olleet enimmäkseen ennakoimattomia - Kittyn häät sarjan ensimmäisten osien näkökulmasta täysin ennalta-arvaamattoman hepun kanssa tästä mainiona esimerkkinä. Aviosääty ei olekaan mikään happily ever after ja kaiken tavoite, vaan seikkailut jatkuvat.

Odotan kahdeksatta osaa kasvavalla mielenkiinnolla.

Unseen Academicals

Joskus, kun olen oikein väsynyt, näyttää kaikki synkältä. Näin kävi heinäkuussa (etteikö olisi käynyt elokuussakin, ja siinä välissäkin vielä - satun nimittäin olemaan silloin tällöin hieman dramaattinen) ja tuolloin kaverini komensi piristymään Terry Pratchettin Unseen Academicalsin avulla. Se kun vielä liittyi potkupalloon, jota seurasin silmä kovana. (Loppuotteluun mennessä olen yleensä aina tullut uudestaan oppineeksi, miten se paitsiosääntö meni, seuraavan neljän vuoden aikana ehdin taas unohtaa. Mutta joka peli on seurattava kele.) (Kaverini kyllä tietää paitsiosäännön.)

Joten ei kun tekemään työtä käskettyä. Unseen Academicals sijoittuu Ankh-Morporkiin. Unseen University pykää pystyyn potkupallojoukkuetta Lordi Vetinarin käskystä, ja myös juustotarjottimen vuoksi. Rincewind, Kiekkomaailman rasittavin hahmo, on tungettu pieneen sivuosaan ja uudet henkilöt ottaneet keskipaikan. Jalkapallon lomassa käsitellään paljon muitakin teemoja, kuten suvaitsevaisuutta (mikä onkin Pratchettille siinä määrin tyypillinen teema, että meinasin kärsiä déjà-vu -fiiliksisitä hetken.)

Koska lähtökohtaisesti tulen Pratchettin kirjoista hyvin iloiseksi, eikä UA tehnyt tässä mielessä poikkeusta, lätkäistään neljä tähteä.

Vähemmän iloiseksi minut tekee se, että tämä hillitön bloggaustahti ei ole yhtään lyhentänyt blogiin pääsyä odottelevien kirjojen määrää. Jonossa on yhä 14 kirjaa. Onneksi tätini vakuutteli minulle eilen, että kyllä se lomakin joskus loppuu. Nyyh.

Välihuomautus (henkilökohtaisuuksia)

Minusta tulee huomenna ikivanha, sanoin eilen herra Sivukirjastolle.
Eikä tule, sanoi herra Sivukirjasto. Olet nyt jo ikivanha.

Vietän siis tänään synttäreitä a) kerrankin lomalla, b) iloisissa mutta myös hieman haikeissa fiiliksissä, c) kuuntelemalla illalla Leonard Cohenia Pasilassa (oi ihana Leonard*) ja d) toivoen seesteisempää ensi vuotta minulle.

Herra Sivukirjasto antoi osuvan lahjan, Leonard Cohenin elämäkerran. Tanssin pöydän ympäri kuin noita-akka padan.

* Jos ette usko, miten ihana Leonard on, kuunnelkaa vaikka Martha Wainwrightin versio biisistä The Traitor (Spotifyssa).

Red Seas Under Red Skies

Hep. Pidin ihan kauheasti Scott Lynchin esikoisteoksesta The Lies of Locke Lamora, ja Liinan Pettämättömän Kirjanvalintalogiikan mukaan odotin kolme vuotta, että Lynch saa raapustettua lisäluettavaa ennen kuin annoin periksi ja tartuin siihen jo ilmestyneeseen lisäluettavaan. Pitäisi olla puskuri, nähkää.

Red Seas Under Red Skies on siis toinen osa Gentlemen Bastards -sarjaa, ja näyttäisi hieman siltä, että jos seitsenosaiseksi plänätyllä sarjalla on koko sarjan ylittävä juonen kaari, se ei vielä kovasti näy - joitakin vihjeitä on. Mutta katsellaan, mitä herra Lynch saa aikaan - jos saa. Seuraavaa osaa on siis lupailtu täksi vuodeksi, mutta on tässä onneksi vielä muutakin luettavaa.

Käsitykseni on, että kaikki eivät ole pitäneet RSURS:istä yhtä paljon kuin TLoLL:sta, mutta minä en lukeudu heihin. Tulkoon mainituksi, että rrrrrakstan meriaiheisia kirjoja - pidin myös Hobbin laiva-aiheisesta trilogiasta kuin hullu puurosta, vaikka monet pitivät sitä ilmeisenä väliosana Fool-trilogioiden välissä.

RSUR:issä Locke ja Jean ovat paenneet kotikaupungistaan, ja yrittäessään valloittaa erään peliluolan kassaholvia kiinnittävät kiusallisesti kaupungin johtajan huomion. Johtoporras pakottaa Locken ja Jeanin leikkimään merirosmoja syistä, jotka kirjassa selviävät (niin, en jaksa kirjoittaa niitä tähän.) Seikkailua seuraa.

Kirjassa voi tuntea meren tuoksun, ja Locke ja Jean ovat edelleen hurmaavia herrasmiesvarkaita, eikä yksi pieni Liina paljon muuta tarvitse. Okei, joissain kohtauksissa edetään ehkä hieman nopealla tahdilla ja loppu vaikuttaa lähes kiirehdityltä - mutta jätti ainakin minut tosissaan odottamaan seuraavaa osaa.

Leviathan

Uusi Scott Westerfeldin kirja on aina Tapaus ... ja sitten ehkä Leviathan ei kuitenkaan ihan jostain syystä ollut, vaikkei se missään nimessä huonokaan ollut.

Höyrypunkgenreen suurinpiirtein lokeroituva Leviathan sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, ensimmäiseen maailmansotaan. Sota on syttymässä, kun clankereiden (Saksa ja mitä näitä nyt on, mekaanisiin sotakoneisiin luottavat vallat) suhde darwinisteihin (britit & co., jotka käyttävät höyrykoneiden sijaan dna-muunneltuja eläimiä) alkaa kiristyä. Itävalta-Unkarin prinssin vanhemmat murhataan, ja prinssi pakenee. Toisella puolella nuori skottityttö pukeutuu pojaksi (huokaus) päästäkseen lentäjäksi armeijaan, ja joutuu sattuman oikusta Leviathanille, valaasta muokatulle ilmalaivalle. Tyttö pojan vaatteissa ja poika törmäävät huimien seikkailujen jälkeen, ja jatkoa seuraa.

Leviathan oli oikeinkin hyvä, MUTTA. Ensinnäkin, koen tyttö-pukeutuu-pojaksi -juonikuviot jo hieman rasittaviksi tässä iässä, joten siitä pieni miinus. Aika hyvin asia oli kuitenkin Leviathanissa onnistuttu käsittelemään, ja ilmeisimmät ja kuluneimmat juonikuviot saatiin ohitettua. Toiseksi, vaikka kieltämättä Darwinistien muunnellut eläimet olivat kohtuullisen omituisia, kirjasta puuttui jostain syystä se jokin tosi hykerryttävä piirre, joista Westerfeldin aiemmassa tuotannossa olen pitänyt.

Mutta on se nyt kuitenkin Westerfeld.

The Knights of the Cornerstone

Gnggg. James P. Blaylockin kirja The Knights of the Cornerstone on jostain syystä niitä kirjoja, joista on jotenkin hankala kirjoittaa, mutta yritetään nyt kuitenkin. (On tosin mahdollista, että on helppoa kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista enin osa sanottavasta ei liity mitenkään itse kirjaan. Öhöm.)

Ensinnäkin on ehkä hyvä mainita, että Blaylock on hyvä ystävä kirjailija Tim Powersin kanssa. Tällä ei ehkä ole muuten niin merkitystä, mutta ainakin itselleni Powers aukeni hieman paremmin ensimmäisen Blaylockini jälkeen. Kirjailijoiden tyyli on samalla tavalla hieman ... kiero. Samalla, hyvällä tavalla.

The Knights of the Cornerstonessa sarjakuvapiirtäjä Calvin ottaa ja lähtee visiteeraamaan sukulaistensa luo jonnekin Arizonan ja Nevadan rajamaille. Siellä Calvinin setä johtaa seuraa, joka vartioi - siis Arizonan ja Nevadan rajamailla, jos mietitte, mitä tarkoitin sillä kieroudella - Euroopasta aikanaan roudattua Temppeliritareiden aarretta. Aarretta, jota muutkin tavoittelevat. Ja te ehkä tiedätte, että diggaan salaseuroista. (Selvitin kerran, mitä vaaditaan muistaakseni Maltan ristin ritarikunnan jäsenyyteen. Listalla taisi olla nuhteetonta menneisyyttä, katolista uskoa, aatelisarvoa ja suosituksia. Ei siis nähdäkseni mitään ylitsepääsemätöntä jos tuntee jonkun lahjottavissa olevan sukututkijan - tunteeko joku?)

Miljöö oli hurmaava - oli lähellä, etten pakannut laukkujani ja muuttanut fiktiiviseen New Cyprukseen itsekin. Calvin sankarina oli melkoinen ajelehtija, mutta kuitenkin ihan sympaattinen.

Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan oikein leppoisan mainio fiilis.

The Book with No Name

Anonyymin kirjoittama The Book With No Name mainostaa itseään lauseella "kaikki, jotka tämän kirjan lukevat, kuolevat" tai jotain sinne päin. Epäilemättä totta, ellei lukijakunnassa ole joitakuita kuolemattomia.

En ole varma, miksi erehdyin ostamaan koko kirjan. "Internetsensaatio" myyntipuheessa on lähes anonyymin kirjailijan veroinen syy pysyä kaukana - mutta tätä oli kehuttu. Lapset, älkää luottako internetiin.

TBWNN voisi olla jonkinlainen Desperadon ja vampyyritarinoiden risteytys, ja toden totta, sitä verrataan Tarantinon elokuviin takakannessa - ilmeisesti siinä uskossa, että pulp myy hyvin jos kerta setä Quentin tekee sillä rahaa myös. Valitettavasti juoni on kökkö, kirjoitus kamalaa ja se Amazonissa arvion kirjoittanut, jonka mielestä henkilöhahmoissa on syvyyttä, hengailee vissiin paperinukkepiireissä vapaa-ajallaan.

Älkää ymmärtäkö väärin: kirja voisi toki olla niin huono, että se on jo hyvä, mutta TBWNN on vain niin huono, että se on yhä huono. Tällaisen kirjan pitäisi olla vähintäänkin mukaansatempaava, mutta TBWNN:n lukeminen on suunnilleen kuin tervakuopassa juoksisi.

En ole enää ihan varma, miksi annoin kaksi tähteä. Ehkä siksi, että välillä pitää lukea huonoja kirjoja osatakseen arvostaa hyviä. Tai ehkä lopussa oli joku ei kauhean huono hetki.

Norse Code

Hei murukkeet. Olen käyttänyt loman hyödykseni lukemalla kirjoja*; koska lomasta on kaksi viikkoa eli 33,3% vielä jäljellä, tulen bloggaamaan jo tähän mennessä luetuista kirjoista jonnekin tammikuuhun 2012** asti.

Ei siis auta jaaritella. Tai auttaapas. Joku ruoja on nimittäin perustanut Kallion kirjaston taakse baarin (tahi kahvilan, mutta kyse on kuitenkin Kalliosta) nimeltä Sivukirjasto. Onko tämä plagiaattien plagiaatti mistään kotoisin? Onko siellä edes kirjahyllyä? En jaksanut itse käydä testaamassa kun terassin kumpikin puoli (ie. kaksi pöytää kadulla molemmilla puolella kulmausta) olivat auringossa ja täynnä, ja meillä oli koira mukana. Mutta jos joku tietää, saa kertoa.
 
Toukokuussa kesäloman alkupuolella luin reissussa Kindlellä myös Greg Van Eekhoutin kirjan Norse Code, jonka ostin primääristi siksi, että siinä fiittaa Loki, tuo koiramme*** mukaan nimetty norjalainen jumalhahmo, ja sekundääristi, koska Locus sitä muistaakseni viime vuodelta suositteli. Eikä suositellut ihan turhaan, NC on ihan reipas ja mukaansatempaava kuvaus Ragnarökistä.

Ragnarökin koittaessa jumalat kasaavat armeijaa; näistä etunenässä Hermod, joka kirjassa on (muistaakseni) Thorin poika. Thorin pojalla menee melko huonosti loppuaan lähestyvässä maailmassa; sitten hän tapaa valkyria Mistin, joka haluaa pelastaa kuolleen sisarensa Helheimista (eli sieltä, minne kuolleet viedään.) Hermod ja Mist yhdistävät voimansa a. pelastaakseen kuolleita sukulaisia ja b. estääkseen maailmanlopun - mutta kun ennustus Ragnarökistä on tuhansia vuosia vanha ja tuppaa toteutumaan, vaikka miten sitä yrittäisi estää, hankalaa on.

Minä pidin kovasti NC:stä, se tarjosi pari varsin ilahduttavaa kohtausta ja muutenkin reipasta menoa. Jään odottamaan Van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia mielenkiinnolla.


* Riippumatossa. 
** Kirjoja on siis Sivukirjastojonossa 14.
*** Luulitte varmaan, että tämä on taas uusi tekosyy ujuttaa koiran kuva Sivukirjastoon, vaan väärässä olitte. En jaksa, kun on niin kuumakin.

The Red Tree

Heip. Oletteko lukeneet ikinä mitään Caitlín R. Kiernanilta? Minä olen, nyt kun häämatkalla luin kirjan nimeltä The Red Tree, joka oli huomattava siitä, että a. se oli Kindlellä ja b. se loi kauhuelementtiä aika hienovaraisesti.

No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!

Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandin viileille nummille helkkarin helteiseen kesään odottamaan inspiraatiota piiloutumaan kustannustoimittajalta, ja alkaa puoliksi ajankuluksi, puoliksi huolestuneena selvittää talon liepeillä kasvavaan punatammeen* liittyviä paikallislegendoja - jotka, lisättäköön, eivät ole iltasatukamaa. Avuksi muuttaa taiteilijatar Kaliforniasta, mutta kahden luovan ihmisen yhteiselo ei ole välttämättä auvoisaa.

Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.

*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.

Kushielin toinen

Aion säästää teidät nyt kirjakohtaisilta analyyseiltä ja rysäyttää kertapostaukseen Jacqueline Careyn toisen trilogian, joka kertoo Phèdren kasvattipoika Imrielistä ja täydentää ensimmäisen trilogian kivasti. Trilogiaan kuuluvat kirjat (aargh, tänään ei ole ollut hyvä oikeinkirjoituspäivä) Kushiel's Scion, Kushiel's Justice ja Kushiel's Mercy. Pidättäkää hengitystä, yritän kohta sommitella kuvat tähän jotenkin kivasti.

Nojoo. Kai se sommittelu huonomminkin voisi mennä, joskaan ei ihan kauhean paljon huonommin.

KS käy läpi Imrielin varhaisvaiheita ja yrityksiä paeta (yliopistoon!) pientä accident of birthiä, eli sitä, että on sattunut syntymään tapahtumien keskuksen, Terre d'Angen, kruununperimysjärjestyksen kärkipäähän. KJ:ssa Imriel ottaa lusikan kauniiseen käteen ja solmii poliittisen naimakaupan ja muuttaa maasta. Valitettavasti vaan tosirakkaus jää odottelemaan kotimaahan; ja kun koko maan uskonnollinen periaate on pitää rakkautta kaiken edelle ajavana voimana, niin on selvää, että koko idea on onnettomien tähtien alla syntynyt. KM:ssä Imrieliä näyttäisi odottavan onnellinen loppu, kunnes tosirakkaus ja koko kotimaa joutuvat kiusallisen pikku lumouksen alle, josta seurauksena ei näytä olevan pelkästään onneton henkilökohtainen loppuelämä vaan myös vähintäänkin sisällissota. Seikkailua seuraa.

Pidin trilogiasta itse asiassa melkoisesti, minkä ehkä huomaatte siitä, että luin sen putkeen. Imriel on sankarina hieman vähemmän kohtalon armoilla - tahtoo sanoa, ikävästi vangittuna - kuin kasvattiäitinsä ja edellisen kirjan sankaritar Phèdre, ja se teki lukukokemuksesta ainakin omalta kannaltani hieman miellyttävämpää (joskin Phèdre on sankarittarista ihanimpia, minkäs sille voi.)

Trilogian ensimmäinen kirja oli melko pitkälti tapahtumien taustoittamista ja yleistä fiilistelyä, mikä sitten korjaantui kirjoissa kaksi ja kolme. Fiilistely ja taustoittaminenkaan eivät lainkaan haitanneet, Carey osaa yleisen tunnelmanluonnin melko mukavasti. Kirpakassa kevätsäässä kuvittelee mielellään olevansa kummasti antiikin Roomaa muistuttavassa yliopistokaupungissa, vaikkei koko kirjassa mitään sen kummempaa tapahtuisikaan (ja tapahtuihan siinä, älkää ymmärtäkö väärin.) Sitten kun alkoi tapahtua ihan tosissaan, ratsastettiin taas iloisesti koko kartta halki.

Joitakin sarjan kantavia teemoja jää lopussa hieman avoimeksi (eritoten eräänlainen vakoojaverkosto Unseen Guild); mutta ehkä kirjailijan ei ole pakko selittää ihan kaikkea. Ja sitäpaitsi jatkoa piisaa Naamah-sarjan myötä.

Läiskäistään 4 tähteä koko sarjalle.

The Graveyard Book

Sain vihdoin luettua Neil Gaimanin The Graveyard Bookin. Tätä olette odottaneet!Ja odottaneet, ja odottaneet, ja odottaneet, koska ostin kirjan vuonna 2008 (ellei sitten muistini petä, ja kirja ilmestyi vasta vuonna 2009, missä tapauksessa ostin sen silloin.)

Kerrotaanpas (vai kerrataanpas? En muista...) tässä heti alkuun, että minulla ja Mr. G:llä on ongelmallinen suhde, jossa Mr. G ei tiedä olemassaolostani ja minä ... en tiedä, miten suhtautua Mr G:n tuotantoon. Novellipuoli on enimmäkseen mainio, sarjikset lähestulkoon arvostelun yläpuolella, Coraline hyytävän hyvä ja varhaisempi tuotanto rakasta mahdollisesti lähinnä koska se on luettu herkässä iässä ... mutta American Gods? Don't get me started. Mikä hyytävä keskinkertaisuus.*

Suhtauduin The Graveyard Bookiin siis vähintäänkin varauksella - suoraan sanottuna, välttelin sen lukemista melko pitkään. Turhaan. TGB on mainio, taianomainen ja lämmin satu pojasta nimeltä Nobody Owens, joka perheensä murhan jälkeen kasvaa hautausmaalla aaveiden ja vartijansa Silasin suojelemana (ja ruokkimana, jos te, kuten minä, mietitte hautausmaalla kasvamisen käytännöllisiä ongelmia.)

TGB kertoo Nobodyn lapsuudesta erilaisten tapahtumien kautta. Nobody kasvaa, oppii ja löytää ystäviä - ja lopussa kohtaa perheensä murhaajan. TGB on enimmäkseen erinomainen, välillä huikea (kuten suosikkilukuni Danse Macabre). Toisaalta tarinankerronnan vanhin kikka, itseääntoteuttavat ennustukset, vaivasivat jokseenkin juonipuolella - vaikka jotenkin kai ne kaikki seikkailut on kursittava kasaan, eikö?

Ja sitten lopulta on pakko vielä sanoa, että taianomaisen tunnelman hoitaa minusta edelleen parhaiten Diana Wynne Jones, eikä tämä ihan sille tasolle yllä. Sori vaan monsieur Gaiman.

*Yksi asia, mistä ollaan varmaan kaikki samaa mieltä, on tämä: Gaimanin koira Cabal on maailmankaikkeuden mahdollisesti toisiksi paras nelitassu. Paras on tietysti Loki, kettuterrieri ja smooth lover jo vuodesta 2009. Tässä tyylinäyte tältä kesältä:

Pikniksafkat esiin niinku olis jo.

Rude Mechanicals

Lohdutin itseäni Kage Bakerin aivan, aivan liian aikaisen poismenon jälkeen lukemalla pienoisromaanin Rude Mechanicals* (jonka olen joskus luullakseni ostanut tuplaniteenä, köhhh. Onneksi toinen kappale löysi hyvän kodin, että turha tulla kinuamaan.)

RM on osa Company-sarjaa - tällä kertaa ollaan 1930-luvun Hollywoodiissa, jossa esitetään Shakespearen Kesäyön unelmaa** ulkoilmateatterissa. Teatteriproduktiossa häärii mukana hieman eri tavoittein kaksi kyborgia jotka ovat tulevaisuudesta käsin operoivan Dr. Zeus Incorporatedin palveluksessa. Tästä seuraa viihdyttäviä hetkiä.

Vaikkei RM ole - ehkä pituutensa vuoksi - yhtä mainio kuin muut tähän asti lukemani Company-kirjat, se on silti erinomainen. Tähän vähän analyysia ehkä: Bakerin huumori uppoaa ainakin allekirjoittaneeseen kuin proverbiaalinen kuuma veitsi voihin, ja kirja oli Bakerille tyypilliseen tapaan hauska. Pidemmät Company-kirjat eivät kuitenkaan ole pelkästään hauskoja, vaan niissä on mukana syvempääkin tematiikkaa, lähestyvän katastrofin uhkaa JA tiettyä fiilistä siitä, miten mikään ei kuitenkaan jatku ennallaan. Ja vaikka kaiken katoavaisuus*** on mukana tässäkin kirjassa, aivan muiden Company-kirjojen tasolle ei ehkä päästä.

Silti. Kage Baker, tule takaisin.

*Wikipedia sanoo, että termillä mechanical viitataan kehen tahansa Kesäyön unelman juoneen kuuluvan näytelmän kuudesta hahmosta.
**Wikipedia sanoo myös, että Kesäyön unelma on suomennoksena vissiin tosi oldskool ja nykynuoret puhuvat Juhannusyön unesta. Me vanhukset kuitenkin yhä Kesäyön unelmasta.
***Varmin tapa saada Liina kyynelöimään on kirjoittaa kaiken katoavaisuudesta. Okei, yksi varmimmista.