How to Be a Woman

Kyllä! Minäkin luin Caitlin Moranin tulkinnan ensimmäisen maailman feminismistä: How to Be a Woman.

Olin jotenkin lähes ihan varma, että kirja osoittautuu sekä hirveäksi pettymykseksi että täydelliseksi jalokiveksi, niin ristiriitaisia olivat odotukseni. Mutta ei se sitten ollut kumpaakaan. Välillä kirja oli fiksu, välillä höpsö, ja käsittelihän se, toden totta, melko lailla niitä valkoisen naisen ongelmia. Hauskasti silti, nauroin välillä ääneen.

Tai siis: kyllä minunkin tekee mieli ryömiä ginipulloon, jos pitää lähteä farkkuostoksille - mutta toisaalta, asiat ovat aika hyvin, jos on varaa farkkuihin ja giniin. Jopa valinnanvaraa. (Onko ginituokion jälkeen fiksua lähteä farkkuostoksille on aivan toinen kysymys. Enkä sitäpaitsi juurikaan juo teräviä. Tai osta farkkuja.)

Se, mitä en etukäteen tiennyt oli, että kirja on omaelämäkerrallinen. Hyvä ratkaisu, vaikka aluksi tylsistytti ja harmitti. Niin tai näin, esimerkiksi Moranin käytännön ratkaisu seksismiin oli riemastuttava; vaikken tuota ratkaisua luultavasti pääse soveltamaan, Moran löytää paljon pohdittavaa seksismistä nykypäivässä. Muitakin naiseuteen liittyviä asioita käsitellään: shoppailua, häitä, lapsia - ja kyllä, niitä ihokarvoja.

Pari spesifiä sanaa: Moran käsittelee aihetta abortti vakuuttavasti. Siinähän on muutenkin aihe, johon ainakin minun on vaikea muodostaa yksiselitteistä kantaa. Moranin näkökulma on seuraava: jokaisen on ymmärrettävä rajansa ja se, mihin pystyy. Miten paljon rakkautta voi antaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että jokaisen pitäisi parhaansa mukaan pyrkiä välttämään vahinkoja, joiden seurauksia ei voi kantaa.

Kyllä minä tätä naiseuden opasta kehtaan suositella. Moran on virkistävä, hauska ja - huomionarvoisasti - puhuu alkoholinkäytöstä niin suurella intohimolla, että itse voi nousta raittiuden jalustalle vaikka viinilasi kädessä.

Angelmaker

No nyt, Hanna! Se uusi Harkaway: Angelmaker.

Seuraa osin fanityttöisä selostus: minä kyllä pidin tästä uudestakin Harkawaysta kovasti, mutta epäilen, että melkoista sontaa olisi Nick saanut rustata, jotten olisi pitänyt.

Angelmaker on hieman höyrypunkahtava teos, jossa eläkeikään ehtinyt agentti käynnistää maailmanlopun koneen ja gangsterin lempeä, kaidalla tiellä pysyttelevä poika, joutuu ongelmiin yrittäessään pelastaa maailman. Epäselvää on, siinä alkupuolella, keneltä maailma oikein pitikään pelastaa ja mikä on tarkalleen ottaen uhkan laatu - mutta kyllä se siinä selviää.

Ja välissä voi nauttia Harkawayn tekstistä, joka jälleen tuntuu siltä, että se on lähes liikaa - mutta ei se kuitenkaan ole, siitä nauttii aloituskappaleesta lähtien. Hitaasti mutustellen.

(Ja sitten kun vihdoin pääsee siihen maailmanlopun koneeseen asti: voi veljet, tämän takia juuri rrrrakstan Harkawayta. Kelle muulle tulisi mieleen löytää tällainen uhkakuva Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta?)

Mutta vähän jupistavaakin on. Päähenkilön, gangsterin pojan Joen, rakkauskuvion nainen on paperinohut supertytsy ja sellaisena hieman tylsä. Ehdottoman sääli onkin, ettei Harkaway saa supernaiseensa samanlaista ytyä ja luonnetta kuin eläköityneeseen agenttiinsa Edieen, joka onkin koirineen kirjan (tai ehkä kirjahyllyn) kiinnostavin hahmo. Pääroisto sen sijaan ei ollut ihan niin kiinnostava, etenkään siihen Heisenberg-ongelmaan verrattuna, joka oli parhaimmillaan hyytävä. Enkä minä siitäkään ollut aivan varma, miten Joe kirjan edetessä itsensä löysi. Olisi minusta voinut löytää itsensä toisellakin tavalla.

Niin tai näin, pidin silti kovasti. Täydellinen olisikin ehkä ollut liikaa sydänparalleni.

Moscow But Dreaming

Tässä talvella törmäsin Ekaterina Sedian novellikokoelman Moscow But Dreaming.

Joko alan kehittyä novellien lukijana tai Sedia on loistava. Kirjan alussa Jeffrey Ford kertoo, etteivät Sedian novellit ikinä oikeastaan mene sinne, minne niiden luulisi menevän, ja siinä hän on kyllä oikeassa. Tarinat eivät ole aina kovin siistejä, eivätkä todellakaan mitenkään siloiteltuja - mutta niiden käänteet, niiden julmuus tai rosoisuus ei ole ikinä sellaista kuin novellin alussa kuvitteli.

Novellit olivat paikoin aivan hyytävän tunnelmallisia. Joku siinä slaavilaisessa fiiliksessä tehoaa allekirjoittaneeseen. Olen myyty.

Niin, en tiedä. Pakko on olla jotain erikoista ihmisessä, jonka tarinassa "Bank of Burkina Faso" rahansa Burkina Fason pankkiin tallettaneet yrittävät epätoivoisesti saada talletustaan takaisin - kirjoittamalla loputtoman määrän sähköposteja, pyytäen tuntemattomilta apua. Herkullista, hauskaa ja kuitenkin hieman alakuloista.

House of Mystery vol. 1-2

Yksi niistä uudenvuodenlupauksista, joita en varsinaisesti tehnyt, oli olla päästämättä miehen kirjastosta roudaamia sarjakuvia noin vain lipumaan takaisin kirjastoon. Siispä House of Mystery, Matthew Sturgesin ja Bill "Fables" Willinghamin henkiinherättelemä sarjakuva.

Osa yksi, Room and Boredom alkaa mainiosti, kun hassunhauskan kaksikon Kainin ja Abelin toinen osapuoli huomaa talonsa kadonneen. (Minä löysin tästä tietenkin Sandman-viittauksen, mutta intertekstuaalisuuden juuret ovat ilmeisesti syvemmällä, enkä tarkoita nyt vain Raamattua.) Useita vuosia myöhemmin arkkitehtiopiskelija saapuu kummalliseen taloon, josta muutaman muun asukkaan tavoin ei pääse lähtemään. Albumin rakenne vuorottelee talon tapahtumien ja talossa hengaavien tyyppien tarinoiden kesken.

Että sillä tavalla ihan peruskauraa. Ja samalla linjalla jatkaa toinenkin albumi, Love Stories for Dead People.

Ihan perushyvä sarja tämä on, mutta jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei mitään kovin uutta ja uraauurtavaa. Mutta koska kaiken ei pidäkään olla, niin kyllä House of Mysteryn iltavoikkarin seurana nautiskelee (vaikken nyt voi olla muistelematta, että osa tarinoista ei varsinaisesti ruokahalua herättänytkään.)

Wonder

I aten't dead. Luin vain hartaudella uutta Harkawayta, mutta nyt se on ohi ja muistin, että täällä oli tällainen blogikin. Siitä Harkawaysta lisää myöhemmin, ja vähän sarjisjuttujakin (hahaa mikä teaser! Nyt ette malta odottaa! Näppäimistönne F5-painike menee rikki kaikesta siitä hakkaamisesta!) mutta sitä ennen Robert J. Sawyerin WWW-trilogian päätösosa, Wonder.

Jonka kuuntelin äänikirjana, koska yksi kirjan lukijoista, Jessica Almasy, kehrää sellaisella äänellä, että olen jo selvitellyt, mitä muuta hän on lukenut.

Mutta oli Wonderilla muitakin puolia kuin hyvä lukija. Siinä siis verkossa kasvanut entiteetti, Webmind, ottaa ensiaskeleitaan itsenäisenä toimijana. Yhdysvaltain hallitus yrittää selvittää kantaansa Webmindiin, yksinäinen asiantuntija yrittää nitistää entiteetin ja teini-ikäinen Caitlin on Webbiksen innokkain suojelija. Juoni on sellainen trilogianloppumainen, ei siitä sen enempää. Hieman ehkä yllätti loppupuolen nopeatahtisuus ja se, miten tietyt kiusallisemmat juonikohdat ikään kuin ohitettiin. (Ihan hyvä niin, olin kärsimässä jo ikäviä myötäkiusaantuneisuuden fiiliksiä. Mutta kuitenkin.)

Sawyer on selvästi teknologiaan lähtökohtaisen positiivisesti suhtautuva, enkä kovasti pahastuisi, vaikka asuisin hänen tulevaisuusvisiossaan. Kiehtovinta oli kuitenkin tietynlainen eettinen pohdinta: Sawyer esittelee käsitteen "moral arrow through time", joka ilmeisesti kuvastaa sitä, miten ihmisestä (lajina) tulee ajan myötä eettisempi ja eettisempi, kun moraaliset valinnat ulotetaan koskevaksi yhä uusia ihmisryhmiä - ja lopulta väistämättä myös muita lajeja, otaksun, että siinä sitä on vastausta kaikille kasvissyöntiä periaatteesta vastustaville. Ja meille heikkoluonteisille: emme todellakaan ole moraalin trendsettereitä. Niin, minä kiinnostuin tästä muiden eläinten hyväksikäytöstä, Sawyer pohtii moraalisten tekojen ulottamista esimerkiksi webistä itsekseen sikiäviä entiteettejä ja ihmisalkioita kohtaan. Hyviä kysymyksiä molemmat! 

Koska oma teini-ikäni oli mustavalkoisen, kiihkeän ja näin jälkikäteen tarkasteltuna aivan saatanallisen rasittavan ateistinen, meinasin välillä menettää hermoni Sawyerin ateistiseen julistamiseen. Lopussa kuitenkin tehdään sellainenkin myönnytys, että uskovatkin ihmiset voivat olla älyllisesti epävajavaisia ja muutoinkin ihan ok, joten pelihousut jäivät repimättä.

Sawyer onnistuu minusta olemaan sekä viihdyttävä että ajatuksiaherättävä, vaikka 16-vuotiaan tytön sielunmaisemaan hän ei minusta aivan pääsekään sisälle.

The Dragons of Babel

Joskus nuorna plikkana en ollenkaan ymmärtänyt Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären päälle, syistä, joita en todellakaan nyttemmin ymmärrä. Ehkä halusin fantasiani puhtoisen kiillotettuna? Mutta se aika on nyt poissa, ja Swanwickin uudempi teos, The Dragons of Babel, oli sanalla sanoen sikahyvä.

Kirjan päähenkilö Will joutuu erinäisten sattumusten vuoksi pakenemaan kotikylästään ja päätyy (pakolaisleirin kautta) Babelin kaupunkiin. Siellä hänestä tulee erinäisten seikkailujen kautta huijarin apupoika: tarkoituksena on toteuttaa vuosisadan vedätys.

Swanwickin maailma on ihan mahtava. Fantastinen sekoitus nykymaailmaa (pakolaisleirejä! McDonalds!) ja kaikenlaista kummallista, yliluonnollista ja höyrypunkahtavaakin. Kaikki istuu kirjaan saumatta. Tarinakin toimii ja pääjuoni oli tarpeeksi ovela tai minä tarpeeksi huolimaton lukija yllättyäkseni ja ilahtuakseni. Paikoin juoni tuntuu hieman pitkitetyltä, enkä jälkikäteen ole aivan varma kaikkien koukeroiden tarpeellisuudesta, mutta noidenkaan kohtien aikana ei lukijalle tule tylsää.

Riemastuttavaa, kerta kaikkiaan.

Luin tämän muuten Kobon kännysovelluksella; pakko sanoa, että Kindlen versio on parempi. Kobossa on kaikenlaista lukukokemuksen kannalta epäolennaista hilavitkutinta, mutta esimerkiksi kokonaiskäsitystä kirjan pituudesta on ihan mahdoton saada.

The Twelve

Justin Croninin The Twelve on jatkoa The Passagelle: vampyyriapokalypsin ja siitä toipumisen merkeissä mennään.

Ei tästä kauheasti sanottavaa jäänyt. Alkupuoli on vähän sitä samaa vanhaa, samaa vanhaa: hypätään takaisin vampyyriapokalypsin ensipäiviin, mutta eri silmin. Loppupuoli menee vähän eri merkeissä, tarpeeksi piristävissä, että viihtyy ... mutta sellainen tietty yksilöllisyyden korostaminen ja kirjojen kummallinen mystiikka kävivät välillä vähän riipimään.

Tota. Sopii ihmisille, jotka lähtökohtaisesti diggaavat vampyyri- tai zombiapokalypseista. Tuskin muille.

Enkelten verta

Sain Sinisalon uusimman, Enkelten verta, joululahjaksi. Viime vuonna. Nyt luin sen.

Viime vuonna silmäilin ohimennen yhden jos toisenkin blogipostauksen, joissa annettiin ymmärtää, että Enkelten verta on erinomainen, muttei helppo. Ja sellainenhan se juuri olikin: minusta aivan hyytävän hieno kirja, josta jäi surullinen olo. Sinisalo kirjoittaa voimakkaasti.

Tarinaa kerrotaan isän ja pojan kautta: Orvo miettii, onko hänenkin mehiläispesiinsä iskenyt pesäkato, kun taas Eero harrastaa aktivistihommia. Juoni aukeaa pikkuhiljaa: Sinisalon tulevaisuus on pelottava, mutta jollain kummallisella tavalla vähän toiveikaskin. Sellainen, ettei kaikki tähän pääty, vaikka ihmiskunta päättyisikin.

Kirja saa kyllä myös tarkastelemaan kriittisesti omia kulutus- ja ruokailutottumuksia. Niiden kuluttavuutta ja itsekkyyttä.

Voisin lukea uudestaankin.

Teurastamo 5

Olen koko aikuisikäni vältellyt Kurt Vonnegutia, koska kuvittelin aina kirjojensa olevan jotenkin vaikeita, liian surrealistisia tai jotain. Mutta sitten Itäkeskuksen ihanasta kirjastosta tarttui mukaan Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki (joka kaiken lisäksi sattui vielä olemaan yksi spefin 101 helmestä) - luin kirjasta leijonanosan yhdellä loputtoman pitkällä bussimatkalla Espooseen, eikä se ollutkaan yhtään vaikea. Hieno oli.

Kirjan päähenkilö elää elämäänsä epäjatkuvasti: pätkä sieltä, toinen täältä. Hieman nykyajassa (tapahtumien nykyajassa), paljon sota-ajassa, vähän muukalaisten sieppaamana.

Tässä tarvittaisiin nyt varmaan kirjallisuudentutkijaa analysoimaan kirjaa, mutta minulle se kertoi paljon sodasta - ja päähenkilönsä, koko elämänsä kulun tietävän Billy Pilgrimin kautta kirja tuntui puhuvan myös fatalismista. Pilgrim osoittaa toki tiettyä ihailtavaa stoalaisuutta elämänsä kulussa, mutta tuntuu myös jäävän paitsi suurista iloista ja suruista - asioista, joista me tunnekuohusta toiseen elävät emme ehkä haluaisi luopua.

Scifielementti tuntui hieman absurdilta ja paljon vertauskuvalliselta yhtä aikaa; tieteiskirjalliselta ei vähääkään.

Itse teksti imaisi mukaansa: nauratti, itketti ja kosketti.

Pitää ottaa ohjelmaan enemmänkin Vonnegutia.

Embassytown

Tämä Embassytown on se kirja, josta kolmasosan luettuaan herra Sivukirjasto heitti kirjalla seinää ja lupasi heittää Miévillellä vesilintua, jos herra joskus vastaan kävelee.

Kansi: Pan Macmillan

Tällä tavalla sopivasti prepattuna minä sen sijaan melkoisesti pidin Embassytownista, jos kohta on myönnettävä, että Miéville vaikuttaa ajoittain niin tietoiselta omasta näppäryydestään, etten hämmästy, mikäli hän myös säännönmukaisesti nauraa omille vitseilleen (kuten toki minäkin teen) ja lisäksi mielellään hieroo öljyä veistokselliseen vartaloonsa peilin edessä*.

Embassytown on alkuun hankala, tarkoituksellisen hankala (kuten Miévillen kirjat usein), mutta pikku hiljaa selviää, että päähenkilö Avice Benner Cho (miten äärettömän kauniilla rytmillä varustettu nimi! Eikö teistäkin?) on palannut kotiplaneetalleen ja sillä sijaitsevaan lähetystökaupunkiin, pieneen turvasatamaan planeetan alkuperäisväestön keskuudessa. Tuossa turvasatamassa lähettiläät ovat ainoita, jotka voivat alkuperäisasukkaiden kanssa viestiä.

Sitten saapuu emoplaneetalta uusi lähettiläs ja kaikki helvetti on valloillaan.

Embassytown käsittelee kieltä ja mielen teoriaa (joka isäntäotuksilla on erikoinen), ja vaikka se on tällaisena kauhean kiinnostava, ja monella muullakin tavalla kauhean kiinnostava, se hieman loppupuolella vesittää omat premissinsä - jos kohta tällöin voidaan melko perustellusti esittää kysymys siitä, kenen teoria mielestä lopulta onkaan omituinen; etten sanoisi puutteellinen.

Scifinä kirja oli sen sijaan lähes surrealistinen - ei sillä, että kovasti olisin jäänyt kaipaamaan tarkkoja teknisiä tietoja avaruusaluksista ja niiden toimintaperiaatteista.

* En tosin oikein tiedä, miltä kirjailija Miéville näyttää.

The God's War (ja viisisataa kirjajorinaa)

Kameron Hurleyn The God's War kertoo planeetasta, jolla on sodittu jo parituhatta vuotta tai sinnepäin. Kuka niitä sotavuosia laskemaan.

Planeetalla käydään siis uskonsotaa jonkin pienen teologisen erimielisyyden vuoksi. Nuoret miehet ja vanhemmatkin miehet järjestään kuolevat rintamalla ja yhteiskunta on naisten. Yksi näistä naisista on palkkionmetsästäjä Nyx, joka saa duunia itse kuningattarelta. Nyx kasaa sakkinsa ja lähtee metsästämään harvinaisuutta: toiselta planeetalta saapunutta naista, joka on tehnyt katoamistempun.

Nyxin sakkiin kuuluu myös Rhys, rintamakarkuri, jota kohtaa Nyxillä on selvästi herkkiä tunteita. Vaikeaa on kuitenkin, kun Rhysin mielestä Nyx on inha vääräuskoinen, alkoholisti ja öykkäri (vääräuskoisuuteen en ota kantaa, muutoin Rhys on oikeassa) ja Nyx puolestaan ei voi myöntää itselleenkään, että herkkä ja uskonnollinen Rhys olisi joku, johon voisi rakastua.

Hurleyn vahvuudet ovat maailman rakentamisessa, eivät juonen. Juoni oli minusta tylsä ja hieman kaavamainen. Maailma sen sijaan oli oikeasti aika vinkeä, siitä olisin mielelläni ymmärtänyt enemmänkin. Hahmoista yksikään ei ollut minusta kovin sympaattinen, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. Sukupuolirooleilla leikittely toimii puolestaan aika hyvin.

TGW aloittaa sarjan, jonka toisen osan luen, jos käy kuten Grailin kanssa - luultavasti en muuten.

Edit. Herra isä, tämä oli Sivukirjaston viidessadas postaus! Viidessadas! En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Katsotaan tonnin kohdalla.

Grail

Sacrebleu, sitä voisi ajatella, että tässä iässä osaa jo hyväksyä sen, minkä tosiasiaksi sisimmissään tietää: tämä blogi ei pysy ajan tasalla kuin muutamia hupenevia hetkiä. Vaan kun ei.

Ja sitten muutenkin. Kuuntelin viime vuonna tähän aikaan Elizabeth Bearin Chillin enkä suuremmin välittänyt, ja koska se oli toinen osa sarjaa, jonka ykkösosaa en lukenut, ajattelin toki kolmannen osan väistämisen olevan helppo nakki.

Sitten kävi niin, että joku vuodenajassa tai jossain vaati minua kaivamaan sarjan kolmannen osan, Grailin, Audiblesta. Ehkä kaipasin lukija Alma Cuervoa (josta en edes tiennyt pitäneeni), ehkä Jacob's Ladderin erikoista miehistöä - en tiedä. Epäilen, että pimenevä joulukuu ja Cuervon ääni olivat saaneet aikaan muiston, joka oli vahva jo ihan fyysisellä tasolla.

Kuuntelin Grailia enimmäkseen tahkotessani behemoth-kokoluokan neuleprojektin parissa. Koska projekti oli mutkikas, tavallisen kirjan lukeminen siinä samalla oli hankalaa. Koska projektilla oli kiire, tuli Grailia kuunneltua hyvinkin pari tuntia illassa. Intensiivisyys auttoi ja Grail toimi kohdallani Chillia paremmin. (Huomasin myös, että aina, kun kuuntelin Grailia kävellessä, ajatus alkoi harhata.)

Grail on siis jatkoa Chillille. Jacob's Ladderin miehistö löytää vihdoin Graalin maljansa, planeetan, jota kohti on suunnistettu - mutta se on asutettu, ja vieläpä hyvin eri arvot omaavien ihmisten toimesta. Alkuperä on yhteinen, mutta eriytyminen valtavaa. Miten toimia? Entäpä, kun ne ikävämmät Connin perheen jäsenet järjestävät taas epätasapainoa aluksen sisällä?

Kuten sanottua, intensiivinen kuuntelukokemus toimi mainiosti, mutta Grail ei silti noussut aivan täysosumaksi. Ehkä ongelma oli siinä, että samaan aikaan aloittelemani Miéville (josta lisää myöhemmin) käsitteli joitakin Grailin teemoja osuvammin (tai siltä se tuolloin tuntui); tai siinä, että hahmot olivat edelleen vaikeita sympattaviksi. Eniten ehkä kuitenkin siitä, että päättymätön matka avaruusaluksella tuntui paljon hauskemmalta kuin uusi planeetta.

Loppu oli kyllä hieno. Niin, että lopulta olen ihan iloinen siitä, että jokin minussa vaati tämän kuuntelua.

Kuin jokin päättyisi

Niin, tiedän, en minäkään tiedä miksi ajauduin lukemaan Julian Barnesin uutuuden Kuin jokin päättyisi. Kai se oli joku kirjablogijuttu, yhtäkkiä sitä oli epähuomiossa varannut kirjan ja seuraavaksi se oli jo saapunut kirjastoon. Siellä kävi ilmi, että kirja oli aika lyhyt, joten ajattelin, että tuskin tässä mitään menettääkään.

Kansi: WSOY

Kuin jokin päättyisi kertoo ajasta, perspektiivin muuttumisesta, ystävyydestä ja sen sellaisesta.

Lukiessani minä ihan pidin tästä, vaikka loppuratkaisu oli minusta tylsä: ajatus tuntui hukkuvan jonkin muun alle. Sellaisen, josta en niin välittänyt. Viikko lukemisesta kirja tuntui yhtä kaukaiselta kuin nuo voikukan hahtuvat kannessa. (Kaksi päivää sen jälkeen keksin lisämotiiveja yhdelle henkilöistä, ja mietin, että ehkä se ei niin kauas jäänytkään.)

Tämä realismi tuntuu jotenkin niin kovin köykäiseltä juuri nyt, mutta eihän se Barnesin vika ollut! Hieno kirja, vaikkei ehkä juuri minun kirjani.

Herääminen

Risto Isomäen Herääminen oli a) ensimmäinen lukemani Isomäki (vaikka hyllyssä kyllä hengaavat Sarasvatin hiekat) ja b) osa sekä 101 spefin helmen että scifimaratonin suorittamista. Että hahaa, sanoisin.

Herääminen kertoo siitä, miten ihmiskunta herää ympäristökatastrofiin, ja mitä siitä sitten seurasi.

Kirjan alkupuoli oli ihan karmea. Siis kertakaikkiaan, kävi aivan kauhukirjallisuudesta - paitsi, että kauhussahan on usein joku kiva etäännyttävä tekijä, jota tässä nyt ei millään löytynyt. Ei ollut kovin vaikea kuvitella kirjan tapahtumien olevan pian totisinta totta.

Loppupuolella Isomäki raahasi mukaan sen etäännyttävän tekijänsä, joka teki kirjasta enemmänkin scifitrillerin - varsin mainion ja vauhdikkaan sellaisen, kyllä. Loppupuolesta ei oikein muuta voi sanoa kuin että jos alkupuoli toteutuu, pliis, ottaisimme sen lopunkin. Silti, kirja on minusta vahvempi niiden vähemmän spekulatiivisten elementtien kohdalla.

Tässä tuli taas mieleen, etten oikeastaan aivan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tieteiskirjallisuuteen koske edes valomiekalla.* Herääminen olisi terveellistä luettavaa suurimmalle osalle - ja vaikka lopussa mentiin ehkä hieman överiksi, toimi sekin, alleviivaten sitä, miten kusessa olemme, jos Heräämisen kuvaamat katastrofit joskus ovat edessä.

Sitä en kyllä (masentuneesti) oikein usko, että yksityisautoilua missään kukaan suostuisi koskaan rajoittamaan vaikka olisi mikä. Voi ihmiskunta.

* Onneksi olen sen ymmärtänyt, ettei minun kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku avataan täällä Sivukirjastossa. Eilen joulufiilikset tarjosi Eniten minua kiinnostaa tie ja huomenna on vuorossa Tarinoiden taikaa.

Mainitsin aiemmin, etten lue kirjoja kovin usein uudestaan, mutta yksi harvoista poikkeuksista on Susan Cooperin Pimeä nousee, jonka jälleen luin tässä joulun alla. Sillä tosin pääsee joulufiilikseen vaikka kesäkuussa, Stantonin perheen joulutraditiot ovat sen verran tunnelmallista luettavaa.

Klassikoksi väittämässäni nuortenkirjassa 11-vuotias Will Stanton pääsee syntymäpäivänään osaksi Ikivanhoja, jotka taistelevat Valon puolella Pimeää vastaan. Kirjan tapahtumat kulkevat talvipäivänseisauksesta loppiaiseen.

Tänä jouluna, kun lunta on tullut aivan valtavasti, kirja on erityisen osuva: lunta sataa Thamesin laaksossakin, mutta siellä päästään joulun jälkeen jo katastrofitunnelmiin.

Vaan olipa joulunaika sitten valkea tai musta, en muutenkaan osaa nähdä kirjassa kerrassaan mitään vikaa. Cooper on minusta onnistunut joka tasolla, ja vaikka nyt luin kirjaa hieman toisin kuin nuorempana, tavoitin silti maagisen fiiliksen.

Yksi erityisen onnistunut kohta kirjassa on minusta muuten se, kun Stantonin lapset kiertävät laulamassa joululauluja:

Ilma oli purevan kylmä ja heidän hengityksensä höyrysi paksuna valkoisena pilvenä. Silloin tällöin taivaalta leijui lumihiutaleita. Barbara ja Mary jatkoivat lörpöttelyään aivan kuin istuisivat edelleen kotosalla, heidän jutteluaan säesti vain koko joukon askelten narina kovaksi paakkuuntuneessa lumessa. Will oli onnellinen ja hyrisi tyytyväisenä joulusta ja siitä ilosta että sai laulaa joululauluja.
(s. 107)

Niinpä lopuksi vielä joku kuoro* esittää yhden suosikkijoululauluistani Once in Royal David's City, jonka Stantonin sisarukset lauloivat rouva Pettigrewille, leskeksi jääneelle postinhoitajalle.)

* Olisin halunnut, että se joku kuoro olisi ollut Cambridgen King's Collegen kuoro, mutta siinä oli kauhea äänitys.

Lightbreaker

Mark Teppon Lightbreaker meni vähän kuin matikan välikokeet fuksivuonna: ohi.

Niin että mitäpä siitä sen kummempia. Sen aikaa kun muistin keskittyä, totesin, että ihan kelvollinen urbaanin fantasian pläjäys on kyseessä, keskivertoa hieman synkempi.

Omaa mielialaani tosin synkensi se, että lukijana oli ilmeisesti sen Maikkarilla formulamainoksia kähisevän tyypin amerikanserkku. En jaksa sellaista kähinää (tiedoksi vaan sinne Maikkarillekin, vaikka samapa tuo sinänsä on. En minä ikinä kanavaanne muutenkaan katso, saan siitä ihottumaa.)

Annan tälle varmuuden vuoksi kolme tähteä, ettei kenellekään tule paha mieli.

Muita sähkökirjojen lukijoita?

Ystävät ja kylänhenkilöt, VTT:n tutkija Riitta Nieminen-Sundell etsii e-kirjojen käyttäjiä haastateltavaksi. Jos olet e-kirjatyyppi, ilmianna itsesi oitis! Tiedän, että teitä on tässä maassa muitakin, ainakin kolme.

Tutkimus koskee lukemisen käytäntöjen muutoksia osana KTK:n Rytmitaloushanketta. Haastattelut tehdään heti ensi vuoden alussa. Jos kiinnostuitte, pistäkää mailia: riitta piste nieminen-sundell ät vtt piste fi.

Minä tietenkin karjuin "Pick me! Pick me!" samalla, kun kirjoitin itseni-ilmiantosähköpostia (ajatus siitä, että pidän monologia kirjoista tieteen nimissä on vastustamaton, ja kyllä, tiedän, että on tavanomaista, että haastattelija sanoo jonkin sanan johonkin väliin, ja hän saakin toki aivan vapaasti yrittää.)

En ole siis itse vielä ollut haastateltavana: omani on aikataulutettu heti tammikuun alkuun enkä kuulkaa malta odottaa.

The Lake

Olen taas hieman jäljessä tässä blogihommassa, mutta uskottelen itselleni, että kyse on väliaikaisesta tilasta (huolimatta siitä, että "jäljessä" on ollut tämän blogin pääolotila jo nelisen vuotta. Kyllä on itselle valehtelu helppoa ja hauskaa.)

Yksi tapa selvittää, mitä mieltä oikeasti oli äsken luetusta kirjasta on lukea toinen, joten Wolf Hallin jälkeen kaivoin hyllystä Banana Yoshimoton The Laken. Se on joka tavalla ihan erilainen kirja kuin Wolf Hall, ulkoisesti ja sisäisesti, ja vaikka pidän melko lailla Yoshimotosta, The Lake kärsi - luullakseni - melko lailla siitä, että sen piti jotenkin pärjätä Wolf Hallille.

The Lake kertoo äitinsä menettäneestä nuoresta naisesta, Chihirosta, ja tämän rakastetusta, vaikeasta kokemuksesta toipumaan pyrkivästä nuoresta miehestä. Kirja on kevyt ja kuulas ja asiat sujuvat kuitenkin pääosin aika hyvin - oli oikeastaan vaikea asennoitua kriisitilanteiden kepeyteen Yoshimoton kirjassa, vaikka läheisen kuolemasta hän kohtuullisen liikuttavasti kirjoittaakin.

Minusta kiinnostavinta olivat päähenkilön ristiriitaiset tunteet sekä omia vanhempiaan että poikaystävää kohtaan. Ei niitä oikein sen kummemmin pysähdytty selittelemään, mutta kertojan näkemys omista tunteistaan vaihtelee matkan aikana kovastikin. Inhimillistä.

Chihiron poikaystävän vaikea kokemus paljastetaan loppukirjassa, ja vaikka löysin siihen jotain tarttumapintaa, en silti ihan osannut piitata.

Haluaisin sanoa, että tulen lukemaan tämän vielä uudestaan sopivampana ajankohtana, mutta luultavasti luen kyllä Wolf Hallin uudestaan, en tätä. Oikein raikas välipala kuitenkin kyseessä.

Wolf Hall

Tähtien asennot olivat sellaiset, että marraskuun puolella kävi selväksi Hilary Mantelin Wolf Hallin olevan seuraavana lukulistalla, halusin tai en. Kaikki osoitti kohti Wolf Hallia, ja vaikka voi olla liioittelua sanoa, että kohtalo määrää kun itse käy tonkimassa esiin sen, mitä Booksy aiheesta sanoi, väitän kuitenkin, että tässä kävi juuri niin.

Kansi: HarperCollins

Olin lumoutunut jossain sivulla 19, ja vaikka voin jossain määrin allekirjoittaa näkemykset siitä, että oli kohtia, joissa olisi voinut ehkä tiivistää, en toisaalta sitten kuitenkaan voi.

Juoni, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, käsittelee Henry VIII:n hallinnon aikakautta ja niitä vaimoja - Thomas Cromwellin näkökulmasta. Tudorit ja erityisesti tietenkin Henryn VIII:n vaimojen karmea kohtalo ovat olleet minusta jotenkin kauhealla tavalla kiehtovia, mutta vähälle on jäänyt niistä lueskelu - ehkä siksi, että homma tuntuu helposti sosiaalipornon historiavastineelta.

Mutta. Mantel on hurmaava. Cromwellin kautta tarkasteltuna kyse tuntuu olevan elämästä - ja siksi juuri tämän kirjan kohdalla tuntuu hassulta puhua juonesta. Siksi en kuitenkaan osaa allekirjoittaa huomioita siitä, että jostain olisi voinut tiivistää.

Cromwell on - minusta - yksi onnistuneimpia kohtaamiani henkilöitä. Ajattelutavaltaan moderni ja selvästi hyvin älykäs, muttei suinkaan kuitenkaan tunteeton - ja vaikka kuningaskunnan etu on vahvasti Cromwellin mielessä, hän ei ole täysin epäitsekäskään.

Wolf Hallia lukiessani itkin ja nauroin. Odottamattoman koskettava hetki oli se, kun Cromwell ensimmäistä kertaa näkee muotokuvansa - miten mahtavaan asemaan noussut mieskin haluaisi olla kaunis, edes jonkun silmissä.

Olen ihan järjettömän iloinen siitä, että luin teoksen nimenomaan englanniksi. En minä sillä, etteikö suomennos olisi varmasti niin hyvä kuin vain on mahdollista. En vain tiedä, kääntyykö tämä kovin hyvin - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Mantelin kieli oli minusta kaunista, ja onnistuu korostamaan sitä, miten kieli on ajattelun väline. Ja kun kieli muuttuu, muuttuu ehkä ajatuksen luonnekin.

Jaksan harvoin ottaa lukunäytteitä ylös, mutta tämä tekstinpätkä on sieltä alkupuolelta kun Cromwell keskustelee kardinaali Wolseyn kanssa. Siitä rakastumisen ensihetkiltä.

The servants efface themselves, melting away towards the door. "What else would you like?" the cardinal says.
"The sun to come out?"
"So late? You tax my powers."
"Dawn would do."
The cardinal inclines his head to the servants. "I shall see to this request myself," he says gravely; and gravely they murmur, and withdraw.

Toiskohan joulupukki jatko-osan? Tai jos ei joulupukki, kaupunginkirjasto varmasti.

Brave New World

Aldous Huxleyn Brave New Worldia voidaan varmaan ihan hyvällä syyllä kutsua klassikoksi, mistä vahvimpana todisteena on, että kirja on päässyt sekä 101 spefin helmen että Helmet-kirjastojen scifimaratonin osaksi.

Scifimaraton alkoi muuten ärsyttävästi. Tiedättekin ehkä, etten ole lukenut kovinkaan laajasti scifin klassikkoteoksia, joten ilmaisin aikeeni osallistua scifimaratonille.

"Olen lukenut noista teoksista valmiiksi jo kahdeksan", keulin herra Sivukirjastolle.
Herra Sivukirjasto ilmoitti lukeneensa teoksista varmasti 10, luultavasti 13.

!!!

Sehän ei nyt sovi, että tässä häviämään ruvettaisiin, joten aion päästä maaliin ensimmäisenä. Herra Sivukirjasto tosin ei aio "osallistua lapselliseen kilvoitteluun" mutta kuitenkin voitti mielestään jo.

Onneksi Brave New World oli äänikirjana hommattu, joten aloitin savotan siitä. Alkupuolella mielessäni kummitteli se, miten Atwood kirjassaan In Other Worlds puhui Brave New Worldista utopiana, enkä voinut olla pohtimatta, millainen on se henkilö, joka uljaassa uudessa maailmassa haluaisi asua. Tyhjässä kulutuskeskeisessä ... eikun hetki.

Ihan rehellisesti sanottuna, nuorempien kansalaisten ehdollistamiskuvaukset olivat minusta niin hirveitä, että kirja meinasi jäädä kesken. Onneksi Huxley ei jää kieriskelemään julmuuksiin.

No, uljaassa uudessa maailmassa ei siis ole tilaa yksilöllisyydelle, ja se tulee kirjan edetessä tuskallisenkin selväksi. Yksilönvapauden ongelmia käsitellään etenkin Bernard Marxin ja reservaatissa kasvaneen Johnin kautta. Kirjan naispäähenkilö Lenina ei yksilöllisyyden rajoja juuri venytä, vaikka meneekin ihastumaan hieman epäilyttävästi.

Loppupuolen keskustelu siitä, mikä on yhteiskunnalliselta kannalta olennaista ja millä tavalla voidaan saavuttaa onnea yleisellä tasolla, oli minusta oikeinkin kiinnostavaa, samoin kuluttajuuden ja onnen suhde. Kirja on valitettavan osuva siinä, että nykyäänkin moni edelleen etsii onnea ostamisen kautta - koska jengiä ei kuitenkaan ehdollisteta aivan pavlovilaisittain, ostamalla löytää onnea käsittääkseni verrattain harva. Ja kuluttajuuden vaikutuksia ympäristön suhteen ei Huxleykaan tulevaisuusvisiossaan keksinyt ottaa huomioon.

Se muuten yllätti, miten reippaan suorasukaisesti seksiin tässä 30-luvulla kirjoitetussa kirjassa suhtaudutaan. Ja minä kun luulin, että seksi keksittiin vasta joskus 80-luvulla.