30/11/2009

Kindlen ensiesiintyminen

Ensimmäinen Kindlellä luettu kirja oli Sharon Shinnin Quatrain. Kansi on tässä ihan vain kuvituskuvana, sillä itse en nähnyt sitä kuin Amazonissa.

Shinnin kirjat ovat täydellinen guilty pleasure ainakin minulle - sopivasti, mutta ei liikaa, romanssia, mukavasti fantasiaa ja hieman joskus myös jotain avaruusoopperan tyylistä, vaikka sitä kyllä vähemmän. Tyypillistä on myös juoni, joka ei välttämättä liity koko maailmankaikkeuden jatkuvaan olemassaoloon - Shinn osaa myös pienemmän tarinan kertomisen.

Quatrain sisältää itse asiassa neljä tarinaa, jotka liittyvät Shinnin aikaisempien kirjojen maailmoihin. Tässäkin tarinat ovat pienimuotoisia, ihmisen elämän kokoisia, ja siksi mukavia. Niillä on usein loppu, joka on toiveikas - vaikka ei olisikaan alleviivatun onnellinen. Eikä haittaa, jos kaikki maailmat eivät ole tuttuja - niihin pääsee sisälle. Tarinoissaan Shinn käsittelee yllättävänkin usein suvaitsevaisuutta. Mutta vaikka tarinat ovat mainioita, eivät ne yllä - ehkä lyhyytensä vuoksi - ihan samalle tasolle kuin Shinnin romaanituotanto.

Kindlellä lukeminen oli ihan mukavaa. Taustavaloahan niissä ei ole, joten lukukokemus oli hyvin kirjan kaltainen hyvässä ja pahassa (pimeässä ei voi lukea Kindlelläkään...) Äärimmäisen kätevä se oli myös työmatkalukemisena - mukana kulki kevyesti kolme kirjaa (ja akun loppumisen varalta vielä pari paperista, mutta akku tuntuu kestävän ikuisuuden, pari päivää sinne tai tänne.) Hommasin Kindlelle myös kannet, jotka tekevät sähkökirjan kuskaamisesta mukavampaa kun ei tarvitse huolehtia näytön naarmuuntumisesta - toisaalta kansien kanssa ei viitsi lukea ainakaan sängyssä. Oikea kohta löytyy helposti - kun Kindlen sammuttaa kesken lukemisen, se käynnistettäessä avautuu oikeasta kohdasta. Itseäni häiritsi hieman se, ettei Kindlen kirjoissa ole sivuja aivan samassa mielessä kuin paperikirjassa. Suunnilleen-sijainti tekstissä ilmaistaan prosentteina - se toimii ihan hyvin, mutta vähän on ikävä sitä spatiaalista fiilistä jossa kirjan paksuus suhteessa luettuihin sivuihin kertoo edistymisestä.

Niin no, sitä kirjan kantta on kyllä Kindlellä lukiessa ikävä.

Robert Holdstock

Fantasiakirjailija Robert Holdstock on kuollut, kertoi Neil Gaiman blogissaan. (Alkuperäinen ilmoitus robertholdstock.com-saitilla.)

Surullinen uutinen. Holdstockin kirjat ovat tuttuja varmaan ainakin monelle minun ikäiselleni scifin ja fantasian ystävälle. (Lähikirjastossa ei yleensä ollut muuta tarjolla Tolkienin ja Le Guinin lisäksi ... ainakaan suomeksi.) Itselleni Alkumetsä jatko-osineen oli hieno ja silmiä avaava kokemus - ennen sitä en tiennyt, että fantasiakirjallisuus voi olla vaikka minkälaista - jos kohta teini-ikäisenä en ihan täysin ymmärtänytkään niiden hienouden päälle.

Uusintakierros on varmaan mahdutettava aikatauluun. Osanottoni kaikille kaipaamaan jääville.

23/11/2009

Matriarch

Lisää Karen Travissia. Matriarch jatkaa Wess'har Wars -sarjaa, josta ... en ehkä ikinä pääse eroon, vaikka välillä haluaisin. Matriarch tuntui kuitenkin pienen tauon jälkeen ihan piristävältä.

Ei minulla kuulkaa ole tästä mitään uutta sanottavaa. Traviss jatkaa samojen ihmisyyteen, ympäristöön ja vastuuseen liittyvien kysymysten pohdiskelua omalla melkoisen helppolukuisella tavallaan. Tiettyä toisteisuutta alkaa ilmetä ("...but dead, as Shan always said, was dead."), ja pakollinen "mitä edellisessä osassa tapahtui" -kertaus tuntuu yhtä hienovaraiselta ja piristävältä kuin tiiliskivi naamaan (toivoisin, että jotain jätettäisiin lukijankin vastuulle - jos olet tarpeeksi törppö aloittaaksesi sarjan neljännestä osasta, kärsi), mutta kirja oli näistä puutteista huolimatta varsin mainio. Johonkin ehkä edetäänkin. Toivottavasti vielä maapallon tuhoon asti, buahaha.

18/11/2009

Tender Morsels

Voi apua taas. Riittääkö, jos sanon, että Margo Lanaganin kirja Tender Morsels oli hyvä, paljon odotuksia parempi? Eikö?

En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Lanaganin novellikokoelma Black Juice oli hyvä, mutta jollain tavalla hieman synkkä - ainakin muistikuvieni mukaan. En tietenkään näköjään sanonut huhtikuussa mitään tämänkaltaistakaan.

BJ:n perusteella odotin jotain hieman kieroa. TM:n yksi päähenkilöistä, Liga, kärsii kovasti isänsä armoilla, ilman apua. Sitten tapahtuu jotain, ja Liga pääsee elämään unelmaansa - melko kirjaimellisesti. Mutta kun Ligan kaksi tytärtä kasvaa, käy ilmi, ettei unelmamaailma ole tarkoitettu loputtomiin ylläpidettäväksi.

TM on outo, muttei kiero. Viehättävä, ja tarinana paljon tasapainoisempi kuin oletin. Kirjasta jäi hyvä olo, vaikka se myös liikutti. Se oli myös paikoin melko raju - sekä alussa että lopussa. Rajuus sinänsä on ihan ok. Sitä kuitenkin hieman ihmettelin - ja nyt sisäinen sormenheiluttajani pääsi valloilleen - että paikalliskirjastojen mielestä Tender Morsels oli lastenkirja. Lastenkirja? Ehkä nuorten aikuisten, mutta ei kai nyt sentään lasten?

14/11/2009

Nights of Villjamur

Jossain välissä englanninkielisissä blogeissa kohistiin jossain määrin Mark Charan Newtonin kirjasta Nights of Villjamur. Pitihän se tietenkin lukea.

Seuraavan, inspiroituneen näkemyksen aiheesta kirjoitin jossain määrin poikkeuksellisesti heti kirjan luettuani:

Kustannusala tuntuu etsivän uutta Scott Lynchiä. Tiedoksi kustannusalalle: jatkakaa etsimistä. Mark Charan Newton ei ole uusi Scott Lynch. NoV on ihan yksinkertaisesti huono. Kirjoitustyyli - anteeksi nyt vain - imee golfpalloja puutarhaletkun läpi, ideoita on liikaa ja ne on kaikki toteutettu puolivillaisesti, hahmot ovat paperinohuita ja loppu naurettava. Kirja tylsistyttää lukijansa kyyneliin asti.

Muutamat hyvät hetket eivät paljoa pelasta. Pääkaupunkiseudun kirjastojen 50 sentin varausmaksu on lähestulkoon liikaa rahaa tästä. Teitä on varoitettu.

23/10/2009

Maledicte

Ärrrrr, tämä kirja on nyt vaan saatava blogattua. Takaisin paperille siis.

Maledicte on Lane Robinsin kirja, joka kertoo rakkaudesta ja kostosta. Päähenkilöistä toinen, Maledicte, vaihtaa identiteettiään pelastaakseen rakkaansa ... mutta rakastettu onkin vuosien aikana muuttunut. Maledicten palvelija ja toinen päähenkilö Gilly puolestaan yrittää pelastaa Maledicten.

Tykkäsin Maledictesta odottamattoman paljon. Se oli synkeä ja dramaattinen! Olen ihan varma, että Maledicten maailmassa talot ovat mustanpuhuvia, yötä on 18 tuntia vuorokaudessa, päivä on kalpea ja kosto suloinen. Mahtava teos - suosittelen kaikille joilla on minkäänlaista taipumusta dramaattisuuteen. (Minä olen satunnaisesti täysi draamakuningatar. Tai, kuten ystäväni Maija kerran sanoi: "...kun sitä on välillä vähän ... dramaattinen.")

Vielä vähän Kindlestä

Lupasin eräälle kaverille tehdä vertailevia punnituksia Kindlen koosta, joten tässä niitä tulee.

Suippokorvaisten mahtava klassikko painaa teipatussa muodossaa n. 850 g*:

Kaapuihin kietoutuvien mahtava klassikko painaa pokkarimuodossa vähän alle 400 g:


Kindle painaa jotakuinkin 300 g.

On kuitenkin huomioitava, ettei lukumukavuus ole pelkästään painosta kiinni. Kirjan keskiosasta on yleensä mukava ottaa ote kun lukee vaikka sängyssä. Testaamatta on vielä, saako Kindlestä yhtä mukavan otteen - olen oikeastaan skeptinen. Mutta katsotaan.

Sitten pieni uutinen: Amazon laski Kindlen hintaa samantien kahdellakympillä. Välttääkseen raivostuneen Liinan yhteydenottoja Amazon myös hyvitti hintaeron Kindlen tilauksessa ajoissa liikkeellä olleille.

Vaikken nyt muusta osaa puhuakaan kuin Kindlestä, taidan silti rakastaa paperista kirjaa yli kaiken.

* Teippiä on jouduttu 19 vuoden aikana lisäämään hieman. Paino saattaa olla alkuperäistä isompi :D

21/10/2009

The Kindle has landed

Kindlen työnimi on tällä hetkellä Mindle ("Minun Kindle! Minun!") ja se istuu pöydällä näyttäen kauniilta.*

Laite lähetettiin Amazonista maanantaina ja se tuotiin minulle töihin tänään puolen päivän aikaan. Normaaleihin Amazon.comin toimitusaikoihin tottuneena ("Arvioitu toimitusaika ensi elokuussa.") tämä tuntuu jotakuinkin samalta kuin jos joku olisi ylittänyt valon nopeuden.
(Työpaikan postihuoneessa huomasin, että joku muukin oli tilannut Kindlen. Kuka? Ilmoittaudu heti!)

Ensihuomiot tässä:
  1. Pakkaus oli "Certified Frustration Free Package" :D Ei ollut, työkaverit nauroivat.
  2. Menin lukemaan käyttöohjeet. Se oli virhe, sillä laitteen rekisteröintiprosessi sukkasi. (Anteeksi kaikki te, jotka vihaatte sanaa "sukkasi".) Jos en olisi lukenut käyttöohjetta, en olisi vaivautunut miettimään mitään rekisteröintiä lainkaan. Laitteen piti olla rekisteröity Amazon-tililleni, mutta ei se ollut. Mielestään. Mutta Amazon-tilini mielestä oli. Olin niin epätoivoinen, että soitin jopa tukipuhelun Jenkkeihin. Minulle vakuutettiin, että laite on rekisteröity. Kiukuissani päätin kokeilla tilaamani kirjan siirtoa USBitse Kindlelle ... ja sehän toimi. Tässä se taas nähtiin, käyttöohjeiden lukeminen on virhe. VIR-HE.
  3. Kirjan osto on helppoa kuin heinänteko. Valikoima oli uuden tarkastelun myötä ei-niin-laaja-kuin-olisin-halunnut, mutta tuskin se voi tuosta kuin kasvaa. Yllättäviäkin nimekkeitä löytyi, tosin eilen illalla pää tyhjänä kirjalistoja selatessa (en siis keksinyt mitään ostettavaa jota hakea, pelottava tilanne joka onneksi oli korjaantunut tänään) en voinut kuin ihmetellä paranormaalien romanssien suosiota. WTF ihmiset?
  4. Kirjan siirto USBitse oli helppoa kuin heinänteko. USB kiinni koneeseen, tiedosto sopivaan kansioon Kindlellä ... ja lukemaan.
  5. Lataus on nopeaa.
  6. Näyttö on mahtava - ja sitä voi lukea vaikka kuinka pienestä kulmasta. Tosin se, miksi joku haluaisi lukea sitä pienestä kulmasta, on arvoitus. Mutta on se e-paperi vaan ässä keksintö kuulkaa.
  7. Bonustiedote: Viimeksi en onnistunut tilaamaan Kindlelle suojakoteloa. Nyt niitäkin toimitetaan Suomeen, joten en ehkä rupeakaan ompelemaan sellaista itse (hyvä niin, muutakin ommeltavaa olisi.) Suojakotelo, jonka tilasin, on pinkki, sellainen rintasyöpätukiyhdistyksen värinen. (Ja tuotoista meneekin 10% rintasyövän tutkimiseen. Mies Sivukirjastossa arvasi ongelmitta, minkä valitsen.)

Olen siis yhä tyytyväinen. Pitäkää peukkuja, että olen sitä vielä huomennakin.

* Oikeasti se näyttää edestä Omenafirman älypuhelimelta ja takaa Kumisaapasfirman älypuhelimelta, mutta olen ihastuessani sokea.

09/10/2009

The New Moon's Arms

Saatan joskus säästellä hyväksi epäilemiäni kirjoja. Nalo Hopkinsonin The New Moon's Arms oli sellainen. Ja hyvä se olikin.

TNMA sijoittuu Karibialle. Päähenkilö, keski-ikäinen Calamity menettää isänsä hoidettuaan tätä pitkään, eivätkä välit yksin kasvatettuun, teininä saatuun tyttäreenkään ole aivan kunnossa. Isänsä hautajaisten jälkeen Calamity löytää rannalta pienen pojan, joka ei osaa puhua - ei ainakaan niin, että kukaan ymmärtäisi.

Harvoin törmää niin elävään päähenkilöön kuin Calamity, jossa on hyvät ja huonot puolensa hyvin aidon tuntuisesti. Calamity on yksinäinen, miehenkipeä ja lämmin nainen, joka on adoptoimalleen pikkupojalle hyvä sijaisäiti. Toisaalta Calamity katsoo oikeudekseen arvostella tyttärensä elämää; omat kipeät kokemukset vaikuttavat niin, ettei Calamity toivo tyttärensä elämän muodostuvan samanlaiseksi kuin omansa. Voimakastahtoiset naiset ottavatkin usein yhteen. Päähenkilö on aika myös kohtuullisen suvaitsematon jääräpää - kaikelle löytyy tavallaan selitys. On jotenkin jännä, miten hirveän lähelle päähenkilön sielunelämää kirja pääsee; ja jotenkin sen suvaitsemattomuudenkin voi suvaita, kun sitä ymmärtää.

Kirjassa on fantasiaelementtejä, mutta ne ovat melko minimalistisia eivätkä nouse pääosaan. Se onkin oikeastaan aika hyvä ratkaisu. Karibia sen sijaan on voimakkaasti läsnä ja vaikuttaa ihanalta; paikalta, jonne ilman muuta haluaisi muuttaa kasvattamaan cashew-puita.

Suosittelen ihan varauksetta kaikille.

07/10/2009

Kindle2

Minulla ja e-kirjoilla on pitkä historia. Aluksi inhosin niitä, sillä ne nähdäkseni muodostivat vakavan uhan paperiselle kirjalle - ja paperinen kirja on minulle esineenä rakastettava. (Joku voisi sanoa, että pakkomielteen kohde, mutta jätämme tämän jonkun huomiotta.)

Amazon Kindlen tultua jenkkilevitykseen aloin kuitenkin varovaisesti lämmetä ajatukselle siitä, että kaikki lukemani kirjat eivät olisikaan ns. kuollut puu -painoksia. Lämpötila nousi entisestään, kun ymmärsin, että Kindlelle saisi bitteinä myös joitakin kirjoja joiden fyysisten kappaleiden painos on loppunut aikoja sitten. Ja täysin kuumana kävin, kun ymmärsin, etten eurooppalaisena voi hankkia Kindleä.

Vaan nyt sitä saa!

Omani tilasin tänään noin 30 minuuttia sen jälkeen, kun olin TechCrunchista lukenut uudesta internatsunaali-versiosta. Tätä on odotettu. Paperikirjaa rakastan yhä kuin hullu puuroa, mutta rakkauteni on rajaton. Siitä riittää myös Kindlelle.

Sivukirjastossa käytiin siis aamutuimaan nopea neuvottelu siitä, kannattaako sähköiseen kirjaan sijoittaa:

Mies Sivukirjastossa: ja sä oisit valmis heittämään hyvästit kirjoille, ja ostamaan ne bitteinä?
Liina: ainakin 65% niistä :D ... ainakin.
MS: eli ei enää liperö-lohikäärmeksiä ja urk-velhoja pokkareita?
L: nii. mutta ehkä joskus joitakin hyväksi havaittuja kovakantisia.
MS: laitetaanko tilaukseen?

Nyt K2 on siis ennakkotilattu ja näillä näkymin matkaa kohti Suomea 19.10. Enkä tosiaankaan halua kuulla mitään WLANin puutteesta, sillä vähänkö minua ei kiinnosta :D Mikä ihana päivä!

Jatkossa parhaat kirjat ostetaan paperilla, ja liperö-lohikäärmes -pokkarit ja out-of-print-kirjat tulevat suoraan Kindlelle. Genret tuskin muuttuvat; parhaisiin kirjoihin tulee luultavasti kuulumaan lähinnä hyvää scifiä ja fantasiaa. Ja kaikesta raportoidaan tänne. Luitte eli ette.

Kindle-kokemuksesta kertonen täälläkin, sillä muutama kaveri on osoittanut aiheeseen jo kiinnostusta.

05/10/2009

Breakfast With the Ones You Love

Kääk, törmäsin viikonloppuna lukion äidinkielenopettajaani, jolle tulin ilmoittaneeksi blogini osoitteen. (Tulkoon täsmennetyksi, ettei teknisesti ottaen varmaan tulisi puhua törmäyksestä, jos itse juoksee lempiopettajansa perässä päästäkseen vaan sanomaan moi, mutta törmäys kuulostaa katu-uskottavammalta.) Nyt tekee mieli käydä läpi Sivukirjaston kaikki 124 postausta ja varmistaa, että että-sanojen edessä on pilkku. (Pilkkusäännöt olivat itselleni hieman haasteellisia.)

Hanna, toivottavasti luet tätä - muuten on lähes hukkaanheitettyä sanoa, että tuntisi olivat mainioita.

Olen syystä tai toisesta lukenut viime aikoina paljon (jaha, tarkistuslaskennan mukaan joko 1 on paljon tai vuonna 2008 luettu Chabonin The Yiddish Policemen's Union on luettu ihan hiljattain) kirjoja, joissa juutalaisuus on olennaista. Niin myös Eliot Fintushelin kirjassa Breakfast With the Ones You Love. Juutalaisuus, samoin kuin katolisuus (tai uskonnot noin ylipäänsä) ovat minusta aika kiehtovia aiheita, joten en pane tämänkaltaista tematiikkaa lainkaan pahakseni.

BWtOYL kertoo 16-vuotiaasta Leasta, jolla on huono asenne ja psyykkinen taito tappaa ajatuksen voimalla tielle asettuvat ihmiset. Lea tapaa Jackin, "The Yid"-nimellä enimmäkseen kulkevan pojan, joka rakentaa avaruusalusta tavaratalon ullakolla. Tämä kertoneekin juonesta kaiken tarpeellisen - lukekaa kirja, tiedätte enemmän.

BWtOYL oli aluksi himpun verran rasittava, eikä lukukokemus muutenkaan syntynyt aivan onnellisten tähtien alla - kirjan kansikuvahan kilpailee 2000-luvun kamalimman kansikuvan tittelistä. (Kyllä vain, minulle tällaisilla asioilla on merkitystä.) Sitäpaitsi päähenkilö ärsytti. Loppua kohden kirja muuttui kuitenkin niin omituiseksi ja mahtavaksi, etten voinut kuin ihastua.

24/09/2009

The Ninth Circle

Hop. Olen nyt toipunut vatsataudista ja laiskuudesta.

Edellinen postaus käsitteli kirjaa nimeltä The Patron Saint of Plagues, joka sattui istumaan kirjahyllyssäni erään hyllyn reunassa. Koska seuraavan luettavan kirjan valitseminen on aina tosi vaikeaa, päätin lukea hyllyn kaikki muutkin kirjat, järjestyksessä.

Seuraavana hyllyssä nökötti Alex Bellin The Ninth Circle. Sen osti kanssaihmiseni, joka ei kyennytkään lukemaan kirjaa loppuun, koska kerronta oli minä-muotoista.

Kanssaihmiseni oli väärässä :D TNC oli melko mainio. Siinä muistinsa menettänyt mies, Gabriel, herää asunnosta rahakasan viereltä Budapestista ja alkaa selvittää, kuka on ja mistä on tullut. Yksinäinen Gabriel suhtautuu melkoisen pakkomielteisesti enkeleihin ja rampatessaan Budapestin kirkoissa törmää henkilöön, joka ensin vaikuttaa ystävälliseltä muukalaiselta mutta saattaakin olla jotain enemmän.

Kirja oli aika hyvä ja säilytti jännitteensä melko pitkään. Kun Gabrielin muisti alkoi palautua, tuli ehkä pienoinen pettymyksen tunne, mutta jälkiviisaasti voi todeta, että se oli lähes väistämätöntä. Hieman tuli myös sellainen olo, ettei loppu ihan vastannut kaikkiin alun vihjauksiin. Loppu oli tästäkin huolimatta melko hyvä eikä mikään hillitön antikliimaksi (kuten melko usein tuntuu käyvän), ja kirjasta oli helppo pitää.

Kaikille, jotka pitävät enkeleistä ja demoneista (enkä nyt puhu Dan Brownista.)

13/09/2009

The Patron Saint of Plagues

Barth Andersonin esikoisteos The Patron Saint of Plagues sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Yhdysvallat on enää varjo entisestään ja eteläisen naapurinsa Meksikon armoilla.

Meksikon suurvallassa, joka kirkkoineen kilpailee Vatikaanin kanssa, pääsee valloilleen ikävänpuoleinen tarttuva tauti. Kyse on bioterrorismista. Tätä tautia vastaan lähtee kamppailemaan amerikkalainen tohtori Stark, joka päähenkilönä on muuten äärimmäisen rasittava.

TPSoP oli ... ihan hyvä. Vaikka takakansitekstin lukeneelle juonenkäänteet noin kirjan puoleenväliin ovat täysin selvillä, tulee loppupuolella vastaan pari yllätystäkin. (En tosin aina arvosta sitä kirjoitustyyliä, jolla tällaisia yllätyksiä lukijan naamalle heitetään, mutta pisteet nyt kuitenkin siitä, ettei kaikki ollut ennalta-arvattavaa.) Vaikka periaatteessa diggaan jossain määrin lääketieteellisistä trillereistä*, itse sairautta kiinnostavampaa oli tällä kertaa oikeastaan se, miten maailma tulevaisuudessa kirjassa toimi.

En kuitenkaan millään meinannut päästä yli siitä, että päähenkilö aiheutti närästystä.


* Sarja Nolot tunnustukset, jakso 1: Nappulana luin kirjastossa Robin Cookin kirjojen alkupuolia, ne olivat sopivan karmaisevia. Loppupuolella meno muuttui tylsäksi.

08/09/2009

Gentlemen of the Road

Jos täällä on tauko, se voi tarkoittaa yhtä seuraavista:

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät).

Toisaalta jos jorisen ihan kauheasti, se tarkoittaa yleensä, että:

1) Sillä hetkellä lukemani kirja ei jaksa innostaa.

Tällä kertaa kohdan 1) innoittamana ylitin esteet a) ja c), koska olen taas lähestulkoon ajantasalla blogin kanssa enkä viitsi päästää mahtavaa tilannetta käsistäni. Siispä Michael Chabonin Gentlemen of the Road.

Michael Chabon on sen verran tunnettu kirjailija, että on fiitannut jopa Simpsoneissa. Aikaisemmin olen lukenut Chabonilta suomennetun Kesämaan, josta en pitänyt, ja The Yiddish Policemen's Unionin, josta pidin.

GotR on kunnon seikkailutarina, jossa kaksi hyvin erilaista juutalaista veijaria sotkeentuu vallankumoukseen erään hieman pieleen menneen huijauksen jälkeen. (Jos nyt joku miettii, miksi tehdä uskonnosta numero, on sanottava, että jollain tavalla kirja tekee asiasta numeron. Ei huonolla tavalla kuitenkaan, mutta juutalaisuus on tärkeää.)

GotR sijoittuu johonkin siihen ei-pitämisen ja pitämisen välimaastoon. Kaikki ne kohdat, joissa jaksoin keskittyä, olivat älyttömän hyviä, mutta toisaalta keskittyminen oli helkkarin hankalaa. Suosittelen silti, sillä epäilen, että saatoin keskittymisvaikeuksieni vuoksi myös missata jotain mahtavaa.

06/09/2009

Extras

Extras jatkaa Scott Westerfeldin Uglies-trilogiaa (joka nyt siis on tavallaan tetralogia.) Pääosassa ei kuitenkaan enää ole trilogian sankaritar Tally, vaan Aya, joka elää jossakin tulevaisuuden Japanissa.

Ayan kaupunki on siirtynyt jonkinlaiseen pärstäkerrointalouteen, jossa kuuluisuus tietää krediittejä: parempia asuntoja, hienompia bileitä, parhaita vaatteita ja niin edelleen. Kuuluisuutta lasketaan monimutkaisella systeemillä, mutta katsoi asiaa miten tahansa, Aya on täysi nobody, kunnes törmää hienoja temppuja tekevään tyttöposseen ... joka ei haluakaan olla kuuluisa. Ja kaiken lisäksi paljastuu diabolinen salajuoni, jonka julkaisu on kyllä kuuluisaksitekevä (anteeksi, oli vain pakko esittää asia westerfeldiläisittäin) mutta myös erittäin vaarallinen temppu.

Extras ei ainakaan minusta ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisempi trilogia, vaikka pärstäkerrointalous naurattikin - kuten varmaan kaikkia bloginsa lukijamääriä joskus kytänneitä... Aya oli sankarittarena vähän paksukalloinen, vaikka samaa kyllä voisi sanoa trilogian aiemmasta sankarittaresta Tallysta. Tämä paksukalloisuus tekee Westerfeldin hahmoista joskus hieman hankalasti pidettäviä.

Tykkään Westerfeldin tavasta kirjoittaa, ja edelleen on varmaan sanomattakin selvää, että haluan hoverboardin NYT HETI.

04/09/2009

City of Glass

Tätä olette odottaneet!

Tai sitten ette, mutta minä kyllä odotin. Odotin ja odotin, sillä Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan viimeisen osan, City of Glassin, julkaisu myöhästyi puoli vuotta ainakin. Ja kyllähän se sitten lopulta saapui, mutta väärillä kansilla - olin jo päättänyt, etten ikinä anna tätä anteeksi BookDepositorylle, mutta kävikin juuri ilmi, että haukuin väärää puuta. En ikinä anna tätä anteeksi kustannusalalle.

(Ja BookDepository on kyllä erinomainen webikirjakauppa, ihan oikeasti.) (Onneksi en jaksanut lähettää niille kiukkuista palautetta. HUH.)

Sitten asiaan. City of Glassissa selviää siis vihdoin, onko Clary ja Jacen suhde juuri niin tuhoontuomittu kuin miltä näyttää. (En kerro.) Oh, the drama! (Jos lukee lopun ensin, kuten minä, asia selviää hieman nopeammin.)

Tapahtumapaikka vaihtuu, enää ei olla New Yorkissa vaan salaisessa kaupungissa Idriksessä, jonne arkkivihollinen/isipappa Valentine saapuu demoniarmeijan kanssa. Tästä kaikesta seuraa sotaa, taistelua ja kiellettyjä suudelmia, tietenkin.

CoG oli mainio, ja lunasti kyllä lupauksensa trilogian päätösosana. Ei se nyt toki täydellinen ollut, mutta suurissa tunteissaan ja nopeissa käänteissään silti viihdyttävä kuin mikä. Tapahtumapaikan vaihdos oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono; New York toimi edellisissä osissa kuin häkä, Idris ei ehkä ole yhtä kiinnostava, mutta tarjoaa ehkä uusia mahdollisuuksia kirjailijalle.

Jään odottamaan seuraavia Claren kirjoja kiinnostuksella. Päivi, sanoinko jo, että tässä on muuten ihan must-read -sarja? Jos en, niin nyt sanon :)

02/09/2009

A Wizard Alone

A Wizard Alone jatkaa Diane Duanen Wizard-sarjaa (en oikeastaan ole ihan varma sarjan nimestä, mutta väliäkö sillä) ihan mukavalla osalla.

Wizard-sarjan kolme ekaa osaa (jotka on tietenkin suomennettu) olivat minusta hieman kökköjä, mutta seuraavat kolme ovat taas olleet mainioita. Sarjassa kaksi teiniä, Kit ja Nita, ystävystyvät huomatessaan olevansa molemmat velhoja. Velhous ei välttämättä ole helppoa, vaan pikemminkin suuri vastuu, kun taistellaan elämän puolesta kuolemaa vastaan.

Sarjassa on käsitelty monenlaisia asioita, kuten vastuu ja lupauksista kiinnipitäminen, vanhemman kuolema ja tässä kuudennessa osassa suru ja autismi. Duane käsittelee asioita kuitenkin ihan sympaattisesti eikä mitenkään saarnaa. Päähenkilöiden ystävyys kuvataan luontevasti.

Aivan lempisarjakseni tämä ei kuitenkaan ole päätynyt, ehkä juuri ensimmäisten kolmen kirjan vuoksi - en vieläkään ole varma, miksen oikein osannut nauttia niistä. Suhtaudun edelleen uusiinkin osiin hieman epäilevästi. Jotain hieman rasittavaa myös Duanen tavassa suhtautua kuolemaan tuntuisi olevan.

Karamazovin veljekset

Halusin oikeastaan otsikoida tämän postauksen maailman väsyneimmällä juomalaulumuunnosvitsillä, jonka itse keksin. Toivon, että kaikki kiitollisuudella ymmärtävät, miltä säästyivät :D

Mainitsin aikaisemmin lukevani Dostojevskin Karamazovin veljekset -teosta, joka Wikipedian mukaan luetaan yhdeksi venäläiskirjailijan pääteoksista. Turha kuvitella, että minulla olisi mitään uutta sanottavaa tällaiseen klassikkoon, sillä edes "kyllä Dostojevskia kannattaa lukea" on tuntemuksena tuskin lainkaan uusi.

Mutta kyllä Dostojevskia silti kannattaa lukea. Karamazovin veljekset on kertomus perheestä ja murhasta, ja niiden kautta se käsittelee moraalia, uskoa ja rakkautta.

Pidin kirjasta ihan kauheasti, se liikutti ja ilahdutti. Kieliasu oli sopivan vanhahtava ja päähenkilöt ihastuttavia kaikessa inhimillisyydessään. Tietenkin 1100 sivua on melkoisen paljon luettavaa ja ennen kaikkea melkoisen paljon pideltävää sängyssä luettaessa, mutta ei kannata lannistua vaan kokeilla rohkeasti.

Itse ajattelin seuraavaksi* kokeilla rohkeasti Rikosta ja rangaistusta; epäselvää on vielä, tarttuako uudistettuun käännökseen vai siihen vanhempaan?

* Siis joskus joululomalla, tai jotain.

31/08/2009

Blood and Iron

HAHAA! Olin kuin olinkin kirjoittanut Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron, en vain ollut ikinä julkaissut postausta jostain syystä. Here goes; en muutellut tekstiä jotta voisitte naureskella loppupuolen kommentille blogin ajantasaisuudesta.

Helmikuussa tapahtunutta:

Jos ei haltiafantasia miellytä eikä ole ikinä saanut kiksejä Tam Lin -balladin käytöstä kirjallisuudessa, ei varmaan pidä Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron. Mutta minä pidin, vaikka sen lukeminen jostain syystä hirveän hitaasti sujuikin.

Kirjan kannessa sanotaan, että "Blood and Iron takes everything you think you know about Faerie and twists it until it bleeds", ja se on aika totta kyllä. BaI oli jollakin tavalla erilainen fantasia - päähenkilö ei ollut mitenkään itsestäänselvästi rakastettava tai edes hyvä ja itse asiassa oli ihan mahdotonta sanoa, kuka nyt on hyvä ja kuka paha ja kellä on suurempi oikeus elintilaan.
Lisäksi kirjan puolivälissä tapahtui vielä kertojanäkökulman muutos, joka minusta oli aika hieno ja sopi hyvin juoneen, mutta ei ehkä miellyttäisi kaikkia?

Näitä Promethean Age -kirjoja on vielä kolme lisää, ja ne voi lukea lähes missä järjestyksessä haluaa, ymmärtäisin.

Eniten koko kirjassa ärsytti ehkä kansi, jossa oli yksi epätärkeä ja epäkuvaava tapahtuma kirjan alkupuolelta. WTF Roc?

Väliaikatietona voin muuten kertoa, että blogi alkaa olla melkein ajan tasalla. Blood and Iron oli viimeinen vuonna 2008 luettu kirja.

30/08/2009

Undertow

Elizabeth Bearin Undertow onnistui jotenkin lannistamaan minut. Rouva Bearin kirjoja on kovin kehuttu siellä sun täällä, ja osittain kai ihan syystä (ainakin aikaisemmin luettu Blood and Iron oli ihan hyvä - en ole näköjään jostain ihmeen syystä kirjoittanut siitä tänne, enkä takuulla enää kirjoita, mutta ihan hyvä oli silti) mutta Undertow ei nyt kuitenkaan aiheuttanut väristyksiä.

Oikeastaan tässä kävi vähän samalla tavalla kuin Chris Woodingin The Fade -kirjan kanssa - vilkaisin kantta kerran ja ajattelin tyytyväisenä, että vedenalainen fantasia. Vaan ei - mikä pettymys.

Undertow sijoittuu hyvin vetiselle planeetalle ja on scifiä, mutta veden alle ei juuri päästä. Juoni tuntui jotenkin vähän sekavalta; oli suurta salaliittoa ja mysteeria. Planeetan alkuperäislaji, eräänlainen sammakkomainen kansa, oli kovin alistetussa asemassa tehden töitä riistopalkalla ihmisille.

Kirjan loppuun lukeminen oli hieman rasittavaa ja loppupuolelle sijoittuva todennäköisyysmyrsky minusta vain ärsyttävä tapa tehdä epätodennäköiset juonenkäänteet uskottavammiksi. Ei kirja kuitenkaan huono ollut.

Sitäpaitsi koira piti kovasti sen kansista, kirottua.