Wildwood Dancing

En ole ikinä ennen lukenut mitään Juliet Marillierilta, mutta jossain välissä olin kahmaissut - varmaan jostain pokkarialesta - mukaani Wildwood Dancing -kirjan (ja voi APUA, tajusin just, että Aksussa on taas pokkariale, toivottavasti ei ole vielä mennyt sivu suun)* ja tänä keväänä se normaalin satunnaisprosessin kautta päätyi lukulistallekin.

WD sijoittuu historialliseen Romaniaan, ja on oikeastaan monen tutun sadun uudelleentulkinta. Päällimmäisinä näistä saduista mainittakoon 12 tanssivaa prinsessaa ja Trinsessa ja sammakko. Päähenkilö Jena ramppaa sisarineen täydenkuun aikaan haltioiden luona tanssimassa ja kaikilla on tosi mukavaa - mutta sitten vanhin sisko rakastuu haltiamaassa hieman epäilyttävään nuoreen mieheen ja Jena joutuu tosielämän puolella huolehtimaan perheestään ja taistelemaan vallanhaluisen serkkunsa kanssa. Hankaluuksia seuraa, mutta onneksi Jenalla on tukenaan (tirsk) lemmikkisammakko Gogu.

WD oli oikein sympaattinen, himpun verran romanttillinen ja kaiken kaikkiaan oikein mukavaa luettavaa. Esimerkiksi kesäksi. MUTTA ei sovi niille, jotka etsivät uutta George R. R. Martinia.

* Tämä alennusmyyntimainos (josta ei maksettu, Akateeminen huom.) kirjoitettiin viikko kaksi viikkoa sitten. Ei mennyt aleet ohi, mutta teiltä saattoi mennä jos vasta nyt heräsitte.

Kirjayhteistyötä: Pratchett & Baxter

Oooh - kyllä blogien lukeminen joskus vaan kannattaa. Minulle ainakin.

Transworld Publishers are delighted to announce an exciting new collaboration between Sir Terry Pratchett and Stephen Baxter. - via Neth Space

Baxter on sama jamppa, jonka kirjasta Ark juuri jorisin, eikä sir Terry Pratchett varmaan esittelyjä kaipaa. Tämä voisi olla aika mahtisjuttu - ainakin Pratchettin yhteistyö Neil Gaimanin kanssa Hyvien enteiden merkeissä oli hedelmällinen.

Vitsaus

Kirjastolaitos on hieno asia. Ilman sitä olisi hyvinkin saattanut mennä ohi Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteisteos, Vitsaus, joka on trilogian aloittaja. Lainasin kirjan vain menettääkseni lukuoikeuden välittömästi kun poikaystäväni (hän, joka nykyisin on siis aviomieheni) omi sen. (On tietysti kivaa, että tulevalla puolisolla on hyvä maku ... mutta kun ...)

Vitsauksen vitsaus ovat vampyyrit. Lentokone Saksasta laskeutuu Jenkkeihin ja pimentyy täysin. Selviää, että kaikki matkustajat ovat kuolleet. Kuolinsyytä aletaan tutkia, mutta se osoittautuu hankalaksi, kun vainajankutaleet eivät meinaa pysyä paikallaan. Seuraa parhaille zombileffoille (joojoo, tiedän että tässä on vampiireja, mutta lukekaa vain opus itse) kunniaa tekevää menoa.

Voitte syyttää surkeaa muistiani, mutta päähenkilöiden nimet ovat tietenkin ennustettavasti jo unohtuneet. Pidin silti (muistaakseni) tavasta, jolla päähenkilöstöä kirjassa käsiteltiin - pelottavia tapahtumia ei kaikkia kuvattu päähenkilöiden kautta, joten henkilögallerian ongelmista jaksoi vähän kiinnostuakin. Odotan jatkoa innolla - ja luulen, että jos del Toron leffoista pitää, eikä vieroksu vampyyreita, pitänee tästäkin.

Erityisbonus siitä, että yksikään vampyyri tässä ei kimalla tai ole erityisen ... noh ... seksikäs*. Siinä mielessä epäkuolleet ovat jopa lähempänä zombeja. Ja kaikkihan me tiedämme, että zombeihin pitää suhtautua vakavasti. Yrittäkää vain suhtautua vakavasti kimaltavaan vampyyriin. Ei se käy.

* Hyväksyttävällä tavalla seksikkäitä vampyyreja: 

• True Bloodin pääverenimijä. Who knew?
• Spike - hän, joka esiintyi maailman parhaassa tv-ohjelmassa Buffy the Vampire Slayer
• Muita?

Ark

Ei se bändi.

Stephen Baxterin kirja Ark on jatkoa toiselle ytimekkäästi nimetylle kirjalle, Floodille. Tai vähemmän jatkoa, enemmän sisarkirja; kun Flood käsitteli tulvivan maapallon ongelmia ja ihmisten selviytymistä pallon päällä, kertoo Ark pallolta pakoon lähteneen avaruusaluksen matkasta autuaammille mets vähemmän vetisille planeetoille.

Ark ei, kuten Floodkaan, käsittele päähenkilöitään kovin lämpimästi tai läheisesti. Minun oli ainakin vaikea muodostaa kovin tiivistä suhdetta yhteenkään Arkin henkilöön, ja tämän seurauksena henkilöiden osin karmeatkin kohtalot eivät juuri jaksaneet hetkauttaa. Lukija on mukana aika lailla huomioijana. Kirja tuntui sikäli kuitenkin karmivan realistiselta, että voin kuvitella pieneen metallipurkkiin suljettujen ihmisten vuosien ja vuosikymmenten saatossa reagoivan juuri kuvatulla tavalla.

Vaikka Ark saa samat 4 tähteä kuin Flood, oli Flood ehkä loppupeleissä himpun verran kiinnostavampi. Se voi kyllä johtua siitä, että tykkään niistä katastrofeista.

Galileo's Dream

Kun niitä edellisessä postauksessa mainittuja tekosyitä vielä on jäljellä, haluan käyttää vanhan tuttumme #421,"tietokoneongelmat". Mutta nyt on konekin pystyssä, joskin tahmea, joten voin näpytellä perusteellisen arvion myös Kim Stanley Robinsonin kirjasta Galileo's Dream.

GD kertoo Galileo Galileista, joka ... törmää ihmisiin tulevaisuudesta. Ihmiset tulevaisuudesta tarvitsevat Galileon apua; käy ilmi, että Galileokin tarvitsee tulevaisuuden tyyppien apua. Premissi oli siis Sivukirjaston mielestä kaikkea muuta kuin lupaava - olettekin ehkä huomanneet, että huumorintajuni meinaa loppua aikamatkailun kohdalla; niin nytkin. Mikään ei ole rasittavampaa kuin kunnon aikaparadoksi (onneksi se Lostkin alkaa loppua.)

Jos tulevaisuuden ja aikamatkailun kuvaukset siis vähän ärsyttivät, pidin kuitenkin onneksi kovasti niistä, lähes puhtaasti historiallisiksi muuttuvista osioista, joissa kuvattiin Galileon elämää Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa. Tyytyväistä hyrinää tähän - kuvaan astui tietenkin myös katolinen kirkko, jonka kanssa Galileolla meinasi käydä kalpaten.

Kirjoitustyyli oli paikoin muistaakseni vähän puisevaa, ja etäisesti muistan, että lopusta halusin jupista jotain, mutta olen jo armollisesti unohtanut, mitä.

Sivukirjaston paluu & Avilion

Hei vaan. Olen lukenut 14 kirjaa sitten viime postauksen. Radiohiljaisuuteen on moninaisia tekosyitä, joista tekosyyn #46, "muutto", taisin jo käyttää. Kuvittelen, että tekosyy #198, "siviilisäädyn vaihto", on vielä käyttämättä, joten selitettäköön, että kevät oli vähän rankka kun oli häitä ja kaikkea. Ja siis nimenomaan häitä, meillä juhlitaan kunnolla kun kerran aletaan.

Vastatakseni suoraan useimmin kysyttyyn kysymykseen: nimi ei muuttunut. Olen yhä Liina Ivalo Sivukirjasto. Tai jotain. Mutta nykyisin siis rouva Sivukirjasto. Mieskään ei muuttanut nimeään.

Ensimmäinen kirja, josta olen ollut postaamatta, on edesmenneen (nyyh) Robert Holdstockin Avilion.

Ööö. Siitä, kun sen luin, on niin kauan (3 kuukautta tarkoittaa muistijäljen vakavaa heikkenemistä), että muistan seuraavat kaksi asiaa:

1. Avilion jatkaa Alkumetsä-sarjaa.
2. Tajusin koko jutun paljon paremmin kuin muut Alkumetsäkirjat teini-iässä. Inhottavaa olla kehittynyt.

Avilionin jälkeen ikävöin Holdstockia entistä enemmän (nyyh). Olin antanut tälle alunperin 5 tähteä, mutta muistijäljen heikkouden vuoksi korjaan sitä nyt kuitenkin vähän alaspäin. Kai siitä nyt jotain muutakin olisi pitänyt jäädä mieleen? Eikö? Olenko menetetty tapaus?

The Adamantine Palace

Tiesittekö, että adamantium on fiktiivinen metalli joka on tunnettu eritoten Wolverinen luurangosta? No, tämä ei vielä tarkoita, että Stephen Deas olisi prujannut kirjansa The Adamantine Palace nimen Marvelilta, sillä Wikipedian mukaan:

However, the noun "adamant" has long been used in standard English to refer to the embodiment of impregnable, diamondlike hardness. It, along with its rhetorical form "adamantine",  occurs in works such as the Aeneid, Paradise Lost, Gulliver's Travels, The Adventures of Tom Sawyer, The Lord of the Rings and even the movie Forbidden Planet, all of which predate the use of "Adamantium" in Marvel Comics. -Wikipedia

No nyt tiedätte. Juuri mitään järkevää sanottavaa minulla ei TAP:sta olekaan, sillä kirjana se ei ollut suorastaan kummoinenkaan.

Kirjassa tutustumme siis yhteiskuntaan, jonka aateliston on tehnyt rikkaaksi lohikäärmeiden säälimätön hyödyntäminen. Säälimätön viittaa tässä sekä talonpoikain että louhikäärmeiden oloihin; reilua kauppaa ei täällä tunneta. Aatelisto juonittelee valtasijoista minkä kerkeää, ja tämän juonittelun keskelle lukijakin siis pudotetaan pitkästymään kuoliaaksi vastenmielisten päähenkilöiden keskelle. Okei, ei sentään - tuli liioiteltua. Tarinalla on reipas tahti, joten kuoliaaksi pitkästyminen lienee hankalaa.

Toisaalta lohikäärmeet ovat ihan sympaattisia.

TAP tippunee die-hard eeppisen fantasian faneille, ja onneksi se oli myös aika lyhyt.

Helvetin piirit

Jokin aika sitten lukulistalla oli seuraavana vuorossa Jeff Longin Helvetin sydän*, joka on jatko-osa kirjalle Helvetin piirit. Valitettavasti vain en ollut lukenut Helvetin piirejäkään, joten sen kimppuun piti siis käymäni ensin.

Jeff Longista pitävät ilmeisesti kaikki - kun jossain välissä pohdin lahjaa poikaystävälle, eräs työkaveri esitti, että "jos se kerran piti siitä Hyperion-sarjasta, niin kokeile Jeff Longia?" Oli pakko myöntää, että ehdotus oli harvinaisen osuva, mutta valitettava siinä mielessä, että kaikki Longit oli jo rakkaudella kahlattu läpi.

Olin joskus mulkoillut Helvetin piirejä kirjastossa, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut lähtöasetelmasta, jossa siis:

Himalajan vuorilta, Kalaharin autiomaasta, Bosniasta sodan keskeltä ja Galapagos-saarilta löytyy yllättäen kuiluja, jotka johtavat ennennäkemättömän syviin maanalaisiin käytäviin, joita kansoittavat julmat villit. (-Liken webisivut ja kirjan takakansi)

En, vaikka pokkariversion kanteen oli painettu Hesarin arviosta pätkä: "Parasta kauhuviihdettä Alienin tyyliin". (Tarkempi googletus tosin paljastaa, että Hesari viittaa tällä lausunnolla vain romaanin alkupuoleen, vaikka arvio kyllä sinänsä on myönteinen.)

Turhaa oli taas kursailu. Hp oli tosi hyvä, joskin aika raaka. Kirjan tarinaa vietiin eteenpäin useamman ihmisen näkökulmasta, joten päähenkilöitä oli parikin; maan alle lähetettyyn retkikuntaan liittynyt nunna ja kielitieteilijä Ali, ja Ike, entinen vuoristo-opas joka oli ollut em. julmien villien orjana vuosia. En osannut juuri rakastua päähenkilöihin, mutta tarina eteni heidän kauttaan sujuvasti - ja se hyytävä tarinahan tässä oli tärkein.

Jos nyt sitten jossain välissä se Helvetin sydän.

* Mainittakoon, että tämä oli siis osa projektiani lukea erään kirjahyllyn kaikki kirjat järjestyksessä läpi. Satunnaisten kirjastonkirjojen aiheuttamien katkojen vuoksi Helvetin sydän olisi siis ollut ehkä kuudes tällä tavalla luettavaksi päätynyt kirja. Sitten tietenkin muutimme, hyllyjärjestys meni särki, enkä ole vieläkään lukenut Helvetin sydäntä. Se siitä suureellisesta projektista.

Mistborn: The Final Empire

Mikä tahansa kirja, jonka nimi on tyyppiä Alkuosa: Ja Loppuosa on väistämättä pöyhkeilevä JA kiehtova. Brandon Sanderson kirjoittaa Mistborn-sarjaa, jossa sarjan nimi on joka osan edessä. Kätevää.

Ensimmäinen osa on nimeltään Mistborn: The Final Empire. (Ei kätevää. Jos nimessä on sana "final", sen ei odottaisi olevan ensimmäinen osa. Hieman pelokkaana olenkin miettinyt, montako kertaa olen M:TFE:n ostanut luulleeni sitä "sen sarjan seuraavaksi osaksi".)

Brandon Sanderson on viime aikoina ollut vallan kuuminta hottia päästyään raapustamaan Ajan pyörää loppuun alkuperäisen kirjoittajan kuoltua. (Kevyet mullat, Robert - kattellaan sitä Ajan pyörää sitten, jos se joskus lakkaa pyörimästä.) Ei muuten käy Brandonia kateeksi.

Mutta M:TFE on Sandersonin ihan omaa tuotantoa, näppärä trilogian aloitusosa. Näppärä, koska se toimii kohtuullisesti omillaan, ja koska taikuussysteemi on ihan kiehtova ja ainakin omaperäinen. Lisäksi tematiikka on kiinnostava: mitä tapahtuu, kun ennustuksen sankari epäonnistuu?
Vähemmän näppärä kirja oli ehkä henkilöhahmojen osalta, joihin en juuri kiintynyt. Kirjan päähenkilö on Vin, 16-vuotias katulapsi ja varas, josta kapinallispomo Kelsierin avuliaissa käsissä muotoutuu aatelistoon soluttautuva nuori lady, taikuuden käyttäjä ja ... *drumroll* ... sankaritar TIETTY. Mainittakoon kanssa, että Vin on ehkä vähän rasittava aika ajoin.

Mutta, kyllä, aion ehdottomasti lukea muutkin osat. Koska olen jo ostanut ainakin yhden. Luullakseni. Ja koska pari kuukautta sitten arvoin tälle neljä tähteä. Eeppisestä fantsusta pitäville tämä uponnee kyllä.

5 kilometria itään ja virtuaalista San Franciscon matkailua

Viimeinen postaus vanhasta kodista. Ensimmäinen postaus uudesta kodista.

Sivukirjasto siis pakkasi kirjansa muuttolaatikoihin ja roudasi niitä selkä vääränä viitisen kilometriä Mordorin suuntaan. Tänään. Sen jälkeen Sivukirjasto on keskittynyt kumoamaan skumppaa tasaiseen tahtiin noudattaen ikivanhaa periaatetta, jonka mukaan ikävät asiat pienessä huppelissa ovat vähemmän ikäviä asioita. Kirjoja ei ole vielä purettu hyllynkokoamisteknisistä syistä, joihin en nyt välitä mennä.

Mennään sen sijaan asiaan. T. A. Prattin Blood Engines roikkui jostain syystä suositeltujen kirjojen listalla, joten ostin sen Kindlelle. (Josta osuvasti on huomautettu, ettei sen kanssa voi mennä kylpyyn. Onneksi, grrrr, en edelleenkään omista ammetta.)

BE kertoo Marla Masonista, joka on velho, ja jonka kaupunki on vaarassa. Marla lähtee sidekickinsä Rondeaun kanssa San Franciscoon etsimään jotain taikakilkettä jolla ikävästä vaaratilanteesta päästään yli. Vaan taikakilkkeen haaliminen ei tietysti olekaan ihan niin helppoa, kun suurkaupungilla on omatkin pulmansa joita Marla sitten pääsee selvittämään voidakseen itse edetä.

BE on vähän kuin San Franciscon matkailumainos. Toisaalta se on ihan kiva urbaani fantsu, jota lukiessa ei hieman tahmean alun jälkeen tule ainakaan tylsää. Marla ei ole päähenkilöistä pidettävämpiä, mutta sivuhahmo Rondeau pelastaa paljon.

Erityismiinus äärimmäisen rumalle kannelle. Onneksi se ei Kindlellä päässyt juuri häiritsemään!

Fragile Eternity

Melissa Marrin teinisarja jatkuu osalla Fragile Eternity, jossa Ink Exchangen päähenkilövaihdoksen jälkeen palataan taas Aislinniin, Ilki ihanan päätyttölöön.

Aislinnilla (eli Ashilla) on ongelmia: Seth, kuolevainen poikaystävä, meinaa jäädä alakynteen kun Ashin aviomies ja kesän kuningas Keenan yrittää tehdä suhteestaan Ashiin muutakin kuin muodollisuuden. Ash kamppailee kahden tulen välissä, Seth haluaa tehdä omat ratkaisunsa, ja Keenaninkaan tosirakkaus ei näköjään aio enää odottaa. Vaikeaa on olla teini tai 500 vuotta vanha keiju!

En ole aivan varma, onko Fragile Eternityn nimen tarkoitus kuvastaa koko sarjaa, mutta selväksi käy, että jatkoa tulee riittämään. Ja melko saippuaoopperaista jatkoa, sano. Useimmilla saippiksilla kun kestää ainakin pari vuotta päästä tälle mutkikkuuden tasolle, johon Marrin sarja pääsi kolmessa kirjassa. FE oli ihan mukavaa luettavaa, mutta edellämainitut ihmissuhdekiemurat kiusaannuttivat ainakin itseäni siinä määrin, etten ole varma, tartunko enää tuleviin jatko-osiin.

Pääkaupunkiseudun kirjastot

Meillä Sivukirjastossa rakastetaan kirjastolaitosta!

Tarkkasilmäisimmät ovatkin varmaan jo huomanneet, että Helsingin, Espoon ja Vantaan kirjastojen käyttösäännöt muuttuivat tänään. Tästä voi lukea vaikka Hesarista.

Tärkeimpänä uudistuksena on varmaan se, että alle 18-vuotiaat saavat tästä lähtien varata kirjoja ilmaiseksi. (Ensimmäinen vanhusten oikeuksista itkevä, nimimerkki a, bongattu muuten samaisella Hesarin keskustelupalstalla, suurena epäkohtana pitäen ilmeisesti sitä, että "Jo nyt saavat lapset ilmaiseksi aineistonsa lainaan." Hyvä nimimerkki a, niin saavat myös aikuiset. Eikä vanhuksiakaan tässä syrjitä, joten huoli pois!)

Lisäksi hunsvontit saavat kasvattaa velkasaldoaan pidempään, lainausoikeus menee kiinni vasta 10 € kohdalla.

Aiempana uutisena mainittakoon, että Helmet-järjestelmän mobiiliversiosta on nyt käytössä "älypuhelinversio" osoitteessa http://m.helmet.fi. (Aiempi karvalakkimalli löytyy osoitteesta http://helmet.fi/airpac/ - I've said it once and I'll say it again: mikä hemmetin "airpac"?) Älypuhelinversion ulkoasu miellyttää muuten ainakin meikäläisen silmää enemmän kuin se PC-versio ... no, kuntien toimintaa tuntien PC-värimaailmalla mennään varmaan seuraavat 60 vuotta ainakin.

Nauttikaa kirjastosta!

The Gone-Away World

Olen ... sanaton. Saattaa kuulostaa teeskentelyltä: luin Nick Harkawayn kirjan The Gone-Away World kuukausi sitten, joten enää ei varmaan pitäisi olla sanaton, mutta olenpa vain kuitenkin. Olen myös suositellut TGAW:ia oikealle ja vasemmalle ja suosittelen sitä vastedeskin lähes jokaiselle jonka ylipäänsä arvioin olevan lukutaitoinen.

Olin ostanut TGAW:in omaan hyllyyn pari vuotta sitten, mutta se oli yhä jokseenkin giganttisessa to-read -pinossani. Sitten ystäväni löysi kirjan sattumalta eräästä paremmasta pääkaupunkiseudulla toimivasta kirjakaupasta, luki takakannen, ajatteli "ninjoja ja merirosvoja, oh my" ja keräsi kirjan parempaan kotiin - alkaen lähes välittömästi pommittaa minua "Lue se nyt heti, se on ihan loistava. Ei kohta, vaan HETI!" -viesteillä.

Tästä syystä siis rikoin Erehtymättömän Seuraavan Kirjan Valintaperustelogiikkani, ja otin TGAW:in eräälle työmatkalle mukaan.

TGAW:issa nimetön kertojamme selvittää, kuinka ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa käydään sota nimeltä Go-Away War. Tässä sodassa tuhoutuu iso osa todellisuutta, ja ihmiset elävät vähäisiä todellisuudenrippeitä ylläpitävän Jorgmundin putken varrella. Vaan nyt on putki tulessa, ja sen sammuttamiseen kutsutaan Haulage & HazMat Emergency Civil Freebooting Company - ryhmä, johon sekä kertoja että tarinan toinen päähenkilö Gonzo Lubitsch kuuluvat.

Juoni ei ole lineaarinen, mutta se toimii. Henkilöhahmot ovat mahtavia.

Kerronta ... jos sanon, että teksti toimii, vähättelen. Kulutin noin viidensadan sivun lukemiseen luultavasti kolme viikkoa - en siksi, että teksti olisi ollut vaikeaa, enkä siksikään, että se olisi ollut tylsää. Mutta teksti on loistavaa, siihen pitää kuluttaa aikaa - tätä kirjaa ei tulisi lukea hotkaisten, tai menettää luultavasti 95% lukunautinnosta. (On se sittenkin varmaan ihan hyvä, mutta ei ehkä niin briljantti.)

TGAW kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat ainakin minut nauramaan ääneen julkisilla paikoilla ja käyttäytymään muutenkin epäilyttävästi.

En voi suositella tarpeeksi, luulen, joten lukekaa se nyt vain.

Fire

Aloin melkein kirjoittaa tätä eilisen jääkiekko-ottelun aikana, mutta tajusin, että närkästyksissäni olisin kirjoittanut vain jääkiekosta enkä lainkaan Kristin Cashoren kirjasta Fire, jonka kuitenkin piti olla aiheena. (Jos vuoden päästä törmään tähän tekstiin, muistankohan lainkaan, mistä matsista oli kyse? Firen muistan toivottavasti ainakin.)

Luin Kristin Cashoren Syntymälahjan viime vuoden puolella ja hommasin pikimmiten Firen Kindlelle. Firen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Syntymälahjaa ja kokonaan toiseen maahan. Syntymälahjan pahis Lek käy visiitillä tässä, mutta ei ole pääosassa.

Kirjan päähenkilö Fire on eräänlainen hirviö - tosin maassa, jossa Fire elää, hirviöt (myös Fire) ovat sekä kauniita että kauheita. Fire on pyrkinyt pitkään siihen, että ei olisi juurikaan kauhea: hän osaa vaikuttaa toisten ajatuksiin, muttei halua käyttää kykyään. Vaarallinen kyky saa Firen kuitenkin sekaantumaan maansa politiikkaan, ja sattumalta em. ympyröihin kuuluu myös eräs kiva prinssi.

Tykkäsin Firesta ehkä enemmän kuin Syntymälahjasta, ehkä siksi, että päähenkilö ei ollut ihan niin kompleksinen tapaus - ja juonikin vetosi himpun verran enemmän. Kirjoitustyyli oli mukavaa, teksti toimi tosiaan ehkä paremmin englanniksi.


Edit! Unohdin mainita, että Facebookiin on perustettu ryhmä nimeltä Spekulatiivisen fiktion ystävät. Siellä voinee turista scifistä ja fantasiasta ja sen sellaisesta. En kyllä vielä tiedä, liitynkö itse, minulla on carcharodon megalodonin kokoinen ongelma termin "spekulatiivinen fiktio" kanssa. Toisaalta siellä on varmasti paljon kivoja ihmisiä, jotka ymmärtävät lohikäärmekirjojen päälle.

Jäänpuskijat

Hahaa, mahtavaa olla jälkijunan konduktööri. Kun koko muu maailma jo tiesi, että Alastair Reynolds on tosi hyvä, minä vielä jumitin epätietoisuudessa. Vaan en jumita enää kun tuossa kuukausi sitten luin Reynoldsin kirjan Jäänpuskijat - Mies Sivukirjastossa vakuutti, että Reynoldsin kirjat voi lukea missä tahansa järjestyksessä.

Jäänpuskijoissa kaupallinen louhinta-alus, Kivisirkka, työskentelee Maan energianhankinnassa välttämättömän asteroidin kimpussa - puskee jäätä - kun Janus, yksi Saturnuksen kuista, poikkeaa radaltaan. Ja kiihdyttää. Päähenkilö Bellan komentama alus lähtee seuraamaan kuuta selvittääkseen, mistä on kyse. Jännitystä seuraa.

Jäänpuskijat on jotenkin ihan valtavan isoa scifiä. Visionääristä, voisi sanoa (jos ei hieman ujostelisi sanaa "visionäärinen".) Mutta hieno kirja tämä kyllä on! Kirjailijan näkemys ja toteutus ovat molemmat mahtavia, henkilökaarti inhimillinen (niin niin, ei mitään The Sparrow:n ylitsevuotavaa harmoniaa Jäänpuskijoissa) ja uskottava, ja jännityskin pysyy kiitettävästi yllä.

Sitäpaitsi tämän sai lukea suomeksi. Vaikka jälkikäteen ajatellen - sama vanha virsi - ehkä olisin mieluummin lukenut englanniksi. Jotain ehkä kuitenkin häviää käännöksessä.

Aion lukea lisää Reynoldsia ASAP.

Chalice

Ostin myös Robin McKinleyn uusimman teoksen, Chalicen, Australiasta. Siksipä se seisoi hyllyssä Half Lifen vieressä - kyllä vain, Sivukirjastossa seuraava luettava kirja on valittu aika nihilistisesti viime aikoina.

Chalicen juoni on ehkä selitettäväksi vähän ohut. Päähenkilö Mirasol päätyy mehiläisenhoitajan hommista chalicen rooliin. Chalice on tärkeä, jotta maa pysyy tasapainossa. Eikä maa ole ollenkaan tasapainossa edellisen hallinnon jäljiltä, joten työnsarkaa riittää.

Chalice oli paljon parempi kuin katastrofaalinen Dragonhaven. Se ei silti ollut McKinleyn paras kirja (suosittelisin edelleen Sunshinea). Kuten sanoin, juoni ei ole varsinaisesti kovin paksu tai yllätyksellinen, mutta kirjassa onkin parasta tunnelma, joka on lähes käsinkosketeltava. Päähenkilö, jonka kautta tunnelma vahvasti kuvataan, on tosin melkoisen surumielinen neito, joten kovin hilpeäksi kirja ei missään vaiheessa pääse (toisin kuin osa aiemmasta rouca McKinleyn tuotannosta.)

Ajoittain myös ruokablogiin rustaavana on sanottava, että kirjassa päärooliin pääsee myös ... hunaja. Hunajahan on totta vie ihanaa, mutta Chalice erilaisine hunajalaatuineen vei ihastukseni ihan uudelle tasolle. Myös mehiläistenhoito alkoi Chalicea lukiessa kuulostaa entistäkin paremmalta idealta, ja kun se tähänkin asti on tuntunut kerrassaan loistavalta uravalinnalta (ainakin huonompina työpäivinä), älkää ihmetelkö jos häviän. Olen kasvattamassa Miehelle Sivukirjastossa mehiläispartaa.

Half life

Sivukirjaston lukijakunta* kävi viime viikolla pyörähtämässä työpisteelläni ja ilmoittamassa käytännössä hylänneensä blogiparkani laiskanpulskean päivitystahdin vuoksi.

Ymmärsin yskän ja niinpä jo lähes viikon päästä päätin kaivella muististani kaiken, mitä Shelley Jacksonin kirjasta Half Life jäi mieleen.

1. Ostin Half Lifen Australiasta (ja jälkikäteen mietin ainakin vuoden, että enkö muka mitään muuta olisi keksinyt).
2. Half Life osui lukuvuoroon koska se oli hyllyssä seuraavana.
3. Half Life kertoo Norasta, jolla on siamilainen kaksonen Blanche. Nora elää (ja Blanche nukkuu) rinnakkaistodellisuudessa, jossa siamilaisia kaksosia (varsinkin kaksipäisiä) on paljon. Mutta Nora on kyllästynyt olemaan toinen puolikas kaksosista ja aikoo päästä uinuvasta siskostaan eroon.
4. Half Life alkoi tosi hyvin, jatkui pitkään aivan erinomaisena ja sisälsi muutamia erinomaisen riemastuttavia pätkiä, joiden takia kirja kyllä kannattaa lukea.
5. Loppu hajoaa täysin käsiin alkaessaan vatvoa siskosten identiteettikysymyksiä. Krooh. (Tulkoon sanottua, että opus olisi lentänyt seinään jos alku olisi ollut kuin loppu.)
6. Olen taas Bangaloressa ja muisti saattaa melkoisen pitkällisen lennon jälkeen pätkiä. Mutta kyllä se varmaan tuossa oli.

* Tai sen epädemokraattisesti valittu edustajisto.

Kage Baker 1952-2010

Jos yhdestä lempikirjailijastaan näkee otsikon, jossa nimen perässä on kaksi vuosilukua, tietää jo, ettei päivä tästä ainakaan parane.

Kage Baker on kuollut syöpään, ihan liian aikaisin jos minulta kysytään.

Sivukirjasto toivoo paljon voimia kaipaamaan jääneille ja ottaa seuraavan Company-kirjan lukulistalle ihan vaan omaksi lohduksi.

Vuoden parhaat vol. 2, parhaiden kosto

Kuten viime vuonna, tänäkin vuonna on muodikasta listata viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Trendien aallonharjalla ratsastavat ovat toki julkaisseet omat listansa jo kuukausi sitten, mutta minä satunkin olemaan hieman hidas.

Tänäkin vuonna viime vuoden tapaan joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.

Cory Doctorow: Little Brother (tammikuu)
Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito (helmikuu)
Nicola Barker: Darkmans (helmikuu)
Alison Goodman: The Two Pearls of Wisdom (maaliskuu)
Suzanne Collins: Nälkäpeli (maaliskuu)
Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go (toukokuu)
Eric Schlosser: Fast Food Nation (heinäkuu)
China Miéville: The City & The City (heinäkuu)
Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset (elokuu)
Nalo Hopkinson: The New Moon's Arms (syyskuu)
Lane Robins: Maledicte (lokakuu)
Suzanne Collins: Catching Fire (marraskuu)
Kevin Brockmeier: Things That Fall from the Sky (joulukuu)

Bubbling under: George R. R. Martin: The Armageddon Rag, Stephen Baxter: Flood, Richard Morgan: The Steel Remains, Greg Egan: Incandescense, Tamar Yellin: Kafka in Brontëland, Salman Rushdie: The Enchantress of Florence, Johanna Sinisalo: Linnunaivot, Alex Bell: The Ninth Circle, Scott Westerfeld: Extras, Cassandra Clare: City of Glass, Eliot Fintushel: Breakfast With the Ones You Love, Margo Lanagan: Tender Morsels, Kristin Cashore: Syntymälahja, Sharon Shinn: Quatrain, Mary E. Pearson: The Adoration of Jenna Fox, Karen Traviss: koko Wess'Har-sarja

Vuodein Surkein: Stephenie Meyer: Twilight

Things That Fall from the Sky

Things That Fall from the Sky on Kevin Brockmeierin novellikokoelma. Brockmeierilta olen aiemmin lukenut [n. vuosi eSk (ennen Sivukirjastoa)] hämmästyttävän ja mahtavan kirjan The Brief History of the Dead jota voi varauksetta suositella kelle vaan.

Mutta kyllä TTFftS:takin voi suositella. Brockmeierin novellit ovat omituisia, maagisella realismilla höystettyjä tarinoita - kaikki hyvin odottamattomia ja erilaisia. Itselle jäi syystä tai toisesta parhaiten mieleen tutkimusraporttia jäljittelevä The Jesus Stories - ehkä tässä näkyy se, miten uskonnot jatkuvasti kiehtovat minua.

On kuitenkin huomautettava, että edellä mainittu romsku kuolleiden historiasta voi olla - ainakin itselleni oli - helpommin lähestyttävä kuin TTFftS, joten jos Brockmeieriin haluaa tutustua, kannattaa aloittaa siitä. Löytyy myös pk-seudun kirjastoista, vink vink.

Tässä muuten oli viimeinen vuonna 2009 luetuista kirjoista! Kiitos kiitos, ei tarvetta suosionosoituksille. Stay tuned for ... best of 2009, nauhoitettu postaus vielä tämän viikonlopun aikana. Niin, minusta ei ole livebloggaajaksi, mitä se nyt sitten tarkoittaakin.