Ja sitten pari kirjaa October Dayen kanssa

Luin Seanan McGuiren October Daye -sarjan ykkösosan aiemmin tänä vuonna, enkä ollut mitenkään äärimmäisen vaikuttunut. Audible kuitenkin tarjosi kakkos- ja kolmososan kuunneltavassa muodossa, joten tartuin syöttiin.

A Local Habitation alkaa, kun päähenkilöttäremme, vaihdokkaan ja yksityisetsivä Octoberin eli Tobyn pomo lähettää Tobyn poliittisesti tulenaralle alueelle tutkimaan viestintäyhteydet katkaisseen sisarentyttärensä tilannetta. Sisarentytär vetää it-firmaa, jonka tarkoituksena on raahata potkivat ja kirkuvat haltiat 2000-luvulle. Toby, joka juuri ja juuri pärjää kännykän kanssa jos on pakko, huomaa, ettei firmassa kaikki ole kunnossa, mutta ongelmien selvittäminen on eri hankalaa, kun suurin osa henkilökunnastakin on ottanut hatkat ja turpiin tulee koko ajan.

An Artificial Nightissa lapsia alkaa katoilla. Kolme hävinneistä lapsista on Tobyn ystäväpariskunnan jälkikasvua; muitakin läheisiä keskenkasvuisia katoaa. Käy ilmi, että myyttinen esikoinen, Blind Michael, on kaapannut lapsia joka sadas vuosi toistuvassa rituaalissaan saadakseen jahtiinsa lisää jengiä. Toby käärii hihat ja lähtee muksujen perään pimeyteen.

ALH oli ihan hyvä, parempi kuin sarjan eka osa: Toby ottaa turpaan lähes yhtä paljon, mutta on lakannut olemasta rasittava. (Hyvä on, myönnän, että Tobylla olisi ehkä syytä olla rasittava, mutta ei sellaisesta koko sarjaa jaksa lukea.) AAN olikin sitten puolestaan kevyesti sarjan tähän asti paras osa, ja oikeastaan erinomainen ihan sellaisenaankin. McGuire oli onnistunut luomaan aidosti ahdistavan ja pelottavan maailman, johon Tobyn pitää astella vain kynttilä turvanaan. Ja kuitenkin taakse jääneessä todellisuudessa Tobylla on tukea; myös ystävät esiintyvät kirjassa. Frendeistä erikoismaininta Tybaltille, joka on eri ... kiehtova. Jään kiinnostuksella odottamaan jatkoa.

McGuiren kirjat muuten tuntuvat toimivan äänikirjoina aika hyvin, ja lukija, Mary Robinette Kowalt, on mainio.

The Passage

Törmäsin ensimmäisen kerran viittauksiin Justin Croninin The Passage -kirjasta jotakuinkin yhteydessä "tässä meillä mainstream-kirjailija, joka tekee kaiken, jota genressä on tehty jo vuosia mutta joka saa siitä huomiota". Kirottu Justin Cronin.

Paitsi, että ei nyt ihan. Herra Cronin kirjoittaa vampyyriapokalypsista, jossa vampyyrit ovat jotakin tuntemiemme vampyyri Lestatien ja Billien sekä zombieiden välimaastossa. Ei se mitään - kirjan kiehtovuus ei oikeastaan ole siinä, miten kaikki alkaa mennä pieleen, vaan siinä, mitä sitten tapahtuu. Ollaanpa rehellisiä - tyypillisessä zombijuonessa, johon myös The Passage kovin nojautuu, kiinnostavinta on se hetki, jolloin kulissit alkavat kaatuilla ryminällä. Sen jälkeen tulee yleensä veri- ja aivokudosbalettia, jonka kuvottavuuden peittoaa vain sen ylenpalttinen tylsyys.

Mutta Justin Cronin, pitkähkön alkuosan jälkeen, kuvailee varsin elävästi vampyyreita vastaan puolustautuvaa pientä yhdyskuntaa, yhdyskuntaa, joka aluksi näyttää idylliseltä, ja sitten vähemmän idylliseltä. Yhdyskuntaan saapuu nuori tyttö, Amy, joka tuntuu olevan avain kaikkeen - mutta miten?

Ollaanpa rehellisiä. Kirjassa on ongelmansakin. Se ei ole oikein scifiä, eikä se ole juonenkuljetuksen kannalta kovin ehjää fantasiaakaan. Epäusko on laitettava päättäväisesti hyllylle pariin otteeseen, tyypillisesti etenkin Amyn ollessa mukana kuvioissa. The Passage on silti kiehtova ja mukaansatempaava, enimmäkseen henkilöhahmojensa takia, ja niiden takia se kannattaa myös lukea. 766 sivua menee rattoisasti. (Tähän uskoo myös WSOY, joka suomentaessaan The Passagen nimellä Ensimmäinen siirtokunta minusta kyllä valitsi fiksummin kuin del Toron ja Hoganin yhteistuotoksen julkaissut Tammi. Siinähän trilogian ensimmäinen kirja käsitteli juuri sitä kiinnostavaa hetkeä, kun korttitalo alkaa huojua, mutta kakkososa oli varsinainen rimanalitus. Siitä lisää myöhemmin.)

A Canticle for Leibowitz

Walter M. Miller juniorin A Canticle for Leibowitz on scifiklassikko, joka kertoo ydintuhon jälkeisestä maapallosta, ja ryhmästä munkkeja, jotka yrittävät säilyttää erään insinööri Leibowitzin esimerkin mukaan kirjoja ja tietämystä tuleville sukupolville.

Ensimmäisessä osassa keskiajalle taantuneen Pohjois-Amerikan mantereella nuori munkki törmää erikoiseen vanhukseen ja löytää hieman itsensä Leibowitzin tekstejä. Uuskatolinen kirkko harkitsee Leibowtzin julistamista pyhimykseksi, ja nuori munkki lähetetään pyhiinvaellukselle Uuteen Roomaan.

Toisessa osassa ollaan uuden renesanssin kynnyksellä, mutta laajentuvien valtioiden välinen politiikka muuttuu veriseksi. Kokeilumielialalla liikkellä olevat munkit Leibowitzin luostarissa tutustuvat sähkön ihmeisiin.

Kolmannessa osassa eletään kukoistavaa teollistumisen aikakautta. Teollistumisen, johon kuuluvat myös ydinaseet.

Kirjailija Miller sai inspiraationsa ilmeisesti pitkälti kokemuksistaan toisessa maailmansodassa, eikä ACfL varsinaisesti kuvaa ihmiskuntaa fiksuimmillaan. Kirja on kuitenkin hieno, ehdottomasti lukemisen arvoinen - ja sitäpaitsi iso osa siitä tapahtuu luostarissa, ja tehän tiedätte, mitä mieltä minä olen katolista kirkkoa käsittelevistä kirjoista.

Death Masks

Huomaan ei-ilokseni, että spämmääjät ovat löytäneet blogini viime aikoina. Kirottua. Onneksi Bloggerilla on hyvä spämmifiltteri; mutta jos ei-toivottua roinaa alkaa päästä läpi, saatan ottaa käyttöön sen typäreen* word verification -jutskan.

Sitä ennen tunnustan avoimesti, etten ole oikein tiennyt, mitä sanoa Jim Butcherin Death Masks -kirjasta.

 

DM, jonka kuuntelin äänikirjana, on osa Butcherin Dresden Files -sarjaa. Halusin kuunnella kirjan, koska sen luki James Marsters, joka myös (teidän kyllä pitäisi tämä tietää) Buffyn ihanana Spikenä tunnetaan, ja aloitin uhkarohkeasti sarjan viidennestä osasta, koska kirjastossa ei ollut osia 1-4. Uhkarohkeus ei kostautunut. Monien sarjoja kirjoittavien kirjailijoiden tapaan Butcherkin auliisti kertoo lukijalle - tai kuulijalle - sen, mitä sarjan edellisissä osissa on tapahtunut. Useaan kertaan ja sillä tarkkuudella, ettei välttämättä koe mitään tarvetta ikinä tarttua kirjoihin 1-4.**

DM kertoo siis velho Harry Dresdenistä, joka asustaa Chicagossa (kaupungissa, jota en ainakaan työmatkakohteeksi voi suositella) ja jonka elämää mutkistavat esimerkiksi alkamassa oleva sota vampyyrien ja velhojen välillä, kuvioihin ilmestyvä vanha heila ja Torinon pihistetty käärinliina, joka kaikista paikoista päätyy Chicagoon (niin kai). Tuleva sota voidaan välttää, jos H. Dresden suostuu häviämään erään kaksintaistelun vanhaa vampyyria vastaan, mutta kun kyse on taistelusta kuolemaan asti, Harry on vastahakoinen.

Kaikenlaista äksöniä siis piisaa. Ehkä vähän liikaakin; huomasin heti alussa, etten juuri jaksanut piitata Harryn niskaan kasautuvista ongelmista. Ongelmat kaiken lisäksi tuntuivat toisistaan niin irrallisilta, ettei juonikaan oikein imaissut mukaansa, enkä muuten vieläkään ole varma, miten kirjan nimi liittyi mihinkään. Sitäpaitsi Dresden Files -sarjan tv-versio on pilannut minut täysin: vaikka kuinka yritin, mielikuvani Harrysta ei näyttänyt yhtään James Marstersilta.

Mutta toisaalta. Olihan siinä kuitenkin lukijana James. Ja muutama juonenkäänne tuntui kohtuullisen elegantilta. Lisäksi Harry sai rutkasti pisteitä olemalla ensimmäinen paranormaalien tapahtumien parissa häärivä etsivä, joka suvaitsi ottaa rahaa vastaan joltakulta voidakseen maksaa sähkölaskunsa tai muita pakollisia kuluja. Moinen arkirealismin tunnustaminen oli varsin virkistävää. Voin kuvitella, että akuutissa viihdepulassa lukisin lisääkin.

* Typäreen, koska spämmääjien ja spämmintorjujien jatkuvassa kilpavarustelussa käy pian niin, että vain botit osaavat enää tulkita joitakin hankalammista kuva-arvoituksista, joihin on sana kätkeytyvinään.
** Äänikirjassa on muuten hankalampi jättää tällainen toisto huomiotta. -luk. huom.

Transition

Se, mitä aion kertoa seuraavaksi, tulee karkoittamaan jäljelle jääneet 3 lukijaani, joten päätin käyttää Sorsanpaistajan taktiikkaa. Osa teistä ei tietenkään ole koiraihmisiä, mutta jospa joku hämääntyisi.

Loki pentuna

No, sitten asiaan. Tässä se surullinen totuus: en ole lukenut juuri lainkaan Iain Banksia tahi Iain M. Banksia (M ollen ymmärtääkseni se kirjain joka erottaa scifikirjailija-Banksin mainstream-Banksista, mutta en muista kumpi on kumpi) enkä sen yhden lukemani kirjan (Pelaaja) perusteella ihan tajua, mistä kaikki se kohu.

Itse asiassa minä & Banks olemme sen verran harvinainen näky, että lukemaani Transitionia piti aviomiehenkin kommentoiman: "Mitä? Lueksä Banksia. Sillä vaan, kun minä olen meillä yleensä hoitanut Banksit." Niinpä niin.

Transition ilmeisesti yhdistää Banksin tuotantoa M-kirjaimen molemmin puolin - tämän luin arvostelusta Amazonista. Transition alkaa ilmoituksella siitä, että kertoja on epäluotettava, ja jatkaa sitten eteenpäin tarinaan, jota käydään monen eri päähenkilön silmien kautta.

Yksi päähenkilöistä on agentti, joka pystyy siirtymään kehosta toiseen rinnakkaisilla maapalloilla, ja näin siirtymällä täyttelee kaikkissa rinnakkaisversumeissa toimivan organisaation antamia tehtäviä. Toinen päähenkilöistä istuu mielisairaalassa, paossa jotain, jota on paras olla ajattelemattakaan - mutta joka ilmeisesti liittyy organisaatioon. Kolmas keplottelee itseään huipulle, ja törmää organisaatioon työnsä kautta. Ja niin edelleen.

Kaikesta tästä piirtyy tarina organisaatiosta, jossa kaksi puolta taistelevat toisiaan vastaan. Kiehtovaa? Ei niin äärimmäisen. Transition on hyvin kirjoitettu, mutta paikoin vähän tylsä. Suurempi ongelma on se, ettei kirja tunnu vievän juuri mihinkään; jossain vaiheessa lukukokemusta heräsi kysymys "entäs sitten?" eikä se ole omiaan tekemään lukukokemuksesta unohtumatonta.

Niin, en vieläkään ihan tajua Banksin giganttista suosiota.

Hänen varjonsa tarina

En lopettanut 200. postaukseen.

Audrey Niffenegger, hän jolla on vaikea sukunimi, kirjoitti joitakin vuosia sitten vallan suositun Aikamatkustajan vaimon, jonka itse luin syvän skeptisyyden vallassa vain joutuakseni myöntämään, että sehän oli oikeastaan aika hyvä. (Aika ei tosin ole kullannut muistoja, huomaan suhtautuvani kirjaan edelleen hieman skeptisesti, vaikka pidinkin siitä lukiessani - hieman kumma fiilis.) Nyt Niffeneggerin toinen romaani on suomennettu.

Hänen varjonsa tarina kertoo kaksista kaksosista: nuoret Julia ja Valentina kuulevat äitinsä kaksoissisaresta ensi kertaa kun tämä on kuollut ja jättänyt Lontoossa sijaitsevan asuntonsa perinnöksi neideille - sillä ehdolla, että nämä muuttavat Lontooseen. Lontoossa - jonne tytöt toki kiireen vilkkaa lähtevät - he tutustuvat Elspeth-tätinsä hieman omituisiin naapureihin ja nuoreen rakastajaan, Richardiin, ja lopulta myös Elspethin haamuun, joka tuonpuoleisen sijaan on siirtynyt piironginlaatikkoon. Lontoossa Valentina alkaa myös etsiä itsenäisyyttään sisarestaan.

Ihan ensinnä pitää sanoa, että Hänen varjonsa tarina kilpailee 2000-luvun pöljimmin suomennetun nimen tittelistä. Alkuteos on nimeltään Her Fearful Symmetry, joka kuvaa kirjaa paljon, paljon paremmin. "Varjo" tuntuu sopimattomalta, sillä tarinan naisista kukaan ei ole avuton, toisen varjoon jäävä hahmo - kaikki kaksosista ovat aktiivisia toimijoita. Okei, alkuteoksen nimi oli varmasti vaikea suomentaa, mutta jotain yritystä edes.

(Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, on pakko huomauttaa lisäksi, että Gummeruksen valitsema kansikuva on tietenkin se mauttomampi vaihtoehto.)

HVT ei minusta ollut yhtä hyvä kuin Aikamatkustajan vaimo. Ensinnäkään en juuri pitänyt hahmoista; on hieman vaikea kiintyä kirjaan juurikaan jos ainoa teoksen hahmo, joka on jossain määrin miellyttävä, on sivuroolissa oleva kissanpentu. (Lievästi pakko-oireisiin taipuvana täytyy kyllä sanoa, että toinen sivuhahmo, raskaasti pakko-oireinen Martin, oli myös ihan symppis.) Kummankin sukupolven kaksoset olivat itsekeskeisiä torvia, ja Richard varsinainen vätys. Lisäksi juonikuvio alkoi paljastuessaan nostattaa aaaaargh-ei-ole-totta -reaktioita, eikä se ole ikinä hyvä juttu.

Mutta kun halusi tietää ensimmäisen sukupolven kaksosten omituisesta välirikosta, kirja tuli luettua kuin huomaamatta. Ihmissuhdekuvioissaan ja kirjoitustyylinsä puolesta HVT oli ihan mukaansatempaava; lisäksi se oli kevyt ja aika lyhyt (ei sillä, että kumpaakaan näistä ominaisuuksista voisi välttämättä pitää vain hyvänä; mutta ainakaan kirja ei ollut laahaava, ymmärrättehän? Hienoa.)

Uusi 200. postaus

Ilmeisesti 200. postaus on vasta tässä. Voin juhlia joka päivä!

Guy Gavriel Kay on kirjoittanut historiallisen ja eeppisen fantasian sekoitusta jo pitkään. Maagiset tai fantastiset elementit ovat Kayn kirjoissa - jotka muuten yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat siunatun yksiosaisia (joskin paksuja) - aika hienovaraisessa osassa. Historialliset osat ovat usein vaihtoehtoista historiaa. Hienovaraista, vaihtoehtoista ja paksua löytyy myös Kayn uusimmasta kirjasta Under Heaven.

Päähenkilö Shen Tai on hautaamassa kotimaansa ja naapurimaansa rajasodissa menehtyneitä, kun naapurimaan prinsessa tästä uroteosta vaikuttuneena lahjoittaa Taille 250 hevosta. Kyseessä eivät ole mitkä tahansa hevoset, vaan taivaalliset hevoset - juuri sellaiset, jotka ovat Tain kotimaassa arvossa arvaamattomassa. Turhankin ylenpalttinen lahja mutkistaa Tain elämää melko lailla, ja hän tempautuu tahtomattaan mukaan valtakunnanpoliittisiin kuvioihin.

UH oli taattua Kayta siinä, että se oli mukaansatempaava ja hyvä. Hahmot olivat aitoja, ja kuten Kayn kirjoissa usein, kukaan ei ollut yksiselitteisen paha tai hyvä. UH:issa Kayn satunnaisesti omaksuma kirjoitustyyli, jossa pahaenteisyyttä luotiin ikään kuin tulevien historiankirjoittajien silmien kautta (siis tyyliin "myöhemmin vallitsi suuri yksimielisyys siitä, että jos henkilö A olisi toiminut toisin, olisi tältä kaikelta ehkä vältytty") alkoi kyllä välillä hieman nyppiä, mutta jos sen ei liikaa antanut häiritä, kirja oli oikein mainio. Ja - sanoinko jo - paksu.

Niin ne äänikirjat

Blogger väittää, että tämä tässä näin on 200. postaus Sivukirjastoon, w00t! Nousen jalustalle. Nyt on siis varmaan hyvä hetki käsitellä ne äänikirjat. Tai, no, hyvä tai huono hetki - ensimmäiset äänikirjani sattuvat olemaan seuraavana listalla, joten ne käsitellään nyt.

Kerrottakoon taustaksi, että töissä väitettiin, että luen liikaa vampyyrikirjoja. Itse ajattelin, että kunhan vain en koske Sookie Stackhouse -sarjaan pitkällä vaarnallakaan, olen ihan turvassa. Ja, ööö, kuunteluhan on tosi immateriaalista, joten koskettamisesta ei kyllä voi puhua. Eihän?

Koiraa lenkittäessäni kuuntelin siis Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan osat 2 ja 3, Living Dead in Dallas ja Club Dead.

Living Dead in Dallas kertoo, kuinka Sookie lähtee poikaystävänsä, erään vampyyri Billin kanssa selvittämään Dallasiin kadonneen vampyyrin mysteeriä. Samaan aikaan Bontempsissa telkkariadaptaation helmi Lafayette päätyy lopullisen sivuosanesittäjän rooliin tulemalla murhatuksi tuosta noin vaan.

Club Deadissa Sookie lähtee puolestaan Jacksoniin selvittämään kadonneen vampyyrin mysteeriä. Tällä kertaa hävinneenä on edellämainittu vampyyri Bill, joka tunnetaan myös Sookien epäkuolleena poikaystävänä. Apuaan tarjoaa vampyyri Eric, jonka mainitsen tässä nyt ihan vain ja ainoastaan siksi, että vampyyri Eric on tv-inkarnaatiossaan ilo silmälle.

Tuota noin. Juonet olivat höttöä ja lukija rasittavanpuoleinen*, mutta Sookie oli ensimmäisen kirjan muistikuviini verrattuna suorastaan piristävä ilmestys. Pakko sanoa, että pidän kuitenkin telkkariversiosta enemmän, enkä vain silmänilon takia. Vampyyri Bill on kirjoissa kerrassaan rasittava, omistushaluinen ja vanhanaikainen urpo, ja Sookien ja Billin suhde on paikoin ihan kauheaa seurattavaa. Onneksi Sookiessa on enemmän luonnetta kuin sarjan ensimmäinen kirja antoi ymmärtää, ja vampyyri Eric piristää sarjaa myös kirjojen puolella eikä vain idioottilaatikossa.

Viihdyttäviähän nämä kuitenkin olivat, ei käy kieltäminen. Siitäkin huolimatta, että sarjan kirjojen nimet ovat kökköyden aatelistoa.


* En viittaa nyt itseeni, vaan kirjan nauhalle lukeneeseen Johanna Parkeriin, vaikken pidä lainkaan poissuljettuna sitä mahdollisuutta, että olen itsekin rasittavanpuoleinen lukija.

Implied Spaces

Hei pitkästä (mutta ei niin pitkästä) aikaa. Olen tänä syksynä löytänyt pari uutta syytä sille, miksi Sivukirjastossa on välillä hiljaista. Lisätään ne listan lopuksi kohdiksi d) ja e).

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät)
d) On kiire neuloa ja lukea yhtäaikaa
e) Ahdistun siitä hypoteettisesta tilanteesta, jossa olen jo kirjoittanut kaikista Sivukirjaston olemassaoloaikana lukemistani kirjoista ja joudun siirtymään ajassa taaksepäin vuoteen 1984 tai niille main, jolloin äiti ja isä löivät viskipullosta vetoa siitä, oppiiko Liina lukemaan sinä kohtalokkaana iltana vai ei, ja Tove Janssonin kirjaan Vaarallinen juhannus, josta tuona iltana luin ihan itse hemuleiden vapaaehtoisesta torvisoittokunnasta (tai jotain sinnepäin), ja kirjoittamaan kaikesta ennen Sivukirjastoa lukemastani. Ja voitte uskoa, että sitä Neiti Etsivien määrää ei jaksa kukaan.

Walter Jon Williamsin Implied Spacesin kohdalla vetoan syihin a), c), d) ja e). Olen maininnut ennenkin, että pidin joistakin Williamsin kirjoista kuin hullu puurosta, mutta toisaalta viimeksi lukemani Williams (This Is Not a Game) ei innostanut.

Implied Spaces kertoo Aristidesta, seikkailijasta, joka tutkii eräänlaisia vahingossa syntyneitä (implikoituja) tiloja ja avaruuksia yhdessä kissansa kanssa. Tai, no, kissa on kyllä valtavan tietokoneen, Endoran, avatar, joka osaa puhua. Ja suuri osa tiloista sijaitsee täysin keinotekoisissa maailmankaikkeuksissa, joita ihmiskunta on iloisesti luonut ja joihin se on laajentunut. Tutkiessaan historiantutkijoiden ja fantasiaroolipelaajien (!!!) maailman implikoituja tiloja Aristide kohtaa jotain hieman huolestuttavaa ja palaa takaisin lähtöruutuun eli yhteen Endoran ylläpitämistä maailmoista tiedottamaan siitä lähes ainoasta asiasta, joka enää voi uhata lähes kuolemattomaksi muuttunutta ihmiskuntaa. Seuraa sota mystisen vihollisen kanssa.

IS oli ainakin minusta parempi kuin TINaG, mutta ei se silti yltänyt ihan aikaisempien lukemieni Williamsien tasolle. Aristide ja muut kirjan hahmot jäivät aika etäiseksi, joten tunneside jäi väkisinkin laimeaksi. Kirjoitustyyli oli toisaalta kevyt ja etenkin dialogi oli virkistävää. Lisäksi kirjassa oli hengästyttävän paljon villejä ideoita, ja loppu on huikea. Suosittelen.

Bone Crossed

Pidän Patricia Briggsin Mercy Thompson -hahmosta kirja kirjalta enemmän. Kasvu on tosin ollut hyvin pienimuotoista sarjan neljänteen osaan asti; vasta kun luin Bone Crossedia, tajusin, ettei Mercy enää suorastaan ärsytä.

BC:ssä Mercy nuolee haavojaan edellisen seikkailun jäljiltä ja rakentaa varovaisesti suhdettaan naapurin ihmissusilauman johtajaan, Adamiin. Edellisen seikkailun jäljiltä haavojaan nuolee myös paikallinen vampyyrikuningatar Marsilia, ja antaakseen valtiattarelle vähän aikaa jäähtyä, Mercy suuntaa aavepulman kanssa painivan ystävänsä luo Spokaneen. Spokanea hallitsee yksinvaltiaana vampyyri, joka ei suvaitse muita yliluonnollisia otuksia alueellaan, ja Mercy onnistuukin ihailtavasti pysyttelemään vampyyrin tieltä pois kokonaiset 13,5 sekuntia.

Mercy ei enää suoranaisesti ärsytä, koska kaikista typerimmät ideat esitetään nykyisin toiminnan vaihtoehtoina, ei - onneksi - kelvollisina suunnitelmina. Muutoin kirja on kohtuullisen viihdyttävä, ja edelliseen lukemaani Briggsiin (Steal the Dragon) verrattuna on selvää, että kirjailijatar on kehittynyt koko lailla kymmenen vuoden aikana. Bueno. Voisin ehkä lukea seuraavankin, paitsi ettei sitä ole kirjastossa, enkä koe voivani kuitenkaan maksaa siitä.

Tai ehkä sen saa äänikirjana. Josta ilmeisesti koen kuitenkin voivani maksaa. Loogillista.

Shadow Unit

Löysin Adventures in Reading -blogin kautta maininnan scifitarinasta nimeltä Shadow Unit.

Shadow Unit is a science fictional story about a group of unrealistically sexy FBI agents struggling to protect humanity from the worst monsters imaginable. Except some of our heroes may be on the road to becoming monsters themselves....

Shadow Unit toimii lahjoitusperustaisesti - suomeksi: maksa, mitä jaksat. Eri "tuotantokausien" tarinoiden lisäksi jotain livejournal-tilihässäkkää sun muuta nykymediaa, johon en ole ehtinyt perehtyä. Jutut saa e-kirjoinakin ainakin osittain.

Varjoyksiköstä kirjoittavat itselleni tutuista kirjailijoista Emma Bull, Elizabeth Bear, ja Holly Black, mutta mukana on muitakin.


Henkilökohtaisesti olen tällä hetkellä pirteä ja sosiaalinen vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi mureena (puraisen pienimmästäkin ärsytyksestä) ja tästä ihastuttavasta perspektiivistä käsin voin vakuuttaa, että Shadow Unit on erinomaista lounasseuraa, jos sattuu esimerkiksi omistamaan kohtuullisella internetselaimella varustetun puhelimen ja haluaa säästää kollegoitaan murahtelulta. (Minulla on tosin vasta ykköskauden ensimmäinen tarina kesken, koska olen myös nopea syömään, enkä siksi mene takuuseen koko sarjan laadusta.)

Toivon, ettei kukaan lukija sentään imitoi mureenaa, vaikka innostuisikin Shadow Unitista.

Midnight Never Come

Arvatkaa mitä? Lähestymme jälleen (luultavasti asymptoottisesti*) sitä hetkeä, jolloin blogi on ns. reaaliajassa ja niiden kirjojen virtuaalinen pino, jotka olen lukenut, mutta joista en ole blogannut, lähestyy nollaa. Tilanne vaatii punaviiniä (kohta olen huppelissa jo ennen kuin pääsen illan kemuihin. Kemut jee.)

Muutama vuosi takaperin jossain mielenhäiriössä** ostin Marie Brennanin kirjan Midnight Never Come.

Midnight Never Come kertoo Lontoosta, jota hallitsee kuningatar Elisabeth rautaisin ottein, ja toisesta Lontoosta, jota hallitsee haltioiden kuningatar Invidiana oikeasti tiukasti. Ihmisten Lontoossa hovissa ylenemistä tavoittelee hovimies Michael, ja siellä toisessa hovissa hovineito Lady Lune, joka on kuningattarensa suosion huipun jo ohittanut. Kun Michael ja Lune kohtaavat, he ennen pitkää ymmärtävät, ettei toisen hovin toiminta ole enää kenenkään kannalta terveellistä, ja perustavat vastarintaliikkeen.

Jostain syystä odotin, että MNC olisi pitkäpiimäistä hömppää***, ja olinkin aika vaikuttunut kun kirja rullasi eteenpäin mukavasti ja oli jotenkin kovin tasapainoinen ja jopa jännittävä. Kirjoitustyyli oli ehkä hieman viileä, mutta hyvä tarina korjasi paljon. Tykkäsin etenkin siitä, että kirja vaikutti sisäisesti loogiselta, ja esimerkiksi pelottavat jutut olivat pelottavia, eivätkä juttuja joiden kirjailija ilmoittaa olevan pelottavia (lukijan haukotellessa leveästi.)

Päähenkilöistä Michael oli kiinnostavampi, ja vähemmälle huomiolle jäänyt. Lune oli hieman ristiriitainen hahmo, jonka vaikuttimia oli vaikeahko ymmärtää, etenkin kirjan alkupuolella.

Ilmeisesti nyt pitää tutustua rouva Brennanin muuhunkin tuotantoon.

* Mikäli nykyään Aalto-yliopistona tunnetun, tyttönimeltään Teknillisen Korkeakoulun perusmatematiikan opinnoista on jotain jäänyt päähän, tarkoittaa "asymptoottisesti" sitä, että tähän pisteeseen ei kyllä koskaan tulla pääsemään. 
** Tämän mielenhäiriön nimi on yleensä "Akateemisen pokkariale".
*** Sanoinhan, että ostin kirjan mielenhäiriössä.

Skin Hunger (ja ihan vähän vielä e-kirjoista, kohta lopetan, lupaan)

Eksyin jotenkin Klaava-nimiselle saitille, jossa oli lyhyt juttu siitä, minkä William Gibson toivoisi olevan kirjan tulevaisuus. Gibson kuvailee lyhyesti print-on-demand -konseptin, ja tästä muistuikin mieleeni, että print-on-demand on monella tapaa ehdoton suosikkini kirjan tulevaisuudeksi. Print-on-demandissa painoksen ei tarvitsisi koskaan loppua, koska haluttu kirja tulostettaisiin asiakkaalle suoraan kirjakaupassa - yhden kappaleen painoksen voisi siis ottaa koska vaan. Fiksua ja ihanaa, sillä formaattiongelmat olisivat historiaa, painoksen liian suuri koko ei olisi kustantajalle ongelma ja pieni mutta tänään hyvin kärttyisä Liina saisi käpälöitäväkseen kirjan.

Me ollaan Williamin kanssa niin samoilla linjoilla.

Paperisesta kirjasta tulikin kelvollinen mutta jokseenkin suunnittelematon aasinsilta siihen, että ei se paperikaan aina niin hyvä juttu ole. Kathleen Dueyn Skin Hunger -kirjan paperi on ainakin kovakantisessa painoksessa ihan kamalaa. Kovaa ja karheaa ja teräväreunaista - taktiiliset ominaisuudet ovat järisyttävän huonot. Kirjan lukeminen oli yllättävän epämiellyttävä kokemus paperin vuoksi - olisitteko uskoneet?*

Skin Hunger seuraa kahta tarinan linjaa. Ensimmäisessä Sadima, jonka äiti kuoli synnytykseen, matkustaa isoon kaupunkiin kiinnostavan pojan perässä. Kiinnostava poika, eräs Franklin, on nimittäin saanut selville Sadiman suuren salaisuuden - Sadima kommunikoi eläinten kanssa - ja haluaa ystävänsä Somissin kanssa tutkia asiaa enemmänkin. Pojat kun yrittävät herättää velhouden taidon taas henkiin. Toisessa linjassa Hahp, vuosisatoja myöhemmin, joutuu vastoin tahtoaan velhojen kouluun - ja nyt ei puhuta mistään Tylypahkasta.

SH oli aika vaikea kirja muutoinkin kuin paperin vuoksi. Se oli nimittäin hyvin synkkä, jopa julma (vaikkei siinä mitään äärimmäisen kamalaa tapahtunutkaan), ja tarinan kaikki käänteet tuntuivat olevan kaikkien päähenkilöiden kannalta huonompaan suuntaan. Toisaalta SH oli eri vaikuttava, eikä helppous tietenkään kirjalle mikään väistämätön etu ole.

Skin Hunger oli trilogian ensimmäinen osa, ja vaikka se oli erinomainen ensimmäinen osa, en ole ihan varma, onko minusta lukemaan seuraavia. Aika näyttää.


* Minä kyllä lapsena jaottelin koulukirjatkin sen mukaan, missä on kivalta tuntuva paperi ja missä kamalalta tuntuva.

Muutama huomio e-kirjoista

Rakas Akateeminen kirjakauppa avasi e-latauskaupan ja kauppaa nyt mm. Linda Olssonin Sonaatti Miriamille* -kirjaa kokonaisedulliseen alehintaan 20,23 €. Alkuperäisen hinnan ollessa reteästi 28,90 €.

Anteeksi, mutta että kuinka? Kolkyt euroa e-kirjasta? Onko tää nyt se sama juttu kuin se, että "CD-levyjen hinnat kyllä tulevat tippumaan lähivuosina"? Vai se, että hulppea 30% alennus tuotteesta näyttää anteliaalta, jos ei huomioida hinnan olevan lähtökohtaisesti pöyristyttävä?

Ymmärrän kyllä, että kirjan toimittamisessa on muutamia muitakin kulueriä kuin paperi, paino ja kaikki fyysisen esineen valmistukseen ja roudaukseen liittyvä logistiikka, mutta jonkinlaista laskua hinnassa on minusta kohtuullista odottaa, kun kaupataan tuotetta

1. jota em. logistiset ja valmistustekniset kuluerät eivät rasita ja
2. johon ihan lähtökohtaisesti liittyvät formaattiongelmat.

Jaa niin mitkä formaattiongelmat?
No, Akateemisen myymiä e-kirjoja ei lueta Kindlellä - mutta tämä tuskin ketään yllättää. Otaksun, ettei myöskään Barnes & Noblen e-kirjoja ei lueta Kindlellä. Omenafirman iPadilla lukeminen sen sijaan onnistuu - ehkä:

Vesileimatussa EPUB-formaatissa tai vesileimatussa PDF-formaatissa olevia kirjoja voit lukea. Jos tiedostot ovat DRM-suojattuja ei lukeminen onnistu. - Akateemisen e-latauskaupan UKK

Siitä vain tutkimaan e-kirjan formaattitietoja.

En muten odota helpotusta tilanteeseen. Toivon, että tulevaisuudessa voin seuraavan sukupolven lukulaitteellani lukea nyt Kindlelle hankkimani kirjat, mutta en pidätä hengitystä.

Ongelmahan ei tietysti ole yksin Akateemisen (joka muuten kauppaa myös lukulaitteita) - olen itse asiassa ihan ilahtunut siitä, että rakkain kirjakauppani on lähtenyt liikkeelle näin aikaisin. Toivoisin vain niin kovasti, että ala olisi jo hieman kehittyneempi esim. e-kirjastandardien (ja, köh, hinnoittelun) suhteen. Nyt vähän ryhtiä, kirjabisnes. Lukijaa harmittaa.


* Linda Olssonista tai hänen kirjoistaan en muuta tiedäkään kuin hiuksianostattavan e-kirjahinnan.

Softspoken

Chronic Cityn jälkeen tuntui siltä, ettei mikään kirja heti tämän jälkeen voi tulla arvioiduksi omana itsenään. Tiedättehän: kun lukee jotain todella hyvää, seuraava kokemus on todennäköisesti pettymys.

Jostain syystä valitsin seuraavaksi kirjaksi Lucius Shepardin Softspoken-kirjan, joka on eräänlainen kummitustarina.

Softspokenissa Sanie Bullard on muuttanut aviomiehensä kanssa miehen perheen vanhaan kotitaloon, miehen kummallisten sisarusten luo. Aviomies lukee kokeisiin ja tylsistynyt Sanie ei tee juuri mitään. Tekemättömyys saa Sanien sekä pohtimaan suhteen tilaa (ei niin hyvä) että talossa kuuluvia aavemaisia ääniä, joiden alkulähteisiin pääsee parhaiten - tai ainoastaan - käsiksi käymällä aviomiehen veljen huumekätköillä.

Saattaa olla, että Softspoken oli CC:n jälkeen hyvä, pehmeä lasku - kirja oli hyvä, muttei niin hyvä, että ongelma olisi siirtynyt taas seuraavan kirjan kohdalle. Omalaatuinen ja kiehtova, mutta kuitenkin lukijalta - etenkin loppua kohti - tarpeeksi vaativa niin, ettei ollut oikein aikaa surra menneen lukukokemuksen perään.

Les Non-Dupes refusé!

Luin hiljattain Jonathan Lethemin uutuuden, Chronic Cityn. En ollut aikaisemmin lukenut mitään Lethemiltä joten odotukseni olivat jotakuinkin tasolla "luultavasti jotain vaikeaselkoista".

Jälkeenpäin elämä tuntui tyhjältä.

Kirja lähtee liikkeelle suunnilleen näin: entinen lapsitähti Chase Insteadman elää traagisessa suhteessa avaruuteen juuttuneen astronautin kanssa tavatessaan sattumalta aiemmin lupaavan kriitikon, Perkus Boothin, ja tempautuessaan mukaan Perkuksen hivenen omalaatuiseen todellisuuskäsitykseen. Samaan aikaan paennut tiikeri aiheuttaa tuhoa Manhattanilla - mutta enpä sanokaan enempää, sillä juoniselostus on tämän kirjan kohdalla tavallistakin höpsömpää.

Ei muuten pidä ymmärtää väärin, CC oli luultavasti nimenomaan vaikeaselkoinen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Luin huvikseni muutamia arvosteluja jälkikäteen ja ymmärsin, että puolet kirjasta meni ilmeisesti minulta yli hilseen. Osa arvioitsijoista oli nauranut ääneen joka sivulla: minä vain kymmenkunta kertaa. Sellainen on vieraan kulttuurin voima: kaikkia hassuja viittauksia ei vaan tajua. Mutta ei surra sitä, koska hyvään lukukokemukseen tarvitaan lukija ja hyvä kirja, ja ne ehdot täyttyivät - lukukokemus oli hieno ja rakastin kirjaa. Vaikeaselkoisuus tässä voisi siis tarkoittaa sitä, että jos kirjan lukisi uudestaan, siitä löytäisi lisää tasoja - Chronic City on ehdottomasti jossain välissä hommattava omaankin hyllyyn.

Magic or Madness?

Nyt tulee paljon toisia ja kolmansia osia. Justine Larbalestier on aussikirjailija (ja, sivumennen ja hyvin vanhahtavasti sanoen, rouva Scott Westerfeld), joka kolahti tietoisuuteeni Magic or Madness -trilogian ekalla osalla, Magic or Madness. Nyt luin trilogian loppuun.

Pahus, laitoin kuvat väärään järjestykseen.

Ykkösosassa äitinsä kanssa koko lapsuutensa ympäri Australiaa rampannut teini-ikäinen Reason eli Ree joutuu isoäitinsä hoteisiin, kun äidin mielenterveys alkaa prakata lopullisesti. Isoäitiään aina jonkinlaisena demonina pitänyt Reason kuulee lieväksi hämmenyksekseen, että suvussa kulkee taikuuden lahja - tai kirous, sillä kaikki taikuuden perineet joko käyttävät lahjaansa ja kuolevat nuorena tai eivät käytä ja tulevat hulluksi. Reason tapaa myös pari ikäistään taikuuden harjoittajaa, joiden kanssa ystävystyä.

Trilogian toisessa osassa, Magic Lessonsissa, Reason tempautuu eräänlaisen portaalin läpi Sydneystä New Yorkiin ja jää sinne jumiin. Onneksi tämä on Reelle tuttua kauraa, ja hän turvautuu Sydneyyn taikuutta opiskelemaan lähteneen ystävänsä isoveljeen. Kotona Sydneyssä ei mene kovin hyvin; mainittu newyorkilaisystävä on tuhlannut taikuuttaan nopeammin kuin pitäisi ja horjuu haudan partaalla. Reasonin isoäidin pitkäaikaisin oppilas ja poppoon kolmas teini jakelee omia voimiaan oikealle ja vasemmalle.

Kolmannessa osassa, Magic's Childissa, käydään läpi Reasonin New Yorkin matkan seurauksia; teiniraskauden lisäksi Ree on saanut sukunsa vanhimmalta elossaolevalta jäseneltä lahjaksi jotain, joka erottaa hänet muista taikuuden harjoittajista: Reestä on tulossa silkkaa taikuutta. Reen äiti kuitenkin katoaa mielisairaalasta, johon hänet on laitettu, ja etsintäoperaatio käynnistetään.

Sarjassa on vahvoja ja kiehtovia teemoja, joista pidin kovasti. Eettisyys on näistä teemoista yksi; taikuuden harjoittajat siis kuolevat nuorena - ellei joku toinen lahjoita heille voimiaan, tai ellei niitä voimia vie väkisin. Toinen on taikuuden luonne, joka mahtavien voimien lisäksi tarjoaa kolikolle kyllä kunnollisen kääntöpuolenkin. Kolmantena teini-iän melko epätavallinen käsittely - Larbalestier ei juuri sievistele.

Jos jotain heikkouksia tulisi mainita, sanottakoon, että koko juttu olisi toiminut luultavasti paremmin yhtenä kirjana. Oikeastaan vain sen ensimmäinen osa on tarpeeksi vahva seisomaan omilla jaloillaan.

Lukemisen arvoinen sarja kuitenkin.

Äänikirja

Ostin juuri äänikirjan (ämpeekolmosena, en fyysisenä tallenteena). Kaikkeen sitä ihminen haksahtaakin.

Kävelen koiran kanssa aika tavalla, ja voin vakuuttaa, että omien ajatusten seura alkaa tympäistä noin viidensadan kilometrin jälkeen (puhutaan vuositasolla.) Musiikkiakaan ei ihan aina jaksa kuunnella, ja viimeiset pari-kolmesataa kilometriä olenkin viihdyttänyt itseäni Tukevasti ilmassa -ohjelman vanhoilla episodeilla.
Luulen silti, että teen itselleni palveluksen jos en ryöstökalasta ohjelman back catalogissa (voiko sanoa back catalogissa?), sillä paras annostus ohjelmalle lienee "muutamia kertoja viikossa", ei "muutamia kertoja päivässä" - osaan osan anekdooteista jo ulkoa. (Kaikkien onneksi anekdootit ovat hyviä ja minua on helppo viihdyttää.)

Hankin kävelylenkkien tueksi nyt siis Audible-saitilta* Charlaine Harrisin vampyyrisarjaa - tiedättehän, sitä, jolle lupasin antaa toisen mahdollisuuden. Juoni on ilmeisesti täsmälleen duplikoitu Harrisin vampyyrisarjaan perustuvan True Bloodin toisen kauden juoneksi. Tässä kaikessa tuntui vielä kaksi tuntia sitten olevan järkeä.

Nyt painin kuitenkin itselleni jossain määrin merkityksellisen kysymyksen kanssa. Jos kuuntelen edellä mainitun Living Dead in Dallas -kirjan, voinko sanoa lukeneeni sen?

Missä ovat radiofilosofit kun heitä tarvittaisiin?

* Amazonin omistama. Jos Akateeminen ei ole kiinnostunut, voin ottaa sponsoridiilin myös Amazonin kanssa - onhan tätä ilmaista mainontaa ehditty taas harrastaakin.

Rosemary and Rue

Joskus ehkä 2008 kieriskelin naurusta jonkun genrekirjakaupan lattialla nähtyäni hyllyn nimeltä "Paranormal romance". Enää ei naurata. Siinä missä vielä 2000-luvun alkupuolella fantasiahyllyt pullistelivat kirjoja, joiden alkusivuilla oli kartta, jylläävät tällä hetkellä julkaisulistoilla yksityisetsivät / toimittajat / manaajat / vampyyrinmetsästäjät / tarjoilijat / jokapaikanhöylät, jotka ovat ihmissusia / vampyyreita / keijuja / ajatustenlukijoita / muodonmuuttajia / muita öttiäisiä, ja sitten käydään läpi kaikki kliseet keijujen hoveista vampyyrien pesäkoloihin ja ihmissusien dominanssitaisteluihin ja SITTEN pussaillaan.

Osa näistä kutaleista on siirtynyt telkkariin. Myöntää täytyy, että tykkään True Bloodista - huomattavasti enemmän HBO:n versiona kuin Harrisin, vaikka tämä suosio saakin epäilemään, että Harrisille pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Pakko myöntää sekin, että myös kirjapuolella viihdyn tämän uuden urbaanin fantasian genren - jopa paranormaalien romanssien - parissa itsekin. Välillä vaan koko juttu alkaa tuntua vähän ... tutulta?

Niin kuin nyt vaikka Seanan McGuiren Rosemary and Rue. Tämä on taas ehkä niitä kirjoja, joiden kohdalla isot odotukset johtavat pieneen pettymykseen - luulin jotenkin, että tämä olisi innostavampi genrensä edustaja.

October Daye on jonkun sortin vaihdokas ja yksityisetsivä, joka menneisyytensä traumaattisten tapahtumien johdosta (14 vuotta karppina saa kenet tahansa uskomaan maailmankaikkeudesta lähinnä huonoja asioita) on vaihtanut kyttäyskeikat kassahommiin. Kyttäyskeikat ja paranormaali yhteisö (lähinnä niitä keijuja, joka on yksi epämääräisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista sanoille fae tai faerie) eivät vaan halua jättää Octoberia eli Tobya rauhaan. Yksi Tobyn vanhimmista ystävistä murhataan, ja Toby valjastetaan jossain määrin postuumisti etsimään syyllistä (ei postuumisti etsimään, vaan valjastetaan postuumisti.)

Päällimmäinen fiilis, joka kirjasta jäi on seuraava: voi haltioiden hovi, miten paljon yksi päähenkilö voi ottaa turpaansa. Kirjan puolivälissä ei muuta tuntunut tapahtuvankaan kuin turpaanottamisesta toiseen nilkuttamista (tai kannetuksi tulemista). Varsinaiseen pussailuun ei päästy; siihen vain vähän vihjattiin. Toby oli siinä määrin rikkinäinen ja murjottu päähenkilö muutenkin, että kaukana horisontissa siintävät potentiaaliset parisuhteet tulevat olemaan pelkkää ahdistusta, vatvomista ja empimistä, jos kirjailija ikinä sinne asti pääsee. (Selvää varmaan on, että tämä ahdistuneisuus ei juuri tehnyt Tobysta rakastettavampaa. Sen sijaan typerä ahdistuneisuuden syy melkein teki. 14 vuotta karppina - sitä on vähän vaikea ottaa kovin vakavasti, eikö?)

Mutta on kirjassa hyviäkin puolia. Maailma on kiinnostava, sivuhenkilöt vielä kiinnostavampia ja Tobyssakin ehkä potentiaalia - jos nyt juonenkuljetuksessa sitten onkin pieniä seikkoja, joihin jatko-osien suhteen kiinnittäisin huomiota. Edellämainituista jatko-osista saatan jopa lukea yhden tai kaksi (tai miksei enemmänkin, jos Toby ryhdistäytyy jollain elämänsä osa-alueella, vaikka tappelijana.)

Vähän Sharon Shinniä

Lomalla otin ja luin toisen ja kolmannen osan Sharon Shinnin trilogiasta, jolla ei varsinaisesti tunnu olevan nimeä, mutta jota kätevyyden vuoksi ainakin Wikipediassa Safe-Keeper's -sarjaksi kutsutaan. Toinen ja kolmas osa olivat nimeltään The Truth-Teller's Tale ja The Dream-Maker's Magic. Ensimmäisen osan, The Safe-Keeper's Secretin, olen lukenut joitakin vuosia sitten.

Trilogia sijoittuu maahan, jossa suurin osa ihmisistä on tavallisia, mutta muutamat osaavat pitää salaisuuden niin, että kuka tahansa voi heille uskoutua; toiset taas näkevät totuuden ja sanovat sen ääneen; ja vain yksi ihminen, Dream-Maker, voi toteuttaa muiden syvimmät unelmat pelkällä läsnäolollaan - mutta ei omiaan, eikä valiten sitä, mitkä unelmat toteutuvat.

Kirjat liittyvät toisiinsa hyvin löyhästi, joten ei ole aivan välttämätöntä lukea niitä tietyssä järjestyksessä.

TT-TT (huikea lyhenne :D) kertoo kahdesta sisaruksesta, Eledasta ja Adelesta, joista toinen pitää salaisuuksia ja toinen näkee totuuksia, sekä heidän ystävästään Roelynnistä. Päähenkilö on totuudenpuhuja Eleda, mutta kirja seuraa kaikkien kolmen elämää lapsuudesta nuoriksi aikuisiksi. Yleisteema on aika romanttinen ja vetosi hupakkopuoleen minussa.

TD-MM kertoo puolestaan Kellenistä, jonka äiti on vakuuttunut lapsensa muuttuneen pojasta tytöksi vauvana. Vaikea äiti on kasvattanut tyttärensä siis poikana, ja kasvaessaan Kellen joutuu hakemaan omaa identiteettiään ja paikkaansa kyläyhteisössä. Kellenin paras ystävä Gryffin ja muutama muu kirjan henkilö auttavat Kelleniä näkemään heikkouksien sijaan vahvuuksia sukupuoli-identiteetin monimuotoisuudessa. TD-MM on ainakin minusta teemaltaan enemmän ystävyyteen kuin rakkauteen liittyvä, ja siinä mielessä poikkeaa hieman trilogian muista kirjoista. Kaiken kaikkiaan suloinen kirja.

Pidän Shinnin kirjoista, koska ne ovat pienimuotoisuudessaan virkistäviä, etenkin tarkasteltuna fantasiagenren yleistä paradigmaa vasten. Okei, eeppinen fantasia karttaa läpimarssivine maailmanpelastusretkueineen on ehkä menettänyt hieman tiukkaa jyräysotettaan genrestä viime vuosina, tai sitten osaan vain ignoroida ne paremmin. Niin tai näin, minusta Shinnin kirjat ovat sympaattisia ja niistä jää hyvä mieli. Eivät ne silti mitenkään kaavamaisia ole; onnellinen loppu voi Shinnillä olla hyvinkin monimutoinen, vaikka välillä se onkin oikein kunnon happily ever after.

The Mislaid Magician

Patricia C. Wrede ja Caroline Stevermer ovat (alunperin omaksi huvikseen, sanovat - en usko) kirjoittaneet jo kolme kirjeiden - tai päiväkirjojen - muotoon kirjoitettua jokseenkin janeaustenhenkistä romaania, joista kolmas päätyi viimeinkin lukulistalle.

The Mislaid Magician or Ten Years After kertoo siitä, kun serkukset ja ystävykset Cecelia ja Kate kasvattavat omia perheitään ja kirjoittavat toisilleen pitkiä kirjeitä. Toisen mies - en voi mitenkään muistaa, kumman, mutta luultavasti Cecyn - kutsutaan selvittämään saksalaisen velhon katoamista rakenteilla olevan rautatien lähettyviltä. Kate hoitaa tällä välin Cecyn lapsia ja kummallisen juonen (jonka on kelle tahansa kirjaston lastenkirjaosastolla asuneelle tuttu kuin ... no, joku mikä on tosi tuttu) seurauksena myös erästä löytölasta, joka ei suostu puhumaan. Siinä sitten kirjeet viuhuvat halki viktoriaanisen Englannin.

Saatan kuulostaa sarkastiselta, mutta en ole. Tykkään kauheasti tästä romaanikolmikosta, mutta koska romaaneista ensimmäinen noudatti selkeimmin eräänlaista romanttisen romskun kaavaa, se myös väistämättä toimi parhaiten. On tietysti hauska lukea siitä, miten Kate ja Cecy aikuistuvat pysyen kuitenkin, kumpikin, omana itsenään - mutta romanttinen puoli minusta ei niin jaksa lukea perhe-elämästä.

Jos sarja ei ole tuttu, kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea - etenkin jos pitää Austenista. (Minä pidän Austenista.) Ensimmäisen kirjan nimi on Sorcery and Cecelia or the Enchanted Chocolate Pot.

Mangamaanantai Aksussa

Siltä varalta, että blogin lukijoiden joukossa on joku, joka pitää kovasti mangasta ja samalla EI tilaa Akateemisen kirjakaupan uutuuskirjettä, huomautettakoon, että 6.9.2010 Akateemisessa kirjakaupassa on Mangamaanantai - suomeksi sanottuna siis kaikesta hyllystä löytyvästä mangasta (mangoista? Eikös se ole hedelmä?) tulee 20% alennus.

Akateemisen sivuilta sama info ja lista mangauutuuksista.

Itsehän murjotan vieläkin sitä, että Taiteiden yön pokkariale meni sivu suun ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

(Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta toivon kyllä kovasti, että olisi ollut.)

Ironside

Sarjassamme Liina ja muisti: täysin tietoisena siitä, että olen lukenut joitakin Holly Blackin kirjoja ennenkin, pitänyt niistä ja jopa maksanut niistä riihikuivaa rahaa sillä lopputuloksella, että niitä on nyt kirjahyllyssä, aloittaessani Ironsiden jaksoin ihmetellä päähenkilö Kayen epämääräistä tuttuutta satakunta sivua, kunnes internet auttoi kertomalla, että Kaye on päähenkilö toisessa ja fiittaa toisessa niistä kirjoista, joista olen edellämainittua internetkirjakaupoille ojentanut.

Olen melko varma, että vika on minussa, eikä rouva Blackissa, jolla on Wikipedian perusteella hieno kirjasto ja joka tästäkään syystä ei voi olla kuin mahtava tyyppi ja erinomainen kirjailijatar.

Sitäpaitsi Ironside oli kyllä ihan mainio. Kaye on vaihdokas, joka elää isoäitinsä luona kun äitimuori huikentelee ympäri maata. Okei, äiti huikentelee New Yorkissa, jonne haltia-Kaye ei voi muuttaa - rauta kun tunnetusti tekee haltiat huonovointisiksi. Kayen poikaystävä Roiben johtaa Night Courtia, ja kruunauksen hetki lähestyy. Niin lähestyy myös sota Bright Courtin kanssa, ja Bright Courtin kuningatar Silarial yrittää saada Kayen vielä puhumaan Roibenille. Kaye, joka kokee melkoisen teini-ikäistä angstia mahdottomalta tuntuvan suhteensa takia, törttöilee parhaan ystävänsä Cornyn kanssa eri hovien välillä yrittäessään estää sotaa omalla tavallaan. Tällä välin Roiben synkistelee.

No, mitä tästä nyt voi sanoa? Hauskaa oli. Jos pitää esimerkiksi niistä Melissa Marrin kirjoista, jotka ovat päätyneet Sivukirjastoon jo aiemmin (täältä voi kaivaa), tykännee tästäkin - mutta pakko sanoa, että näissä Holly Blackin kirjoissa on koko lailla enemmän särmää. Ja särmä on iloinen asia, ainakin tässä nuorten urbaanin mutta romantillisluonteisen fantasian epämääräisessä genressä (jonka juuri määrittelin.)

Ironsiden on uhkailtu olevan sarjan viimeinen osa. Sivukirjasto jää odottamaan rouva Blackin seuraavia aikaansaannoksia mielenkiinnolla (mutta ei, ne Spiderwick-kronikat eivät vaan kiinnosta.)

Buyout

Jos scifi parhaimmillaan esittää vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä fiktion kautta, on Alexander Irvinen kirja Buyout erinomainen kysyessään, mikä on ihmiselämän hinta. Tosin puhtaasti kirjallisia ansioita katsoen Buyout ei ollut ihan niin vetoava.

Buyout keskittyy seuraavanlaisen ajatusleikin ja kustannuslaskelman ympärille: Jos lähitulevaisuuden Amerikassa, tuossa ihmeellisessä maassa, nuori ihminen saa elinkautisen tuomion ilman armahdusoikeutta (tai jotain tämäntyyppistä, sikäläinen oikeusjärjestelmä ei ole ihan tuttu), koko hommasta tulee ns. tyyristä. Etenkin veronmaksajille. Joten entäpä, jos näille elinkautisvangeille tarjottaisiin kuolemantuomiota, jonka vastineena he voivat testamentata osan niistä rahoista, joita heidän elatukseensa ei täten tulla käyttämään, valitsemilleen tahoille?

Näitä "buyouteja" kauppaamaan palkataan Martin, joka on kyllästynyt työhönsä, ja jonka avioliitto rakoilee - ja nyt se vasta rakoileekin, kun vaimo Teresa ei hyväksy miehensä uutta työtä alkuunkaan. Vaimo ei ole yksin: aborttienvastainen liike uudelleenohjaa toimintaansa liukkain liikkein Martinia vastaan. Martinia tukee ystävä Charlie, joka näkee homman liukuvan kohti katastrofia kauan ennen kuin Martin itse tajuaa mitään.

Kirjan eduksi on ehdottomasti mainittava pohdinta buyoutien suhteen. Buyout kuvaa erinomaisesti myös Martinin ja Teresan avioliittoa ja sen hajoamista, sekä ihmisten toimintaa ja reaktioita kiistanalaiseen kysymykseen, mutta kirjailija tuntuu valinneen (tai luontaisesti ottaneen) hyvin etäisen lähtökohdan. Paikoin tämä kuvaustapa sai ainakin minusta kirjan henkilöhahmot tuntumaan yhtä läheisiltä kuin luontodokumentissa kuvatut ötökät - analyyttista ja kiehtovaa, muttei koskettavaa.

Buyoutia markkinoidaan myös trillerinä, muttei se oikein sellainenkaan ole - kerronta on paikoin hidasta, ja jännitysmomentit sinänsä vähäisiä. Itse asiassa kirja oli kaikkineen jotenkin niin realistinen, että vasta jälkikäteen tajusin osan kirjassa esiintyvistä ilmiöistä olevan lähes silkkaa scifiä - kuitenkin ikään kuin omasta ajastamme pidemmälle vietynä niin, että uskottavuus säilyi.

Mukaansatempaava lukukokemus Buyout ei siis varsinaisesti ollut, mutta jos pohdiskelu kiinnostaa, suosittelen kyllä.

The Changeling

Arvatkaa huviksenne, olinko ihan varma, että Delia Sherman oli Finnconissa tämän vuoden kunniavieraana? Ehdin jupista pitkän pätkän henkilökohtaisesta Finncon-historiastani (turhan pitkän, kun ottaa huomioon, että minulla ei ole paljonkaan henkilökohtaista Finncon-historiaa), kunnes tajusin, että itse asiassa kunniavieraana oli Ellen Kushner. Mikä teki koko Finncon-pätkästä vähän epärelevantin.*

Tämän pitkän alkujorinan tarkoitus oli hämätä lukijoita niin, ettei kukaan huomaa, että minulla on vielä tavallistakin vähemmän sanottavaa Delia Shermanin kirjasta The Changeling.

Neef on vaihdokas, joka asuu New York Betweenissä, Manhattanilla joka on eräänlainen rinnakkaistodellisuus ja haltioiden ja keijujen asuttama. Verensä vetämänä Neef - väistämättä - toikkaroi niskoilleen alueen hallitsijan vihat ja tulee karkoitetuksi - ellei suorita kolmea tehtävää.

Kolme tehtävää on aika tavallinen sadun kaava, ja Sherman käyttää sitä kivasti. Tarina on aika moderni ja oikein vauhdikas, eikä siinä ollut oikein mitään, mistä en olisi pitänyt. Mutta kuitenkin: vaikkei mikään oikeastaan ollut pielessä, en voi väittää, että olisin suorastaan rakastanut kirjaan. Saatoin olla väärässä mielentilassa, tai vain väärä ihminen - jos nauttii sadunomaisesta nuortenfantasiasta, ei The Changeling ole varmastikaan ollenkaan huono vaihtoehto.


* Sitten luin, että Delia Sherman oli ollut Ellen Kushnerin kanssa Finnconissa. Mutta koska Finncon-pätkä on nyt bittien taivaassa, julistan sen silti epärelevantiksi.

Ha'penny

Ha'penny on jatkoa Jo Waltonin hienolle Farthingille - ei tosin aivan suoraan. Englanti on tehnyt rauhan Natsi-Saksan kanssa vuonna 1941 ja lipsunut kuin ohimennen kohti fasistihallintoa itsekin.

Ha'penny sijoittuu Lontooseen, vuoteen 1949. Yläluokkaisen perheensä hylänneen näyttelijä Viola Larkin ystävä ja kollega saa surmansa pommiräjähdyksessä hieman ennen Hitlerin suunniteltua Lontoonvierailua. Pommiräjähdystä tutkimaan valitaan etsivä Carmichael, joka on tuttu jo Farthingista. Viola sen sijaan tutustuu pommin tekijöihin hieman eri kautta, kun hänet puoliväkisin rekrytoidaan osaksi attentaattiyritystä jonka tarkoitus on saada Hitler hengiltä.

Kirja jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä. Se on vaihtoehtoinen historia, joka kylmäsi ainakin minua, niin sujuvasti se käsitteli vapauden menettämistä terrorismin pelossa. Myös yksilönvapauksien kaventuminen ja vaihtoehtojen puute olivat osa tematiikkaa, joka kävi erityisen riipaisevaksi etenkin etsivä Carmichaelin kohdalla. (Haluaisin oikeastaan tähän väliin tunkea lempilainaukseni - Benjamin Franklinhan on sanonut, että "They who can give up essential liberty to obtain a little temporary safety, deserve neither liberty nor safety." Jos ei jaksa lukea kirjaa, kannattaa muistaa edes tämä.)

Kuten Farthing, on myös Ha'penny kirjoitettu siten, että Violan tarina kuvataan ensimmäisessä persoonassa, Carmichaelin tarina kolmannessa. Kiehtovaa on myös se, miten kirjassa tulee eräällä tavalla esiin epäluotettavan kertojan tematiikka, kun Carmichael esittää Violasta oman luonnearvionsa. Juonenkäänteet kirjassa toimivat myös: Walton ei ainakaan minusta luota kovin perinteisiin juonikuvioihin, ja tapahtumat vaikuttavat realistisilta, tehden koko jutusta vielä astetta traagisemman.

Sarja päättyy käsittääkseni kolmannen osan, Half a Crownin myötä, joka odotteleekin jo hyllyssä. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea nämä.

Dead Men's Boots

Dead Men's Boots on Mike Careyn kolmas Felix Castorista kertova kirja. Jotkut voivat tuntea Mike Careyn myös sarjakuvista, kuten Luciferista ja Hellblazerista, joita molempia olen lukenut en yhtään, mutta herra Sivukirjasto on kyllä (monsieur yrittää hivuttaa sarjakuvilleen tilaa mun kirjahyllystä. Vain kuolleen ruumiini yli, sanon minä.)

Felix asuu Lontoossa ja manaa työkseen kuolleita - ja joitakin vuosia sitten on tapahtunut jotain kummallista, kun suurkaupunki ja koko maa pullistelee aaveita. Tai ei nyt ihan pullistele, kun työkeikkoja ei ihan vaivaksi Felixillä ole. (Aaveiden lisäksi myöskään esimerkiksi ihmissusista ja zombeista ei ole pulaa.) Enimmäkseen Felixin ongelmat ovat kuitenkin mutkikkaampaa laatua kuin perusmanaus. DMB:issa Felixin kollega tekee itsemurhan omituisissa olosuhteissa, ja Felix ryhtyy epämääräisen syyllisyydentunteen ajamana tutkimaan tuttavansa kuolemaa.

Sarjan Lontoo on välillä niin synkeä, että ahdistaa, mutta Felix on mainio hahmo, joka tarinoi ensimmäisessä persoonassa seikkailuistaan. Välillä saa nauraakin! Juoni oli minusta ehkä pikkuisen hupsu, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sarjassa aiemmin vastaantulleita hahmoja ja Felixin jatkuvammansorttisia ongelmia kohdataan kirjassa myös, ja lukijana voikin otaksua, että joskus on vielä tiedossa osa joka vetää koko sarjan juonta yhteen. Vaikka DMB noudattelee melko lailla kahden edellisen kirjan asettamaa kaavaa, sen parissa viihtyy kyllä mainiosti - etenkin jos tyksii yksityisetsiväjutuista hieman omalaatuisilla mausteilla.

The Queen of Attolia

Mmpph mphh mmph. Miten etenisin spoilaamatta? Olettehan kaikki lukeneet Megan Whalen Turnerin hienon The Thief -kirjan? Olettehan? Jos ette ole, mars lukemaan se ja vasta sitten saatte lukea tämän postauksen. Pidän kuulustelun.

Steal the Dragon

Ensin pari blogiin liittyvää huomiota.

1. Löysin Bloggerin uudet template-työkalut ja rukkasin uusiksi sekä Sivukirjaston että Korianterilan. Ruokablogiin olen ihan tyytis, mikä on pöljää koska postaan sinne 85 kertaa harvemmin kuin Sivukirjastoon, johon en ... ole ihan tyytis. Mutta katsellaan nyt.
2. Löytäessäni Bloggerin uudet template-työkalut, huomasin myös, että Bloggeriinkin saa nyt staattisia sivuja. Niinpä listasin kaikki Sivukirjastoaikana luetut kirjat erilliselle sivulle tekijän mukaan aakkostettuna. Josko siitä nyt jollekulle olisi iloa. Niin, linkki löytyy tuosta ylempää, ja tästä: Sivukirjasto A-Ö.

Takaisin asiaan.

Kesälomareissulle otin mukaan mm. Patricia Briggsin kirjan Steal the Dragon, toivoen saavani hieman höperöä viihdettä. Check! Höperöä viihdettä tarjolla olikin.

Entinen orjatar, Rialla, palaa uudesta kotimaastaan maahan jossa hänet aikanaan oli orjuutettu. Riallan motiivit ovat jalot; jos kaksi maata solmivat rauhan, voi yhtenä seurauksena tästä olla orjuuden lopettaminen (kuulostaako huteralta? Niin minustakin.) Jotta tähän jaloon päämäärään päästäisiin, tulee Riallan esittää orjaa uudestaan (kuulostaako höperöltä? KYLLÄ.) Orjaa leikkiessään Rialla kohtaa sekä vanhan herransa että komean parantajahenkilön. Cue in hömppä.

No, ei tämä nyt ihan toivoton ollut, mutta ei siitä paljon mieleenkään jäänyt. Olen tykännyt Briggsin uudemmista kirjoista paljon enemmän kuin tästä kepeästä fantsusta. StD on ilmeisesti kirjoitettu 1995, ja sen kyllä huomaa - ilmeisesti höperöä viihdettäkin kirjoittava voi kehittyä, mikä iloisena uutisena kerrottakoon. Kirjan iän huomaa muuten kannesta - häkellyin melkein kuoliaaksi kun näin, missä rihmankiertämissä sankaritar kiipeilee linnanmuureilla. Uudempi kansi on paljon menevämpi - googlettakaa jos ette usko.

The Digital Plague

Jeff Somersin - jonka nimi on täysin unohdettavissa, aina pitää tarkistaa - toinen Avery Cates -kirja, The Digital Plague, oli vauhdikkaan The Electric Churchin jälkeen lievä pettymys.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, joka on varsinainen dystopia: koko maailma on yhtä suurta ja melkoisen onnetonta valtiota, ympäristö on epätilassa ja niin edelleen. Päähenkilö Avery on siirtynyt pikkukonnuudesta pari porrasta ylemmäs. Kunnes ihmisiä alkaa kuolla kummalliseen ruttoon, jonka alkuperää pitää selvitellä - rymistellen.

Tarina on yksinkertainen, joten en viitsi siitä jorista enempää. Lukekaa itse, jos pidätte väkivaltaisesta mutta vauhdikkaasta viihteestä - itse tykkään satunnaisesti, mutta TDP alkoi tuntua jo hieman kaavamaiselta. Pieksännästä toiseen. Moni asia oli kovin tuttua ensimmäisestä kirjasta - mutta koska kolmas lupaili jo hieman vaihtelua, aion ihan ehdottomasti lukea senkin.

Kittyn paluu

En puhu noin 0,35 tähteä kaikkialla saaneen Cats & Dogs -leffan pahiksesta, Kitty Galoresta, vaan Carrie Vaughnin sympaattisesta ihmissusipäähenkilöttärestä, Kitty Norvillesta. Ilahdutin itseäni Kittyn myöhemmillä seikkailuilla alkukesästä. (Neljä ensimmäistä seikkailua luin vuonna 2008.)

Huomatkaa hieno kuvakimara, jonka ansiosta asetteluongelmat ovat historiaa.

Kitty and the Dead Man's Hand kertoo siitä, mistä ei Vegasin ulkopuolella ilmeisesti pitäisi puhua. Kitty siis matkustaa Las Vegasiin mennäkseen naimisiin, hukkaa sulhasen ja törmää kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Tästä kolmikosta heikoin kirja. Onneksi sulhanen lopulta löytyy.

Kitty Raises Hell kertoo puolestaan siitä, kun Vegas suorittaa vastavierailun. Edellisen kirjan pääpahis janoaa kostoa ja lähettää Kittyn perään jotain kummallista ja palavasilmäistä. Apuaan tarjoaa paranormaaleja ilmiöitä tutkivan tv-shown vetäjien lisäksi epäilyttävä vampyyri Roman.

Kitty's House of Horrors onnistui pelottelemaan myös pelottoman bloggaajanne. Siinä Kitty osallistuu muiden paranormaaleiden julkimoiden kanssa tosi-tv -ohjelman kuvauksiin etäisessä paikassa, josta ei pääse pois. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Kitty on ihan huippu. Jotenkin niin inhimillinen sekä ihmissuhteissaan että pyrkimyksissään. (Ei välttämättä aina samaistuttava, mutta inhmillinen.) Kirjat ovat nopeatempoisia ja viihdyttäviä - mutta kirja kirjalta hieman synkentyviä. Sarjan mittakaavassa juonenkäänteet ovat olleet enimmäkseen ennakoimattomia - Kittyn häät sarjan ensimmäisten osien näkökulmasta täysin ennalta-arvaamattoman hepun kanssa tästä mainiona esimerkkinä. Aviosääty ei olekaan mikään happily ever after ja kaiken tavoite, vaan seikkailut jatkuvat.

Odotan kahdeksatta osaa kasvavalla mielenkiinnolla.

Unseen Academicals

Joskus, kun olen oikein väsynyt, näyttää kaikki synkältä. Näin kävi heinäkuussa (etteikö olisi käynyt elokuussakin, ja siinä välissäkin vielä - satun nimittäin olemaan silloin tällöin hieman dramaattinen) ja tuolloin kaverini komensi piristymään Terry Pratchettin Unseen Academicalsin avulla. Se kun vielä liittyi potkupalloon, jota seurasin silmä kovana. (Loppuotteluun mennessä olen yleensä aina tullut uudestaan oppineeksi, miten se paitsiosääntö meni, seuraavan neljän vuoden aikana ehdin taas unohtaa. Mutta joka peli on seurattava kele.) (Kaverini kyllä tietää paitsiosäännön.)

Joten ei kun tekemään työtä käskettyä. Unseen Academicals sijoittuu Ankh-Morporkiin. Unseen University pykää pystyyn potkupallojoukkuetta Lordi Vetinarin käskystä, ja myös juustotarjottimen vuoksi. Rincewind, Kiekkomaailman rasittavin hahmo, on tungettu pieneen sivuosaan ja uudet henkilöt ottaneet keskipaikan. Jalkapallon lomassa käsitellään paljon muitakin teemoja, kuten suvaitsevaisuutta (mikä onkin Pratchettille siinä määrin tyypillinen teema, että meinasin kärsiä déjà-vu -fiiliksisitä hetken.)

Koska lähtökohtaisesti tulen Pratchettin kirjoista hyvin iloiseksi, eikä UA tehnyt tässä mielessä poikkeusta, lätkäistään neljä tähteä.

Vähemmän iloiseksi minut tekee se, että tämä hillitön bloggaustahti ei ole yhtään lyhentänyt blogiin pääsyä odottelevien kirjojen määrää. Jonossa on yhä 14 kirjaa. Onneksi tätini vakuutteli minulle eilen, että kyllä se lomakin joskus loppuu. Nyyh.

Välihuomautus (henkilökohtaisuuksia)

Minusta tulee huomenna ikivanha, sanoin eilen herra Sivukirjastolle.
Eikä tule, sanoi herra Sivukirjasto. Olet nyt jo ikivanha.

Vietän siis tänään synttäreitä a) kerrankin lomalla, b) iloisissa mutta myös hieman haikeissa fiiliksissä, c) kuuntelemalla illalla Leonard Cohenia Pasilassa (oi ihana Leonard*) ja d) toivoen seesteisempää ensi vuotta minulle.

Herra Sivukirjasto antoi osuvan lahjan, Leonard Cohenin elämäkerran. Tanssin pöydän ympäri kuin noita-akka padan.

* Jos ette usko, miten ihana Leonard on, kuunnelkaa vaikka Martha Wainwrightin versio biisistä The Traitor (Spotifyssa).

Red Seas Under Red Skies

Hep. Pidin ihan kauheasti Scott Lynchin esikoisteoksesta The Lies of Locke Lamora, ja Liinan Pettämättömän Kirjanvalintalogiikan mukaan odotin kolme vuotta, että Lynch saa raapustettua lisäluettavaa ennen kuin annoin periksi ja tartuin siihen jo ilmestyneeseen lisäluettavaan. Pitäisi olla puskuri, nähkää.

Red Seas Under Red Skies on siis toinen osa Gentlemen Bastards -sarjaa, ja näyttäisi hieman siltä, että jos seitsenosaiseksi plänätyllä sarjalla on koko sarjan ylittävä juonen kaari, se ei vielä kovasti näy - joitakin vihjeitä on. Mutta katsellaan, mitä herra Lynch saa aikaan - jos saa. Seuraavaa osaa on siis lupailtu täksi vuodeksi, mutta on tässä onneksi vielä muutakin luettavaa.

Käsitykseni on, että kaikki eivät ole pitäneet RSURS:istä yhtä paljon kuin TLoLL:sta, mutta minä en lukeudu heihin. Tulkoon mainituksi, että rrrrrakstan meriaiheisia kirjoja - pidin myös Hobbin laiva-aiheisesta trilogiasta kuin hullu puurosta, vaikka monet pitivät sitä ilmeisenä väliosana Fool-trilogioiden välissä.

RSUR:issä Locke ja Jean ovat paenneet kotikaupungistaan, ja yrittäessään valloittaa erään peliluolan kassaholvia kiinnittävät kiusallisesti kaupungin johtajan huomion. Johtoporras pakottaa Locken ja Jeanin leikkimään merirosmoja syistä, jotka kirjassa selviävät (niin, en jaksa kirjoittaa niitä tähän.) Seikkailua seuraa.

Kirjassa voi tuntea meren tuoksun, ja Locke ja Jean ovat edelleen hurmaavia herrasmiesvarkaita, eikä yksi pieni Liina paljon muuta tarvitse. Okei, joissain kohtauksissa edetään ehkä hieman nopealla tahdilla ja loppu vaikuttaa lähes kiirehdityltä - mutta jätti ainakin minut tosissaan odottamaan seuraavaa osaa.

Leviathan

Uusi Scott Westerfeldin kirja on aina Tapaus ... ja sitten ehkä Leviathan ei kuitenkaan ihan jostain syystä ollut, vaikkei se missään nimessä huonokaan ollut.

Höyrypunkgenreen suurinpiirtein lokeroituva Leviathan sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, ensimmäiseen maailmansotaan. Sota on syttymässä, kun clankereiden (Saksa ja mitä näitä nyt on, mekaanisiin sotakoneisiin luottavat vallat) suhde darwinisteihin (britit & co., jotka käyttävät höyrykoneiden sijaan dna-muunneltuja eläimiä) alkaa kiristyä. Itävalta-Unkarin prinssin vanhemmat murhataan, ja prinssi pakenee. Toisella puolella nuori skottityttö pukeutuu pojaksi (huokaus) päästäkseen lentäjäksi armeijaan, ja joutuu sattuman oikusta Leviathanille, valaasta muokatulle ilmalaivalle. Tyttö pojan vaatteissa ja poika törmäävät huimien seikkailujen jälkeen, ja jatkoa seuraa.

Leviathan oli oikeinkin hyvä, MUTTA. Ensinnäkin, koen tyttö-pukeutuu-pojaksi -juonikuviot jo hieman rasittaviksi tässä iässä, joten siitä pieni miinus. Aika hyvin asia oli kuitenkin Leviathanissa onnistuttu käsittelemään, ja ilmeisimmät ja kuluneimmat juonikuviot saatiin ohitettua. Toiseksi, vaikka kieltämättä Darwinistien muunnellut eläimet olivat kohtuullisen omituisia, kirjasta puuttui jostain syystä se jokin tosi hykerryttävä piirre, joista Westerfeldin aiemmassa tuotannossa olen pitänyt.

Mutta on se nyt kuitenkin Westerfeld.

The Knights of the Cornerstone

Gnggg. James P. Blaylockin kirja The Knights of the Cornerstone on jostain syystä niitä kirjoja, joista on jotenkin hankala kirjoittaa, mutta yritetään nyt kuitenkin. (On tosin mahdollista, että on helppoa kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista enin osa sanottavasta ei liity mitenkään itse kirjaan. Öhöm.)

Ensinnäkin on ehkä hyvä mainita, että Blaylock on hyvä ystävä kirjailija Tim Powersin kanssa. Tällä ei ehkä ole muuten niin merkitystä, mutta ainakin itselleni Powers aukeni hieman paremmin ensimmäisen Blaylockini jälkeen. Kirjailijoiden tyyli on samalla tavalla hieman ... kiero. Samalla, hyvällä tavalla.

The Knights of the Cornerstonessa sarjakuvapiirtäjä Calvin ottaa ja lähtee visiteeraamaan sukulaistensa luo jonnekin Arizonan ja Nevadan rajamaille. Siellä Calvinin setä johtaa seuraa, joka vartioi - siis Arizonan ja Nevadan rajamailla, jos mietitte, mitä tarkoitin sillä kieroudella - Euroopasta aikanaan roudattua Temppeliritareiden aarretta. Aarretta, jota muutkin tavoittelevat. Ja te ehkä tiedätte, että diggaan salaseuroista. (Selvitin kerran, mitä vaaditaan muistaakseni Maltan ristin ritarikunnan jäsenyyteen. Listalla taisi olla nuhteetonta menneisyyttä, katolista uskoa, aatelisarvoa ja suosituksia. Ei siis nähdäkseni mitään ylitsepääsemätöntä jos tuntee jonkun lahjottavissa olevan sukututkijan - tunteeko joku?)

Miljöö oli hurmaava - oli lähellä, etten pakannut laukkujani ja muuttanut fiktiiviseen New Cyprukseen itsekin. Calvin sankarina oli melkoinen ajelehtija, mutta kuitenkin ihan sympaattinen.

Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan oikein leppoisan mainio fiilis.

The Book with No Name

Anonyymin kirjoittama The Book With No Name mainostaa itseään lauseella "kaikki, jotka tämän kirjan lukevat, kuolevat" tai jotain sinne päin. Epäilemättä totta, ellei lukijakunnassa ole joitakuita kuolemattomia.

En ole varma, miksi erehdyin ostamaan koko kirjan. "Internetsensaatio" myyntipuheessa on lähes anonyymin kirjailijan veroinen syy pysyä kaukana - mutta tätä oli kehuttu. Lapset, älkää luottako internetiin.

TBWNN voisi olla jonkinlainen Desperadon ja vampyyritarinoiden risteytys, ja toden totta, sitä verrataan Tarantinon elokuviin takakannessa - ilmeisesti siinä uskossa, että pulp myy hyvin jos kerta setä Quentin tekee sillä rahaa myös. Valitettavasti juoni on kökkö, kirjoitus kamalaa ja se Amazonissa arvion kirjoittanut, jonka mielestä henkilöhahmoissa on syvyyttä, hengailee vissiin paperinukkepiireissä vapaa-ajallaan.

Älkää ymmärtäkö väärin: kirja voisi toki olla niin huono, että se on jo hyvä, mutta TBWNN on vain niin huono, että se on yhä huono. Tällaisen kirjan pitäisi olla vähintäänkin mukaansatempaava, mutta TBWNN:n lukeminen on suunnilleen kuin tervakuopassa juoksisi.

En ole enää ihan varma, miksi annoin kaksi tähteä. Ehkä siksi, että välillä pitää lukea huonoja kirjoja osatakseen arvostaa hyviä. Tai ehkä lopussa oli joku ei kauhean huono hetki.

Norse Code

Hei murukkeet. Olen käyttänyt loman hyödykseni lukemalla kirjoja*; koska lomasta on kaksi viikkoa eli 33,3% vielä jäljellä, tulen bloggaamaan jo tähän mennessä luetuista kirjoista jonnekin tammikuuhun 2012** asti.

Ei siis auta jaaritella. Tai auttaapas. Joku ruoja on nimittäin perustanut Kallion kirjaston taakse baarin (tahi kahvilan, mutta kyse on kuitenkin Kalliosta) nimeltä Sivukirjasto. Onko tämä plagiaattien plagiaatti mistään kotoisin? Onko siellä edes kirjahyllyä? En jaksanut itse käydä testaamassa kun terassin kumpikin puoli (ie. kaksi pöytää kadulla molemmilla puolella kulmausta) olivat auringossa ja täynnä, ja meillä oli koira mukana. Mutta jos joku tietää, saa kertoa.
 
Toukokuussa kesäloman alkupuolella luin reissussa Kindlellä myös Greg Van Eekhoutin kirjan Norse Code, jonka ostin primääristi siksi, että siinä fiittaa Loki, tuo koiramme*** mukaan nimetty norjalainen jumalhahmo, ja sekundääristi, koska Locus sitä muistaakseni viime vuodelta suositteli. Eikä suositellut ihan turhaan, NC on ihan reipas ja mukaansatempaava kuvaus Ragnarökistä.

Ragnarökin koittaessa jumalat kasaavat armeijaa; näistä etunenässä Hermod, joka kirjassa on (muistaakseni) Thorin poika. Thorin pojalla menee melko huonosti loppuaan lähestyvässä maailmassa; sitten hän tapaa valkyria Mistin, joka haluaa pelastaa kuolleen sisarensa Helheimista (eli sieltä, minne kuolleet viedään.) Hermod ja Mist yhdistävät voimansa a. pelastaakseen kuolleita sukulaisia ja b. estääkseen maailmanlopun - mutta kun ennustus Ragnarökistä on tuhansia vuosia vanha ja tuppaa toteutumaan, vaikka miten sitä yrittäisi estää, hankalaa on.

Minä pidin kovasti NC:stä, se tarjosi pari varsin ilahduttavaa kohtausta ja muutenkin reipasta menoa. Jään odottamaan Van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia mielenkiinnolla.


* Riippumatossa. 
** Kirjoja on siis Sivukirjastojonossa 14.
*** Luulitte varmaan, että tämä on taas uusi tekosyy ujuttaa koiran kuva Sivukirjastoon, vaan väärässä olitte. En jaksa, kun on niin kuumakin.

The Red Tree

Heip. Oletteko lukeneet ikinä mitään Caitlín R. Kiernanilta? Minä olen, nyt kun häämatkalla luin kirjan nimeltä The Red Tree, joka oli huomattava siitä, että a. se oli Kindlellä ja b. se loi kauhuelementtiä aika hienovaraisesti.

No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!

Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandin viileille nummille helkkarin helteiseen kesään odottamaan inspiraatiota piiloutumaan kustannustoimittajalta, ja alkaa puoliksi ajankuluksi, puoliksi huolestuneena selvittää talon liepeillä kasvavaan punatammeen* liittyviä paikallislegendoja - jotka, lisättäköön, eivät ole iltasatukamaa. Avuksi muuttaa taiteilijatar Kaliforniasta, mutta kahden luovan ihmisen yhteiselo ei ole välttämättä auvoisaa.

Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.

*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.

Kushielin toinen

Aion säästää teidät nyt kirjakohtaisilta analyyseiltä ja rysäyttää kertapostaukseen Jacqueline Careyn toisen trilogian, joka kertoo Phèdren kasvattipoika Imrielistä ja täydentää ensimmäisen trilogian kivasti. Trilogiaan kuuluvat kirjat (aargh, tänään ei ole ollut hyvä oikeinkirjoituspäivä) Kushiel's Scion, Kushiel's Justice ja Kushiel's Mercy. Pidättäkää hengitystä, yritän kohta sommitella kuvat tähän jotenkin kivasti.

Nojoo. Kai se sommittelu huonomminkin voisi mennä, joskaan ei ihan kauhean paljon huonommin.

KS käy läpi Imrielin varhaisvaiheita ja yrityksiä paeta (yliopistoon!) pientä accident of birthiä, eli sitä, että on sattunut syntymään tapahtumien keskuksen, Terre d'Angen, kruununperimysjärjestyksen kärkipäähän. KJ:ssa Imriel ottaa lusikan kauniiseen käteen ja solmii poliittisen naimakaupan ja muuttaa maasta. Valitettavasti vaan tosirakkaus jää odottelemaan kotimaahan; ja kun koko maan uskonnollinen periaate on pitää rakkautta kaiken edelle ajavana voimana, niin on selvää, että koko idea on onnettomien tähtien alla syntynyt. KM:ssä Imrieliä näyttäisi odottavan onnellinen loppu, kunnes tosirakkaus ja koko kotimaa joutuvat kiusallisen pikku lumouksen alle, josta seurauksena ei näytä olevan pelkästään onneton henkilökohtainen loppuelämä vaan myös vähintäänkin sisällissota. Seikkailua seuraa.

Pidin trilogiasta itse asiassa melkoisesti, minkä ehkä huomaatte siitä, että luin sen putkeen. Imriel on sankarina hieman vähemmän kohtalon armoilla - tahtoo sanoa, ikävästi vangittuna - kuin kasvattiäitinsä ja edellisen kirjan sankaritar Phèdre, ja se teki lukukokemuksesta ainakin omalta kannaltani hieman miellyttävämpää (joskin Phèdre on sankarittarista ihanimpia, minkäs sille voi.)

Trilogian ensimmäinen kirja oli melko pitkälti tapahtumien taustoittamista ja yleistä fiilistelyä, mikä sitten korjaantui kirjoissa kaksi ja kolme. Fiilistely ja taustoittaminenkaan eivät lainkaan haitanneet, Carey osaa yleisen tunnelmanluonnin melko mukavasti. Kirpakassa kevätsäässä kuvittelee mielellään olevansa kummasti antiikin Roomaa muistuttavassa yliopistokaupungissa, vaikkei koko kirjassa mitään sen kummempaa tapahtuisikaan (ja tapahtuihan siinä, älkää ymmärtäkö väärin.) Sitten kun alkoi tapahtua ihan tosissaan, ratsastettiin taas iloisesti koko kartta halki.

Joitakin sarjan kantavia teemoja jää lopussa hieman avoimeksi (eritoten eräänlainen vakoojaverkosto Unseen Guild); mutta ehkä kirjailijan ei ole pakko selittää ihan kaikkea. Ja sitäpaitsi jatkoa piisaa Naamah-sarjan myötä.

Läiskäistään 4 tähteä koko sarjalle.