Hunting Ground

Odotellessani Patricia Briggsin uutta Mercy-kirjaa kirjaston valikoimiin olin tarpeeksi epätoivoinen tarttuakseni Alpha and Omega -sarjan seuraavaan osaan, Hunting Groundiin joka laskutavasta riippuen on toinen tai kolmas (sarjan ensimmäinen tarina oli ilmeisesti pienoisromaani ja osa jotain kokoelmaa.)

Anna matkustaa miehensä kanssa Seattleen, kokoukseen muiden kansojen (suomalaiset mainittu whoo! Hyvin epäimartelevasti mutta silti whoo!*) ihmissusien kanssa aiheesta "kaapistatulo". Ranskalaisten pomo on varsinainen ylipahis, joka hieman odottamatta päätyy heittämään henkensä epäilyttävällä tavalla kesken konffan. Anna joutuu avustamaan murhan selvitystöissä.

Lukukokemus oli sekä odotettu että odottamaton. Odotettu siksi, että se oli tavallaan hyvin tuttua Briggsiä hyvässä ja pahassa: erityisen viihdyttävä, kyllä, päähenkilön kaikki edellisessä osassa otetut kehitysaskeleet nollattu, kyllä, romantiikkaa ja miehistä pullistelua, kyllä. Odottamaton siksi, että kirjan takakansitekstin kirjoittaja ei ollut ilmeisesti lukenut teosta. Onneksi, sillä takakannen mukaan pääaiheena on Annan viaton mutta murhasta syytetty mies. Inhoan viaton syytetty -tarinoita yli kaiken, ja olen todella iloinen siitä, että HG:issa oli oikeasti melko lailla muutakin sisältöä.

Vaikka Anna reipastui kirjassa melko lailla, en silti diggaa tästä sarjasta ihan yhtä paljon kuin Briggsin Mercy Thompson -sarjasta.

* Otaksun tämän täyttävän patriotismin minimivaatimukset.

Helliconia Spring

Olin ajatellut kirjoittaa Brian Aldissin koko Helliconia-trilogiasta kerralla, mutta sitten kävi niin, että päätinkin siirtää yhteisniteen siihen pinoon, joka kiikutetaan kirjastoon ensi tilassa. Ai oliko ykkösosa, Helliconia Spring, niin huono muka? No ei ollut. Mutku.

Aldissin Helliconia-trilogia kuuluu siis scifin klassikoihin, ja kertoo planeetasta, jolla on kaksinkertainen vuodenkierto. Lyhyt kierto toimii vähän kuin Maassa, muttei juuri vaikuta planeetan lämpötilanvaihteluihin. Pitkä kierto sen sijaan kestää 3000 Maan vuotta, ja sinä aikana planeetan varsinaiset vuodenajat vaihtelevat ja kulttuurit syntyvät - ja kuolevat.

Helliconia Spring kertoo siis useiden sukupolvien matkan talvesta kevääseen. Kun ilmasto muuttuu keväisemmäksi, muutostahti kiihtyy niin, että vanhat paikalliset ihmiset jupisevat kiihtyneinä siitä, miten heidän nuoruudessaan tuossakin oli kyllä jäätä eikä mitään vettä. Samalla juuri ja juuri hengissä sinnitellyt kyläpahanen vaurastuu, ja alkaa hapuilla kohti muita hallintorakenteita kuin vahvimman laki.

HS oli tosi hyvä, ja huikean visionäärinen, mutta melkoisen raskasta luettavaa. Lopputrilogia matkustaa lukemattomana takaisin kirjastoon, kun useamman kuukauden* eteisen pöydällä odotellut nide (josta seuraavaa osaa oli jopa vähän aloitettu ja sitten jätetty kesken - harvinaista minulle) aiheutti lähinnä epätoivon, ei innostuksen, fiiliksiä. Ehkä sitten joskus toiste - nyt päätin olla itselleni armollinen. Ja kuka tietää, ehkä se sieltä kirjastosta lähtee jonkun arvostavamman tahon matkaan?

Myönnetään. Pitäisi lukea enemmänkin genren klassikoita. Olkaa te fiksumpia?


* Olen kyllä uusinut sitä. Eikä siitä ollut varauksia. Ettette nyt ymmärrä väärin.

Audrey's Door

Sarah Langanin Audrey's Door on - kai - kauhua.

 

Nuori, köyhä ja epävakaa arkkitehti Audrey muuttaa halpaan vuokra-asuntoon loistosijainnilla - New Yorkissa. Vuokra-asunto sijaitsee talossa, jossa on tapahtunut kaikenlaisia kamaluuksia jo yli sata vuotta ja edustaa arkkitehtuurisuuntausta jonka kaikki muut tuotokset ovat romahtaneet spektaakkelinomaisesti. Siinä, missä fiksummalla hälytyskellot soisivat tässä kohtaa, normaalin kauhuromskun tai -leffan sankari siunaa hyvää onneaan matkalaukut pakattuna, eikä Audrey ole lainkaan poikkeus.

Kauheat asiat ovat aika usein kauheita vain kunnes niitä ei näe.* Langan kuitenkin paljastaa talosta ja sen kauheuksista aika paljon, ja useat kauhuelementit ovat ehkä ... hieman höperöitä kirkkaassa päivänvalossa. Paljon kauheampaa kuin itse talo on Audreyn mielenterveydellinen tilanne, jota kirjassa myös setvitään. Sankarittarena Audrey on muuten reipas kuin märkä rätti, mutta se nyt on sentään jotenkin perusteltua.

Lisäksi Langan osaa pitkittä kirjaa aivan tavattomasti; mukana mm. pitkähkö sivujuonne, jossa kerrotaan Audreyn pomon perhetilanteesta. Mainittava toki on, että pomon rooli kirjassa on jotakuinkin minimaalinen. Tai olisi. Ellei siihen käytettäisi kauheasti aikaa. Mutta ... no, viihdyttihän AD, ja sitäpaitsi arkkitehdin tyttärenä diggasin kovasti arkkitehtuuripätkistä, joita kirjassa oli siroteltu sinne tänne. Ihan oikeasti pelottavia kirjoja aikaansaadakseen Langanin tulee kyllä ehkä vielä hieman harjoitella.


* Poikkeuksena tietysti lempihirviöni alienit à la H. R. Giger, jotka ovat kammottavia myös kirkkaassa keinovalossa (avaruudessa harvoin on päivänvaloa), paitsi se nelosleffan harvinaisen epäonnistunut hybridi, joka myötähävettää vieläkin.

The January Dancer

Yllätyin hieman, kun Michael Flynnin The January Dancer paljastui täysiveriseksi avaruusoopperaksi. Flynniltä aiemmin (ennen Sivukirjastoa) lukemani teos, Eifelheim, oli nimittäin tosi eri tyyppinen. Molemmat lukemisen arvoisia, mutta itseäni TJD miellytti enemmän.

The January Dancerissa kaukaiselta planeetalta löytyy muinaisten jälkeensä jättämiä esineitä, joista planeetalle korjaustoimenpiteisiin laskeutunut kapteeni January miehistöineen pitää yhden. Tämä esine, Dancer, vaihtaa omistajaa oikullisesti ja kulkee kädestä toiseen, samalla kun huhut sen ilmaantumisesta kulkevat universumin halki ja kiinnostuneet osapuolet alkavat jahdata sitä.

Vaikka TJD ei ollut välttämättä kovin helposti mukaansatempaavaa tekstiä, kun siihen pääsi sisälle, kirja todella alkoi kiehtoa. Sitäpaitsi, jälleen hieman yllättäen, se oli aika hauska - muistikuvani Eifelheimista olivat suunnilleen luokkaa "erinomainen joskin kuivahko". Huonoina - tai vähemmän hyvinä - puolina mainittakoon perusteellinen pohjustaminen. Flynn käyttää paljon tilaa kuvaillakseen tapahtumia tai miljöitä joilla ei ole suoraa vaikutusta tarinan lopputulokseen. Pätkät saattavat olla kiinnostavia, mutta suoraviivaista seikkailua kaipaavia moinen saattaa ärsyttää. Kirjan ainoahko naishahmo on sitäpaitsi yhtä kiinnostava kuin jäädytetty lahna. Itse kuitenkin viihdyin TJD:in parissa ongelmitta.

Diana Wynne Jones 1934-2011

Lempikirjailijani Diana Wynne Jones on kuollut viime yönä, kamppailtuaan pitkään syöpää vastaan. Uutinen ei ole aivan odottamaton, mutta surulliseksi se tietenkin silti vetää.

Jones onnistui kirjoissaan tuomaan monien elämään sellaista taikaa, jota on vaikea edes kuvailla. Vaikka tietenkin toivoisin vielä useita uusia DWJoneseja kansoittamaan kirjahyllyäni, olen myös ihan käsittämättömän onnellinen siitä, että aikuisiällä löysin rouvan laajan tuotannon niiden muutamien suomennettujen lapsuuden suosikkien ohella.

Soulless

Tämän vuoden eka kirja oli Gail Carrigerin Alexia Tarabotti -sarjaan kuuluva Soulless, joka onkin hengästyttävä reissu viktoriaaniseen Lontooseen.

Alexia asuu äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuoltensa kanssa varsin mukavasti Lontoossa eikä paljon odota loppuelämältään, koska voimakastahtoisena ja fiksuna naisena on jäämässä vanhaksipiiaksi. Sitten vampyyri käy Alexian kimppuun eräillä kutsuilla huonoin seurauksin. Huonoin seurauksin vampyyrille, sillä Alexialla ei ole sielua, ja tämä nyt jotenkin liittyi jonkinlaiseen immuniteettiin yliluonnollisilta olennoilta. Tai ehkä Alexia vaan hermostui - en oikein muista enää, koska luin tätä aika kuumeessa. No, asioiden kehittyessä sankaritar tempaistaan mukaan tutkimukseen oudoista vampyyrikatoamisista, joita johtaa eräs aivan kaamea lordi Maccon. Käsi ylös ne, jotka eivät näe, mihin tämä johtaa.

Pidin ja en pitänyt Soullessista. Tarinassa ja tekstissä oli muutamia omituisuuksia, jotka kävivät hieman nyppimään. Toisaalta melko vauhdikas tahti ja kaikkea muuta kuin viktoriaaniset kohtaukset Alexian ja lordi Macconin välillä pitivät huolta siitä, että tylsää ei ehtinyt tulla. Niinpä epähuomiossa, ja koska tunsin tarvetta ostaa kirjan, ostin myös sarjan seuraavan osan - tulkitsen itseäni siten, etten ainakaan kehota ketään välttämään Soullessia. Päinvastoin, jos haluaa viihtyä, Soulless on mainio valinta.

Vuoden 2010 parhaat

Kuka vielä muistaa vuoden 2010? En minäkään, mutta aion silti listata parhaat lukukokemukset tuolta muinaishistorian kaudelta. Kuten ennenkin, joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.* Kuten ennenkään, nytkään viime vuoden parhaita ei mitenkään välttämättä ole julkaistu viime vuonna.


Alastair Reynolds: Jäänpuskijat (tammikuu)
Nick Harkaway: The Gone-Away World (helmikuu)
Jeff Long: Helvetin piirit (maaliskuu)
Kage Baker: Rude Mechanicals (huhtikuu)
Caitlín R. Kiernan: The Red Tree (toukokuu)
Jo Walton: Ha'penny (heinäkuu)
Scott Lynch: Red Seas Under Red Skies (heinäkuu)
Jonathan Lethem: Chronic City (elokuu)
Guy Gavriel Kay: Under Heaven (syyskuu)
Walter M. Miller: A Canticle for Leibowitz (lokakuu)
Justin Cronin: The Passage (lokakuu)
Umberto Eco: Foucaultin heiluri (joulukuu)

Pinnan alla kuplivat: Seanan McGuire: An Artificial Night; Tanya Huff: The Enchantment Emporium; Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go; Paul Auster: Näkymätön; Michael Pollan: Oikean ruoan puolesta; kaikki viime vuonna Carrie Vaughnilta ja Sharon Shinnilta luettu; Scott Westerfeld: Leviathan; Neil Gaiman: The Graveyard Book; Kristin Cashore: Fire; Robert Holdstock: Avilion; Marie Brennan: Midnight Never Come.

Erikoismaininta - Vuoden Löytö 2010: Äänikirjat!
Mahtavinta hetkeen, kuulkaa - ja kuunnelkaa, sillä äänikirjat tekevät kirjallisuudesta nauttimisen mahdolliseksi siellä, missä kuvitteli sen ennen olevan mahdotonta.


* Että pidänkin copy-paste -toiminnosta. Ettekö tekin?

The Enchantment Emporium

Tässä se on! Viimeinen viime vuoden puolella päätökseen saatu kirja. Äänikirja, jopa: Tanya Huffin The Enchantment Emporium.

 

Ekat asiat ekaksi, kuten anglosaksit sanoisivat. Tanya Huff on mainio. Okei, jotkut Huffit ovat mainiompia kuin toiset Huffit, mutta keskiarvo on mainio. Todettakoon kuitenkin, että angstinen päähenkilö ei ole Huffin vahvimpia alueita...

...ja siksipä onkin tosi kiva, ettei TEE:n päähenkilö Allie ole lainkaan angstinen, vaikka yrittää sellaista vähän esittää. Allie matkustaa Calgaryyn (lisää plussaa! Huffin kirjat sijoittuvat usein Kanadaan! Oi onnea!*) ottamaan haltuun isoäitinsä romukaupan isoäidin kuoltua tahi kadottua mystisesti. Koska Allie on surun murtama kun paras ystävä ja rakas - Michael - osoittautuu homoksi, Allien laaja, laaja perhe ja lähisuku (velhoja joka sorkka) on sitä mieltä, että maisemanvaihdos tekee hyvää. Lisäksi väkirikas isotätien ja tätien lauma on erityisen kiinnostunut kadonneen mummon kohtalosta ja Allie haluaa mahdollisimman kauas isotädeistään ja tädeistään. Vaikka tilanne vaikuttaisi miten voitokkaalta tahansa, Calgaryssa kaikki ei tietenkään ole ihan niin kuin odottaisi.

Allien perhe on sanalla sanoen huikea. Perheestä tulee paljon voimaa, mutta myös paljon painetta - kyse ei ole missään nimessä vanhoillisesta poppoosta, vaan melko suoraviivaisesti ajattelevasta, piirakoihin intohimoisesti suhtautuvasta vahvojen naisten (ja vähän miestenkin) laumasta, josta on suorastaan herkullista lukea. Tai kuunnella. Kirjassa on myös paljon seksiä - Huff on tyypilliseen tyyliinsä vapaan ja rajattoman rakkauden asialla, mutta (edelleen tutusti) niin sympaattisesti, etten oikein keksi, kuka tästä voisi närkästyä.** Päähenkilöt ovat ilahduttavia ja dialogista jaksaa nauttia. Juoni tuntui kaiken tämän rinnalla vähän toisarvoiselta - varmaan sellainen pitää olla, mutta ... tai siis pitääkö sellainen olla? Kuka niin sanoo? Emmekö voisi vain lukea Alliesta ja Allien perheestä?

Äänikirjaksi TEE on vähän haastava. Koska kirjassa kertojan näkökulma vaihtelee luvun sisällä ilman sen kummempia fanfaareja, on äänikirjaa kuunnellessaan vaan totuttava siihen, että välillä pitää kelata taaksepäin tajutakseen, mistä nyt on kyse.

Suosittelen jotakuinkin kaikille, jotka haluavat tulla iloisiksi lukiessaan.


* En tiedä, miksi se on plussaa, mutta se on. Uskokaa pois vain.
** Varmaan joku silti osaa. Huokaus.

Näkymätön

Maailma meinasi loppua kun luin joulukuussa Paul Austerin Näkymättömän. Kehuskelin tällä isäpuolelleni ("Luin kerrankin aikuisten kirjan") mutta hän ei vaikuttanut lainkaan niin imponoidulta kuin eittämättä olisi pitänyt. Totesi vain, että heidän (ts. hänen ja äitini) suosittelemansa kirjat yleensä ovat lukemisen arvoisia. Minä odotin vähintään fanfaaria ja liikutuksen värinää äänessä.

Kokemus oli sinänsä oikein myönteinen. Auster on varmasti maineensa veroinen kirjailija. Näkymättömässä päähenkilö Adam kirjoittaa romaania nuoruudestaan (tarkemmin sanottuna vuodesta 1967) jolloin hänen maailmankuvansa järkkyy erään kohtaamisen vuoksi. Tämä kohtaaminen, jonka seurauksia Adam jahtaa Pariisiin asti, ei lopulta jätä Adamia koskaan rauhaan.

Kirja oli paikoin - etenkin juonenkäänteiden puolesta - tosi hämmentävä. Ihan tosissaan ei oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Kirjassa on kuitenkin monia kertojia, ja on ihan selvää, että päähenkilö Adam voi olla rehellinen, epärehellinen tai huonomuistinen - lukijallekin jää siis lopulta epäselväksi, mikä on totuus. Tässä piili iso osa kirjan viehätyksestä - ainakin minulle. Kirja oli oikein mukavaa luettavaa sikälikin, että siihen oli helppo uppoutua. Suosittelen muillekin, jotka haluavat välillä vilkaista, mitä genren ulkopuolella tapahtuu.

The Last Dragonslayer

Voi kuulkaa tyypit. Olemme aivan loppusuoralla viime vuonna luettujen kirjojen raportoinnissa. Tästä innostuneena saatan rysäyttää tänään kehiin toisenkin postauksen (tosin, luultavasti en, nyt kun asialla uhkasin.)

Minusta uusi kirja Jasper Ffordelta on aina jonkinasteinen tapaus, ja tällä kertaa se uusi kirja oli nuorille aikuisille tarkoitettu The Last Dragonslayer. Jos ei aikaisemmin ole tutustunut Ffordeen, nyt kannattaa aloittaa, sillä Fforde kirjoíttaa jotenkin hurmaavan sekopäisiä ja valtaisalla mielikuvituksella varustettuja tarinoita, ja sitäpaitsi. Tyypin nimi alkaa kahdella f-kirjaimella - voiko siitä olla pitämättä? Kyllä ei voi, mielensäpahoittajaa lainatakseni.

TLD:issa orpo, teini-ikäinen Jennifer manageeraa taika-asioihin keskittynyttä agentuuria valtakunnassa, josta taika on katoamassa ja velhoille, maagikoille ja muille taikureille on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän kysyntää. Sitten Jennifer saa kuulla olevansa viimeinen lohikäärmeensurmaaja, hän, jonka tehtävä on tehdä sylttyä valtakunnan viimeisestä lohikäärmeestä. Hommasta tulee melkoinen mediasirkus.

Mahdollisesti markkinoidensa vuoksi TLD on melkoisen nopealukuinen mutta äärimmäisen viihdyttävä ja täynnä Ffordelle ominaista huumoria. Päähenkilö Jennifer on myös Ffordelle ominainen naishahmo; kadehdittavan itsevarma ja reipas nuori nainen (mutta tämän lievän epärealistisuuden ei tule antaa häiritä; onhan meillä kaikilla oltava esikuvia, joita kohti pyrkiä, ja fiktiivinen teini käy sellaiseksi varmasti ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa.)

Ooo, tätä kirjoittaessani ilahduin uudelleen siitä, että hain eilen kirjastosta vielä uudemman Jasper Fforden. Siitä lisää myöhemmin, sitten kun olen esim. lukenut sen.

Bar None

Kirjaston uutuusluettelon ilmestyminen kahdesti kuussa on ehdottomasti olennaisimpia kuukausirytmiini kuuluvia tapauksia. Menen tolaltani, jos se on päivän tunteja myöhässä. Sanomattakin varmaan on selvää, että jos kuun loppu tai puoliväli osuvat viikonvaihteelle ja uutusluettelon päivittyminen sen vuoksi saattaa viivästyä kolmekin päivää, järsin pöytää. Kun uutuusluettelo sitten vihdoin ilmestyy, tutkin sieltä yleensä englanninkielisen fiktion ja englanninkielisen lastenkirjallisuuden (joskus kelpo genrekirjallisuus menee ya-puolelle) sekä - nykyään - aikuisten äänikirjat, ja joskus jotain muutakin.

Joulun alla kaivoin uutuusluettelosta täysin sattumalta Tim Lebbonin kirjan Bar None, jonka piti olla jännittävä tarina maailmanlopusta ja hyvästä oluesta, tai jotain sellaista. No ... okei.

Bar None oli minusta melkoisen yhdentekevä. Siinä kertoja maailmanlopun jälkeen kertoo elelystään pienen ryhmän kanssa kartanossa, jonka viini- ja olutvarastot valitettavasti ovat hupenemassa, muistellen välillä mennyttä elämää ja tietenkin niitä oluita. Sitten on kummallinen juonenpätkä, joka tekee kertomuksesta road tripin. Kirja ei kuitenkaan onnistunut koskettamaan juuri millään tasolla, paitsi ehkä intohimoisella suhtautumisellaan olueen. Mutta - ja tämä on tärkeää - se oli tosi ohut.

Tunnustus

Sain mahtavaa Elämää ja aspartaamia -blogia pitävältä Artolta Gorgeous Blogger -plakaatin, joka ilahdutti enemmän kuin laki sallii, tai vähintään enemmän kuin viileästä tyylistään kiinni pitävän kirjabloggaajan pitäisi ikinä mistään ilahtua. Tässä piti myös vastata kysymyksiin.

1. Milloin aloitit blogisi?
Pitää luntata, hetki vain. 24. huhtikuuta 2008. Sivukirjasto on nykymuodossaan ollut pystyssä siis kohta kolme vuotta - sitä ennen muutaman vuoden pystyssä suunnitelmissa, ja lisäksi Sivukirjasto on aloitettu kerran aikaisemminkin, mutta sitä kesti kaksi postausta tai jotain.

2.Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoja. Ja jos nyt jostain muusta haluan kirjoittaa, kirjoitan. Mutta koska aiheen rajaus on pääosin se, mitä olen viime aikoina lukenut, kirjoittaminen on kohtuullisen helppoa (ts. ei tarvitse olla mitään sen kummempaa sanottavaa haha.) Kirjoitan kaikesta, mitä luen, mutta en lue mitään vain, jotta saisin postattua blogiin. Ainakaan kovin usein. Viimeksimainittu seikka takaa sen, että uutuuskirja-arvostelut saattavat tulla tänne 5 vuotta myöhässä ja nyt on siis hyvä aika alkaa odotella näkemyksiäni kirjoista, jotka ovat ilmestyneet joskus 2006. *

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
En tiedä, tekeekö seuraava blogista mitenkään erityistä, mutta koska satun kirjoittamaan suomeksi englanninkielisistä kirjoista, jotka pääosin kuuluvat genreen, joka (hieman surullisesti) kiinnostaa vain pientä murto-osaa lukijoista, blogini kansansuosio on taatusti jotakuinkin olematon. Riemastuin kovasti, kun löysin (tämän palkinnon kautta, kiitos Artsi) Raijan pitämän Taikakirjaimet-blogin - tuntui ihanalta, ettei ole ryhmässään ihan yksin. Sitäpaitsi Taikakirjaimet on ihan huippu, kokeilkaa vain.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Halusin muistijälkiä siitä, mitä luen.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Enpä kai varsinaisesti mitään. Toivon, että blogista on iloa jollekulle muullekin kuin itselleni, mutta aion jatkaa vaikkei olisikaan. Haluaisin ehtiä lukea enemmän, myös muuta kuin fiktiota. Haluaisin muistaa kirjoittaa useammin niin, ettei to-post -listalla olisi yli kymmentä kirjaa minä tahansa ajanhetkenä. Muutoin olen tasapainossa blogini kanssa.

* Case in point: Taikakirjaimet-blogissa kehutaan jo suomennettua Tuulen nimi -teosta, joka odottaa alkukielellä ja lukemattomana kirjahyllyssäni. Huokaus.

Ihan kakaroita

Sain joululahjaksi Patti Smithin kirjan Ihan kakaroita, jossa rouva Smith kertoo rakkaus- ja ystävyyssuhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen. Luin sen heti, sillä juuri mikään ei ole mukavampaa kuin uppoutua joululahjakirjaan heti aattona, ja Ihan kakaroita oli tämän kategorian erinomainen edustaja.

Voin varmaan samantien ilmoittautua sivistymättömien laajoihin ja alati kasvaviin joukkoihin, mutta kumpikaan, Smith tai Mapplethorpe, eivät olleet vilahtaneetkaan kulttuurisella kartallani ennen kirjaa. Okei, Patti Smithistä olin sentään kuullut, mutta käsittänyt lähinnä muusikoksi. Yllätyin siitä, että ennen musiikkia Smith oli puuhastellut kaikkea muutakin.

Ihan kakaroita oli kiinnostava monella tasolla. Ensinnäkin oli huippua lukea ajankuvasta: 60-70 -lukujen New York ja tietenkin se kuuluisa Chelsea Hotel jaksavat kiehtoa (vaikkei Leonard Cohen tainnut käydä kirjassa edes kääntymässä pyh). Toisaalta Pattin ja Robertin suhde on kaunis - ja vaikka se kuvataan tässä ilmeisistä syistä vain Pattin näkökulmasta, ei se tarinan kauneudesta vie mitään.

Tykkäsin kirjassa myös siitä, miten Smith välillä - omien muistojensa vuoksi toki - kertoo elämästään yksityiskohtia, joilla ehkä ei ole kovin suurta merkitystä, mutta jotka juuri ovat sitä, mikä tuo kirjaan eletyn elämän tuntua.

Ja mukaan valitut valokuvat ovat ihania.

A Dance with Dragons!

George R. R. Martinin mammuttisarjan seuraava osa näkee kuin näkeekin päivänvalon, piipöl. Olen jotakuinkin kiihdyksissä ja erityisen toiveikas.

A Dance with Dragons ilmestyy 12.7. kuluvaa vuotta.*

Koska kirjailijakin on ilmeisesti iloinen, on hän virittänyt sivuilleen vallan laskurin. Sen voi vaikka laittaa selaimeen aloitussivuksi.


* Ei, se ei ilmeisesti ole vielä valmis.

Mockingjay

NONNI. Nyt, kun Suzanne Collinsin Mockingjay eli Matkijanärhi on ollut kaupoissa selvälle suomenkielelle* käännettynä vasta vajaat viisi kuukautta, voisin vihdoin rustata ajatukseni kirjasta.

Jälkikäteen en jaksa tajuta, miksi ennakkotilasin Mockingjayn eri rumalla kannella ja odotin tilaustani kuin kuuta nousevaa vain lukeakseni sen vasta (paljon nätimpikantisen) suomennoksen ilmestyttyä mm. kirjastoihin. Sivukirjastolaisilla varmaan viiraa päästä. Mutta sen voin sanoa, että kun ennen joulua selkä oli niin kipeä, että vietin päiväni lattialla maaten Panacod-huuruissa (oli kovaa, kylmää ja aika tokkuraista, kiitos vain kysymästä), toimi Mockingjay jonkinlaisena lohtukirjallisuutena. Paitsi, ettei se ole juuri lainkaan lohdullinen.

Kirjan alussa Katniss on hoidossa kapinallisella 13. alueella maan alla, ja fyysisten haavojensa nuolemisen lisäksi Katniss yrittää saada - osin ystävänsä Galen avustuksella - päänsäkin kuntoon. Kapinalliset haluavat leipoa päähenkilöstä vallankumouksen keulakuvaa, mutta Katnissilla on vaikeuksia hyväksyä rooliaan, etenkin kun Peeta, kanssakilpailija ja pelastaja, jäi loukkuun pääkaupunki Capitoliin. (Niin, oletan, että kahden ekan kirjan tapahtumat ovat tuttuja; jos eivät ole niin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan.)

Mockingjay oli hyvä. Tosi hyvä. Mainio lopetus trilogialle, ja vaikka kirjan sävy oli jotenkin odottamattoman synkkä, se toimi. Helppoja vastauksia ei vaikeissa tilanteissa ole, mutta joskus aikakin auttaa.

Toivottavasti Collins jatkaa kirjoittamista. Ja äkkiä sittenkin.


* En ole lukenut käännöstä, en tiedä tasosta mitään.