Tällä postaustahdilla en pääse ikinä nykyhetkeen, mutta yritetään nyt kuitenkin.
Aina silloin tällöin, noin kerran vuodessa, haluan kuvitella olevani hyvinkin intellektuelli ja Luen Klassikon. Se osoittautuu vääjäämättä erinomaiseksi valinnaksi, ja päätän tehdä saman uudestaan, ehkä jo seuraavana vuonna. Vuoden 2010 klassikko oli nuorehko: Umberto Econ Foucaultin heiluri* on ilmestynyt vuonna 1988, mutta julistan sen klassikoksi tästä ikäongelmasta huolimatta (teknisesti ottaen klassikoiden tulisi olla lukijoitaan vanhempia. Ainakin minusta.)
Oikeastaan olen halunnut lukea Fh:n jo vuosia, mutta jostain syystä halusin omistaa sen - etsin sopivaa laitosta kirjakaupoista ja divareista jokseenkin tuloksetta (englanninkielistä käännöstä kyllä olisi löytynyt, mutta koska en ollut kykenevä lukemaan alkukieltä kuitenkaan, halusin lukea vaihteeksi suomeksi.) Lopulta annoin periksi ja käännyin kirjaston puoleen - sieltä sen tietenkin sai noin vartissa. (Haluan kyllä yhä omistaa tämän. Kovakantinen painos tulemaan, silvuplee WSOY, jos luette tätä.)
Foucaultin heilurissa kolme kustantamossa työskentelevää kaverusta törmää temppeliherroista kertovaan käsikirjoitukseen, jota he pitävät täytenä roskana. Roska kuitenkin myy, joten päähenkilömme päättävät huvikseen konstruoida vuosisatojen kuluessa julkaistujen salaliittoteorioiden pohjalta temppeliherrojen todellisen suunnitelman. Yllättäen juttu menee kuitenkin hieman vakavaksi - mutta jos haluatte tietää, osuvatko tyypit oikeaan vai eivät, saatte lukea kirjan itse.
Foucaultin heiluri kannattaa ehdottomasti lukea. Hieman raskaan alun jälkeen kirja etenee hengästyttävää vauhtia ja käy riemukkaasti läpi temppeliherrojen historiaa ja salaisuuksia. Loppu on huikea ja herättää ajattelemaan. (Ja minusta tietenkin erilaiset ritarikunnat ja salaseurat ovat vähintäänkin yhtä kiehtovia kuin katolinen kirkko, johon ne väistämättä ovat aina kietoutuneet.)
* TAJUSIN VASTA NYT, ETTÄ KIRJAN SUOMENNETTU NIMI ON FOUCAULTIN HEILURI EIKÄ, KUTEN KIELIOPILLISESTI OIKEIN OLISI, FOUCAULT'N HEILURI. Arvannette, etten pääse tästä lähes alkukantaista raivoa herättävästä seikasta yli enää tänä vuonna. (Muutoin suomennos oli kyllä hyvä.)
Aina silloin tällöin, noin kerran vuodessa, haluan kuvitella olevani hyvinkin intellektuelli ja Luen Klassikon. Se osoittautuu vääjäämättä erinomaiseksi valinnaksi, ja päätän tehdä saman uudestaan, ehkä jo seuraavana vuonna. Vuoden 2010 klassikko oli nuorehko: Umberto Econ Foucaultin heiluri* on ilmestynyt vuonna 1988, mutta julistan sen klassikoksi tästä ikäongelmasta huolimatta (teknisesti ottaen klassikoiden tulisi olla lukijoitaan vanhempia. Ainakin minusta.)
Oikeastaan olen halunnut lukea Fh:n jo vuosia, mutta jostain syystä halusin omistaa sen - etsin sopivaa laitosta kirjakaupoista ja divareista jokseenkin tuloksetta (englanninkielistä käännöstä kyllä olisi löytynyt, mutta koska en ollut kykenevä lukemaan alkukieltä kuitenkaan, halusin lukea vaihteeksi suomeksi.) Lopulta annoin periksi ja käännyin kirjaston puoleen - sieltä sen tietenkin sai noin vartissa. (Haluan kyllä yhä omistaa tämän. Kovakantinen painos tulemaan, silvuplee WSOY, jos luette tätä.)
Foucaultin heilurissa kolme kustantamossa työskentelevää kaverusta törmää temppeliherroista kertovaan käsikirjoitukseen, jota he pitävät täytenä roskana. Roska kuitenkin myy, joten päähenkilömme päättävät huvikseen konstruoida vuosisatojen kuluessa julkaistujen salaliittoteorioiden pohjalta temppeliherrojen todellisen suunnitelman. Yllättäen juttu menee kuitenkin hieman vakavaksi - mutta jos haluatte tietää, osuvatko tyypit oikeaan vai eivät, saatte lukea kirjan itse.
Foucaultin heiluri kannattaa ehdottomasti lukea. Hieman raskaan alun jälkeen kirja etenee hengästyttävää vauhtia ja käy riemukkaasti läpi temppeliherrojen historiaa ja salaisuuksia. Loppu on huikea ja herättää ajattelemaan. (Ja minusta tietenkin erilaiset ritarikunnat ja salaseurat ovat vähintäänkin yhtä kiehtovia kuin katolinen kirkko, johon ne väistämättä ovat aina kietoutuneet.)
* TAJUSIN VASTA NYT, ETTÄ KIRJAN SUOMENNETTU NIMI ON FOUCAULTIN HEILURI EIKÄ, KUTEN KIELIOPILLISESTI OIKEIN OLISI, FOUCAULT'N HEILURI. Arvannette, etten pääse tästä lähes alkukantaista raivoa herättävästä seikasta yli enää tänä vuonna. (Muutoin suomennos oli kyllä hyvä.)
6 comments:
Olen joskus hankkinut tämän kirjahyllyyni, ja joskus lukenutkin tämän. Muistan vain että oli aika raskassoutuinen ja jotain jumalan nimeä ne metsästi.
Jos haluat jatkaa näiden Templarien ja muiden salaseurojen parissa niin suosittelen M. Baigent, R. Leigh & H. Lincolnin kirjoittamaa Pyhä veri, Pyhä Graal -kirjaa. Tästä saat mielikuvituksen ylikierroksille. Nämä kaverukset muuten haastoi käräjille D. Brownin Da Vinci Koodista. Tämä on kuitenkin ihan eri luokkaa kuin Dan Brownin kevyt huttukirjallisuus.
Artsi! Eihän se ollut yhtään raskassoutuinen (mitä nyt ehkä vähän se alku) - sun pitää hetimiten lukea se uusiksi :D
Salaseurat on huippuja, mutta tää Fh kyllä monella tapaa vei voiton, ja saattaa vaikuttaa myös tuleviin mahdollisuuksiin saada mielikuvitus ylikierroksille - mutta voisihan tuon mainitsemasi teoksen silti lukea :)
Mulle tuli muuten mieleen, että Brown on Econsakin lukenut. Vaan ei ymmärtänyt.
Minullakin on tämä kirja hankittuna, vaan ei luettuna. Juuri mielikuva raskassoutuisuudesta on pitänyt sivut toistaiseksi koskemattomana, mikä tietenkin vaivaa, kun on lukemattomia kirjoja muutenkin liikaa.
Arvostelusi sai kirjan nousemaan pari pykälää ylöspäin lukulistalla. Ehkäpä jo tänä vuonna...
joo, jos lukemattomien kirjojen pino hipoo taivaita (kuten eräällä, köh) niin raskaaksi koetut kirjat on tietysti jotenkin helpompi työntää syrjään pitkäksi aikaa.
olen saanut selitellä sanomisiani siellä ja täällä, mutta väitän edelleen, että ekan sadan sivun jälkeen tahti on huima ja kirja kaikkea muuta kuin raskas :) mutta makuasioitahan nämä pitkälti ovat - ja ne ekat 100 sivua oli kyllä aika raskaita.
Luen parhaillaan Umberto Econ Ruusun nimi -teosta ja se on niin puuduttavaa tahkoamista, että pääsenköhän koskaan loppuun asti?
Tämän kokemuksen perusteella ei tunnu siltä, että lukisin toista kirjaa samalta kirjailijalta. Ruusun nimi on vuodelta 1980 eli vähän aikaisempaa tuotantoa...
Raisa, voi apua :D Voisinpa auttaa. Pitäydyn edelleen kannassani, että ekan sadan sivun jälkeen pitäisi - siis pitäisi - helpottaa - mutta on tietysti mahdollista, että jos ei ole samalla tavalla innostunut kaiken maailman salaseuroista ja -liitoista kuin minä, ehkä ei helpotakaan?
Mulle siinä kirjassa jotenkin olennaista oli se, ettei sitä pidä ottaa niin kauhean vakavasti - keskivaiheilla eteenpäin mennään kauheaa vauhtia eikä sitä kaikkea tarvitse tai ole pakko muistaa voidakseen ymmärtää itse teosta. Tätä on vähän vaikea selittää.. Fh:lla on siis kyllä pointtinsa, vakava, mutta se ei itse ole oikeastaan kovinkaan vakava. Ainakaan minusta.
Post a Comment