Life After Life

Kate Atkinsonin Life After Life oli tavallaan kauhean hyvä, ja tavallaan vähän epätyydyttävä.

Kas kun ajatus on, että on tyttö, Ursula, joka saa elämästään uusintaottoja. Tai miten sen nyt ottaa, saako hän niitä vai joutuuko ottamaan kunnes homma menee oikein, mutta joka tapauksessa, tyttö kuolee synnytyksessä. Ja sitten hän syntyy uudestaan eikä kuole. Ja niin edelleen.

Puhtaasti romskuna Life After Life oli oikeasti todella hyvä - Atkinson osaa kirjoittaa. 1910-luvusta alkavassa kirjassa on niin kauhakaupalla englantilaista charmia, että hahmojen peribrittiläisen aksentin voi kuulla korvissaan, kun lukee. Tässä puolessa ei ole mitään valittamista, ellei nyt sitten se, että iso osa kirjasta keskittyy toiseen maailmansotaan ja minä olen aika kypsänä toiseen maailmansotaan - vaikka se kuvattaisiinkin näin kovin elävästi ja uskottavasti.

Aikaparadoksaalisena tutkielmana kirja jättää kuitenkin himpun verran toivomisen varaa - vaikka tuskin kirjailija sellaista ihan tosissaan yrittikään kirjoittaa. Ursulan erilaisia elämänpolkuja seuratessaan oppii kuitenkin kaksi asiaa: 1) on ihan pöljä ajatus elää elämänsä kahdesti (kirjan lopussa huomaa huolestuvansa siitä, saako Ursula-parka ikinä levätä) ja 2) Hitlerin ottaminen mihin tahansa juoneen vain masentaa.

Jago

Kim Newmanin Jago on julkaistu joskus vuonna viiksi ja takatukka (1991), mutta nyt siitä on tarjolla myös älyttömän hyvä äänikirjaversio.

Kannessa lukee "Brilliantly nasty" ja se on kyllä ihan nappikuvaus.

Älyttömän hyvä sillä tavalla, että lukija on paras! Voi sitä kaiken brittiläisyyden määrää, hyvä, etten tikahtunut riemuuni!

Kirjakin oli kyllä minusta mainio, jos kohta ihan käsittämättömän pitkä. Kas näin syntyy mainio kirja: otetaan englantilainen pikkukylä ja siirretään sinne lahko karismaattisine vetäjineen. Kerrotaan, että lahkon pomo ei ole kuka tahansa ankea vallanhimoinen nuljake, vaan tyyppi, jolla on jotain outoja voimia. Sitten lisätään yhdet festarit ja lahkopomon päähän yleistä sekavuutta ja ravistetaan.

Lopputuloksena on hieman kauhuun päin kallellaan oleva, paljon fantasiasta ammentava keitos, jonka juonenkäänteet vetävät mukanaan (vaikka välillä ovat oikeastikin kauheita.)

Ja liiallinen pituuskin selittyi sillä, että loppuun oli vielä luettu pari Newmanin novellia, jotka löyhästi liittyivät Jagoon. Mutta vain löyhästi, eikä novellien lisääminen ollut pelkästään hyvä asia: kirjaan loppuhuipennus ei toiminut itse asiassa optimaalisella tavalla, koska kuvittelin kyseessä olevan vain joku tarpeeton välihuipennus. Ottakaa tästä opiksenne, äänikirjojen tekijät!

The Mall of Cthulhu

Jos kirjan nimi on The Mall of Cthulhu, siitä voi päätellä, että nimi (kieltämättä aika hyvä) tulee olemaan parasta, mitä kirjalla on tarjota.

Sori, Seamus Cooper. Idea olisi voinut toimia lyhyen novellin ajan. Ei lyhyen romaanin.

Proxima

Stephen Baxterin Proxima oli, tuota, öh. Ja ihan hyväkin.

Premissi on sellainen, että Proxima Centaurin aurinkokuntaan eräälle planeetalle lähetetään koko liuta asuttajia. Heidät voidaan laivata paikalle, koska Merkuriuksesta on löytynyt jänniä energianlähteitä tuosta noin vaan, Deus Ex Machinan laaksosta. Hyvä on, laakson nimen keksin itse. Mutta tämä ei asuttajapossea kiinnosta, sillä he ovat yksisuuntaisella reissullaan vastoin tahtoaan.

Tuota. Erm. Tavallaan kirjaa lukiessa oli hetkiä, jolloin olin kauhean tyytyväinen luettavani valintaan, mutta aika lailla oli kyllä niitäkin hetkiä, jotka tuottivat lieviä kriisejä. Etenkin alussa ja lopussa.

Loppu nyt oli, sanoisimmeko, yllätyksellinen, mutta valitettavasti ei hyvällä tavalla, vaan enemmän näin: aaaargh kirosana tämä on sarjan aloitusosa + aaaargh kirosana tämän koko kirjan olemassaolo on kirjailijan huono käytännön pila + miksi luin tätä 450 sivua = defenssit käyttöön.

Toisaalta kirjassa oli ihan äärettömän sympaattinen ja ihana maatalousrobotti. Hän oli muuten kirjan hahmoista kaikkein samastuttavin ja mukavin. Kukaan ihmishahmoista ei oikein ikinä tuntunut pääsevän yli tarpeestaan olla mahdollisimman ikäviä.

Mutta olihan tässä avaruutta, sanan parhaassa merkityksessä. Skaalaa. Sellaisesta pidän.

The Violent Century

Oli niin kovin vaikea keksiä, mitä sanoa Lavie Tidharin kirjasta The Violent Century. Miksi? Hyvä kirjahan se, en osaa selittää. Joskus vain ei irtoa.

Tässä on eräänlaisia supersankareita, ja sotaa. Paljon sotaa. Ihan helvetisti sotaa (mutta ei väkivallalla mässäilyä, ettehän käsitä väärin). Tidhar käy läpi koko 1900-luvun, etenkin toisen maailmansodan. Supersankareita on kirjassa käytetty sotien jokaisella puolella niin, ettei heistä kellekään enää mitään etua ole, mutta ... sankareina he ovatkin kovin inhimillisiä. Hieman rikkinäisiä. Etenkin päähenkilö Fogg.

Kirja on aika surumielinen tunnelma. Ja miksipä ei olisi, kun superihmisten lisäksi myös tavalliset ihmiset jäävät sodan jalkoihin. Iättömät übermenschit vain jäävät useammin, useamman sodan tallattaviksi, eikä heillä paljon muuta tunnu edes olevan.

Tidhar on kirjoittanut - jälleen - hienon kirjan. Aloittaessani ajattelin, etten jaksaisi millään näin paljon sotaa, mutta Tidhar osaa käsitellä aihetta hienosti ja hienovaraisesti.

Factotum (ei Bukowskin)

Aikanaan luin D. M. Cornishin nuortensarjan osan yksi, enkä kovasti vaikuttunut. (Emme palaa siitä kirjoitettuun postaukseen, sillä en ymmärrä sitä enää itsekään.) Sitten luin osan kaksi ja ajattelin, että mitä olen höpäjännyt, tämähän on ihan mahtava, mahtava on. Juuri tällaista pitäisi nuortenkirjallisuuden olla.

Sitten luin Factotumin, sen kolmannen osan. Aloitin innosta puhkuen ja juutuin suohon. Yhtään mikään ei toiminut:

• Juoni junnasi, vaikka juuri kakkososan kohdalla olin iloinnut siitä, miten vihdoin tässä ehkä päästään johonkin. Se jokin, mihin päästiin, oli lopulta ehkä päähenkilön itsetuntemuksen kasvaminen, mutta miksi sen pitää olla niin kovin pitkäpiimäistä?
• Cornishin luoma maailma ja sen asukkaat ahdistivat. Ehkä Cornishin maailma on enimmäkseen vihamielinen myös kirjan ulkopuolella, mutta minä väsyin ahdistumaan yhdessä päähenkilön kanssa. 
• Teksti tuntui tarpeettomalta kikkailulta. Cornish selvästi rakastaa hämäriä ja kummallisia sanoja, mutta voi miten se rakkaus tuntui itsetarkoitukselliselta ja ankealta ja miten raskasta se lukemisesta teki.

No, yksi hieno kirja tässä kolmikossa, kai voisi olla huonomminkin. Silti, yhyy.

Hysteria

Megan Mirandan kirja Hysteria ottaa reippaasti käsittelyyn vaikean aiheen. Mallory - kuten kirjan alussa käy ilmi - on tappanut poikaystävänsä. Itsepuolustuksena toki, ei tästä mitään syytteitä seuraa, Jenkkilässä on oikeus puolustaa kotiaan ja niin pois päin.

Mutta Mallory ei aivan tarkkaan muista, mitä tuona kerrassaan ikävänä yönä tapahtui. Syyllisyys vaivaa, ja tuntuisi ehkä vaivaavan joku raivoisa henkikin, vaikka Mallory lähetetään sisäoppilaitokseen ottamaan hieman etäisyyttä tapahtumista.

Monessa mielessä Hysteria on ihan toimiva kirja - lähinnä siksi, että Miranda ei tötöile juonta pilalle vaan pakottaa lukijankin pohtimaan vastuukysymyksiä. Malloryn suhde vanhempiinsa ja vanhempien suhde tapahtumiin on aidosti aika kipeä.

Toisaalta homma levähtää vähän käsiin juonen osalta. Sisäoppilaitoshommat ja romanttiset viritykset eivät kuulkaa tässä jaksa kiinnostaa. Se, että traumatisoitunut Mallory toimii pöljästi on vielä jotenkin uskottavissa, pöljästihän ihmiset nyt muutenkin toimivat. Harmi vaan, että teinihöttöisä juoni imee pätevästi tehot siitä vähemmän höttöisästä osasta.

Welman tytöt

Jossain vaiheessa valkeni, että kaikki* kirjabloggaavat toverini ovat lukeneet Anu Holopaisen Syysmaa-sarjaa. Niin että kyllä minäkin ja niin edelleen.

Welman tytöt, joka aloitti sarjan, oli ihan mainio. Syysmaan konsepti (luonnon tasolla) oli minusta viehättävä, muuttaisin sinne heti kun saisivat yhteiskuntajärjestyksensä rukattua kuntoon. Juoni, jossa naisporukka harjoittaa rikollisuutta, oli sekin melkoisen vetävä.

Kirjassa oli paljon sellaista, mistä pidin. Tunnelma oli hyvä, miljöö jotenkin aito ja eräskin hiiviskelykohtaus oli niin tenhoava, että vähän tuntui kuin olisi itse henkeään pidätellen ollut paikalla. Holopainen ei myöskään päästä henkilöitään helpolla, vaikka nuortenkirjasta kyse onkin.

Ihan täysosuma kirja ei kuitenkaan ollut - se kärsi siitä, että tekstiltään soljuva Teemestarin kirja oli erityisen tuoreessa muistissa. Lukiessani hieman rypistelin kulmiani myös sille, että Holopainen laittaa (varkaan hommia romantisoivien kirjojen tyypilliseen tapaan) hahmonsa varastamaan jotain aivan överin hankalaa ja yksilöllistä. EI! Kyllä kuulkaa murtovarkaan on Syysmaassakin mietittävä jälleenmyyntiprosessia, ei voi vain kiiltävintä jalokiveä kääriä mukaansa. Tältä osin toivon hieman kohennusta jatkossa.

(Vaikka tokihan on dramaattisinta ja jänskintä varastaa jotain oikeasti tosi siistiä.)

Aion joka tapauksessa lukea seuraavatkin osat. Kiinnostaa, josko Welman tytöt saavat ihan vallankumouksen aikaan Syysmaassaan. Aikaakin on käsittääkseni peräti kuuden osan verran.

* Spefistisesti suuntautuneet kaikki.

The Summer Prince

Alaya Dawn Johnsonin teos The Summer Prince oli jänskä tapaus.

Siinä eletään kaukana tulevaisuudessa, jossain Brasilian alueella, kaupungissa, jota hallitsee kuningatar - ja kuningas, joka uhrataan.

June Costa on räkänokkainen teini, joka tapaa Enkin. Enki on seuraava kuningas, hän, jolla on vuosi elinaikaa. June ja Enki ystävystyvät ja luovat taidetta yhdessä, ja jotain rakkaudenkaltaistakin siinä kai on, mutta ei kovin perinteisesti, Enkin ensisijaisen rakastaja kun Junen paras ystävä. Tämä inhimillinen ja kliseet karttava rakkaus on muuten kirjan ehdottomia vahvuuksia. Hienosti kirjoitettu.

Aluksi olin vähän ärtynyt. June on niin kovin etuoikeutettu ja niin kovin teini-ikäinen, että häntä teki mieli ravistella. Mutta ei minun onneksi tarvinnut, kirjailija ravisteli puolestani. Ja hyvin ravistelikin, Junesta kasvaa kirjan mittaan ihan kelvollinen ihminen.

Tunnelma on hieno. Palmares Tres vaikuttaa paikalta, jossa olisi mielenkiintoista käydä - jos kohta, kiitos kirjan kannen, minusta siellä on koko ajan yö. Oikein vihreä ja lämpimänä hehkuva yö. Päivällä varmaan kaikki nukkuivat, näin uskon.

Kirja pisti myös miettimään taidetta. Olen tässä hiljattain lukenut parikin kirjaa (kuten tämä ja Radiant Days), joissa on fiktiivistä taidetta - sellaista, joka kuvaillaan lukijalle. En ole kummallakaan kerralla ollut oikein vakuuttunut. Osin ehkä siksi, että Junen ajattelu on niin kovin kakaramaista kirjan alussa (ja tällöin toki lienee kirjailijalle kunniaksi, ettei hänen taiteensakaan riivi sielua) - mutta osin ehkä siksi, että fiktiivinen taide on vaikea laji.

Hyvä kirja oli, oikein hyvä.

The Last President

Ilmeisesti The Last President ei sittenkään ollut John Barnesin mammutihkon sarjan viimeinen osa. (Tämä postaus kandee ehkä jättää lukematta, jos on aikeissa lukea viimeisestä presidentistä. En osaa sanoa, spoilaanko - yritän olla spoilaamatta, mutta.)

En tiedä, mitä ajatella kirjasta. Sarjasta. Tästä kaikesta.

Kirja oli kyllä kiinnostava, mutta erinomaiseksi en menisi haukkumaan. Henkilöhahmot ovat edelleen jonkinlaisia pahvimalleja, jotka voivat muuttaa luonnettaan radikaalistikin tuosta noin vaan, että juoni saadaan kulkemaan. Sellaista en arvosta.

Loppupuolen juonenkäänteidenkin kanssa oli vähän niin ja näin.

Yllättäen päällimmäinen ja vahvin fiilis jäikin siitä, kun eräässä kohdassa muutama em. pahvinen ikkunankoriste päättää luovuttaa. Ei kaiken kanssa, mutta juuri siinä, mitä ovat tärkeimpänä ja olennaisimpana työnään pitäneet. Siinä, sillä hetkellä, Barnes saavuttaa jotain kovin todellista.

En yhtään tiedä, miten tästä eteenpäin. Ilmeisesti Barnesilla on jotain kustannuksellista kähinää: loppuosat on Wikipedian mukaan tarkoitus julkaista omakustanteina. En ole ollenkaan varma, tulenko lukemaan näitä, jos ei äänikirjassa löydy - eikä äänikirjassa välttämättä löydy, jos taustalla ei ole kustantajaa.

Huokaus.

The Dream Thieves

Maggie Stiefvaterin The Dream Thieves jatkaa, mutta ei päätä, The Raven Boysin aloittamaa tarinaa.

Sarjojen kakkososia pidetään usein hieman heikkoina esityksinä, mutta se pätee tähän vain osittain - eikä sen merkittävän osan osalta. Epämerkittävä osa tässä on tarinan laajempi kaari, joka ei juuri etene, mutta "laajempi kaari" tuntuu tässä muutenkin lähinnä tekosyyltä kirjoittaa kiinnostavista tyypeistä, joten sovitaan, ettei se haittaa.

Stiefvater vaihtaa päähenkilöä ja keskittyy ykkösosan päähenkilö Bluen sijaan vihaiseen Ronaniin, vaikka välillä tarinaa kuljetetaan ykkösosan tavoin myös muun possen kautta. Se oli hyvä valinta, Ronanista rakentuu kiehtova tyyppi. Olin äärimmäisen ilahtunut, että nuorisolaisille kirjoitetaan jotenkin näin virkistävää henkilökuvausta. Epäalleviivaavaakin.

Muutenkin homma toimi. Jatkan vaikuttumistani Stiefvaterista.

Finches of Mars

Brian Aldissin Finches of Mars tuntui jollakin omituisella tavalla ajatusharjoitukselta: Mars on asutettu, mutta lapsia ei siirtokunnissa synny. Kaikki kuolevat.

Ajatusharjoitukselta kirja tuntuu, sillä jo lukiessa hämmennyin siitä, miten merkityksettömiä henkilöt ovat - mutta niin on tarinakin. Tarina liikkuu henkilöiden välillä ja katsoo kaikkia kaukaa ulkopuolelta. Sen vielä voisi kestää, mutta nyt ollaankin sellaisessa tilanteessa, ettei tässä kirjassa oikein ole mitään. Ei tarttumapintaa, ei loppuun asti vietyä ajatusta.

Sitä huomaa lukeneensa teoksen nopeasti ja unohtaneensa sen vielä nopeammin.

The Silvered

Sellainen pistää vähän vituttamaan, että lainaa kirjastosta sukat jaloissa pyörien kirjan suursuosikiltaan, jonka on tiedetty kirjoittavan hauskaa ja hattarankepeää ja silleen vähän sotkuisesti ja iloisesti seksikästä (tarkoitan tällä, että ei sliipatusti ja pitsisesti seksikästä) urbaania fantasiaa...

...ja sitten saa käsiinsä eeppisen fantasian puolelle lipsahtavan ihmissusitarinan, josta jonnekin matkan varrelle hukkui leijonanosa kepeydestä, tiikerinosa hauskuudesta ja eikä seksikkyydestä ollut tietoakaan, ei iloisen sotkuisesta tai sliipatun pitsisestä.

Niin, eihän Tanya Huffin The Silvered nyt varmaankaan varsinaisesti huono ollut, ja kyllähän se loppua kohti tempaisi mukaansa. Mutta kun minä en halunnut tätä.

Radiant Days

Tietänette sen genren, jossa joku todellinen henkilö muutetaan fiktiiviseksi? Elizabeth Handin Radiant Days edustaa sitä genreä, sillä kirjan toinen päähenkilö on Arthur Rimbaud.

Toinen päähenkilö puolestaan on nuori taiteilijanplanttu Merle, joka elää 70-luvulla, eikä suinkaan Rimbaudin aikaa. Mutta tokihan nämä kaksi aikansa kauhukakaraa, joista toinen sentään on käsittääkseni fiktiivinen, kohtaavat. Ja sen sellaista.

Plussat: äänikirjan lukija on mahtava! Jos kohta toivoin, että hän olisi annostellut ranskalaista aksenttia Rimbaud-osioissa hieman helläkätisemmin, se tuntui hieman teennäiseltä kaiken sen mahtavuuden keskellä.

Ja tekstikin rullaa eteenpäin ihan ok.

Miinukset: ei tästä kuitenkaan jäänyt oikein mitään käteen, paitsi ehkä lievä tarve lukea joskus Rimbaudia. Kaksi nuorta taiteilijaa kohtaavat, ja mitä sitten? Eipä oikein mitään. Kthxbye.

Beyond the Rift

Lisää novelleja, jeah beibe jeah. Peter Wattsin Beyond the Rift -kokoelma on hyvin selvästi Wattsia, millä tahdon sanoa, ettei kovin hilpeä. Vaikka välillä tosi hauska.

Siinä vaiheessa siis etenkin tosi hauska, kun otetaan käsittelyyn The Thing -leffa. Olin riemusta litteä!

Muutoin on hassua, miten selvästi Wattsin ihmiskäsitys puskee kirjassa läpi. Itse asiassa Wattsin näkemys ihmisestä tulee niin kirkkaasti läpi kaikista tyypin teksteistä, että käsittääkseni on olemassa näkemys, jonka mukaan Watts vihaa ihmisiä. Minä kuitenkin aina erehdyn pitämään häntä jokseenkin kiusallisen tarkkanäköisenä ja luultavasti realistina. Eihän Watts ehkä kauneinta ja lempeintä kuvaa ihmisyydestä maalaa, muttei rumintakaan. (Ja aina kannattaa pitää mielessä se, ettei kukaan luultavasti yksinään onnistu kokonaiskuvaa antamaan.)

Sitten luin myös arvion, jossa osuvasti huomautettiin kokoelman työntävän naiset jonkinlaiseen epämääräiseen toiseuteen - jos kiukulla kärjistäisin, voisin väittää, että Wattsin on näyttää olevan helpompi ymmärtää avaruusolentoa kuin naista, haha. Mutta en kärjistä, koskapa itse en ottanut teksteistä osumaa (se saattaa kertoa lähinnä siitä, että suhteellisen helpolla on tässä elämässä päästy.) Jälkikäteen on kuitenkin myönnettävä, että kyllä tässä kritiikissä perää oli.