En ole aina nopeista nopein oman kirjahyllyni sisällön kanssa, mutta sellainen periaate on, että ennen joulua on ainakin aloitettava yksi edellisen vuoden joululahjakirja. Vuonna 2014 se oli Sara Maitlandin A Book of Silence.
Kirja taisi tulla ihan hyvään saumaan syystä tai toisesta (tai ehkä juuri tämä opus tulisi ihan hyvään saumaan koska tahansa) - nautin hiljaisuuden kulttuurihistoriasta kovasti, vaikkei teos kauhean nopealukuinen ollut.
Sara Maitland löytää itsestään yhtäkkiä tarpeen hiljaisuudelle, ja tekee elämässään melkoisen isoja muutoksia hiljaisuuden mahdollistamiseksi: hän viettää kaksi kuukautta yksin Skyen saarella, osallistuu tutkimusmielessä autiomaaretriitille ja vaeltaa metsissä. Lopulta hän rakennuttaa itselleen pienen talon Skotlannin nummille. Hän kertoo kokemuksistaan hiljaisuudessa ja kaivelee myös melko kunnioitettavan määrän hiljaisuuden historiaa muillekin kiinnostuneille: tilaa tarjotaan on niin hiljaisuuteen vetäytyneille munkeille kuin romantiikan ajan runoilijoillekin. Tosin tässä yhteydessä on huomautettava, että melko eurosentristähän tämä kuitenkin on.
Ensin on sanottava, että minulla on vakava addiktio Skotlannin nummiin, vaikka voi olla, että se perustuu enemmänkin romanttisiin mielikuviini. Oli silti lähellä, että viimeistään tässä kohdassa en pakannut perhettä lentokoneeseen.
Toisaalta, ja merkittävämmin, kirja sai minut pohtimaan suhdettani hiljaisuuteen. Sellaistahan ei ole paljon tarjolla, jos sattuu olemaan kolmevuotiaan äiti ja ... no, konsolipelaajan puoliso. Ei sillä, että herra Sivukirjasto olisi mikään moottoriturpa, mutta ei meillä kovin usein hiljaistakaan ole. Lisäksi itse tuppaan huolehtimaan siitä, etten tavoita edes kaupunkien hiljaisuutta - lähtiessäni lenkille kävellen tai juosten huolehdin usein siitä, että korvissa on musiikkia tai äänikirja. (Jos ei ole, siellä on ajatusteni taukoamaton pajatus, ei sitä kukaan jaksa.)
Lähdin A Book of Silencen aikana kuitenkin pari kertaa kokeelliselle hiljaiselle kävelylenkille ja yllätyin myönteisesti: eihän se niin paha ollutkaan. Erityisen hienoa oli mökillä, jossa myös ympäristö oli hiljainen. Ajattelin paljon sitä, miten esimerkiksi tähtitaivas on aivan hiljainen, mikä oikeastaan on vain yksi lisäsyy kaukoputken hommaamiseen; ja toisaalta sitä, että ehkä voisin opetella joitakin tekniikoita joilla osaisin itse olla joskus hiljaa - ja toisaalta myös, miten saisin ajatukseni joskus hieman rauhoittumaan.
Mietin - Maitlandin tavoin - paljon sitä, onko lukeminen olemukseltaan hiljaista vai ei. Toisaalta toki vastaus on selvä, ellei lueta ääneen (tämäkään taito ei muuten ole aivan ilmeistä: aikanaan hiljaa lukeminen oli lähes vallankumouksellista, ja nykyisin perustaito); toisaalta teksti kuitenkin puhuttelee lukijaansa. Maitland päätyy muistaakseni jonkinlaiseen rajanvetoon erityyppisten kirjojen välillä - itse en moiseen lähde, vaikka myönnän, että ihmiselle saattaisi silloin tällöin tehdä hyvää hetki, jolloin hän ei edes lue. Tai no, myönnän, ettei sellainen hetki välttämättä olisi aktiivisesti vahingoksi.
Minusta A Book of Silence oli siis kiehtova, vaikka välillä kaipasin hieman tiiviimpää otetta tekstiin. Tai en ehkä tiiviimpää, mutten silti voinut olla miettimättä, olisiko sinänsä maltillisen mittaisesta kirjasta voinut vähän karsiakin.
Olen tosi iloinen siitä, että tämä opus löytyy omasta hyllystä. Voin tarvittaessa sen pariin siis palata.
Kirja taisi tulla ihan hyvään saumaan syystä tai toisesta (tai ehkä juuri tämä opus tulisi ihan hyvään saumaan koska tahansa) - nautin hiljaisuuden kulttuurihistoriasta kovasti, vaikkei teos kauhean nopealukuinen ollut.
Sara Maitland löytää itsestään yhtäkkiä tarpeen hiljaisuudelle, ja tekee elämässään melkoisen isoja muutoksia hiljaisuuden mahdollistamiseksi: hän viettää kaksi kuukautta yksin Skyen saarella, osallistuu tutkimusmielessä autiomaaretriitille ja vaeltaa metsissä. Lopulta hän rakennuttaa itselleen pienen talon Skotlannin nummille. Hän kertoo kokemuksistaan hiljaisuudessa ja kaivelee myös melko kunnioitettavan määrän hiljaisuuden historiaa muillekin kiinnostuneille: tilaa tarjotaan on niin hiljaisuuteen vetäytyneille munkeille kuin romantiikan ajan runoilijoillekin. Tosin tässä yhteydessä on huomautettava, että melko eurosentristähän tämä kuitenkin on.
Ensin on sanottava, että minulla on vakava addiktio Skotlannin nummiin, vaikka voi olla, että se perustuu enemmänkin romanttisiin mielikuviini. Oli silti lähellä, että viimeistään tässä kohdassa en pakannut perhettä lentokoneeseen.
Toisaalta, ja merkittävämmin, kirja sai minut pohtimaan suhdettani hiljaisuuteen. Sellaistahan ei ole paljon tarjolla, jos sattuu olemaan kolmevuotiaan äiti ja ... no, konsolipelaajan puoliso. Ei sillä, että herra Sivukirjasto olisi mikään moottoriturpa, mutta ei meillä kovin usein hiljaistakaan ole. Lisäksi itse tuppaan huolehtimaan siitä, etten tavoita edes kaupunkien hiljaisuutta - lähtiessäni lenkille kävellen tai juosten huolehdin usein siitä, että korvissa on musiikkia tai äänikirja. (Jos ei ole, siellä on ajatusteni taukoamaton pajatus, ei sitä kukaan jaksa.)
Lähdin A Book of Silencen aikana kuitenkin pari kertaa kokeelliselle hiljaiselle kävelylenkille ja yllätyin myönteisesti: eihän se niin paha ollutkaan. Erityisen hienoa oli mökillä, jossa myös ympäristö oli hiljainen. Ajattelin paljon sitä, miten esimerkiksi tähtitaivas on aivan hiljainen, mikä oikeastaan on vain yksi lisäsyy kaukoputken hommaamiseen; ja toisaalta sitä, että ehkä voisin opetella joitakin tekniikoita joilla osaisin itse olla joskus hiljaa - ja toisaalta myös, miten saisin ajatukseni joskus hieman rauhoittumaan.
Mietin - Maitlandin tavoin - paljon sitä, onko lukeminen olemukseltaan hiljaista vai ei. Toisaalta toki vastaus on selvä, ellei lueta ääneen (tämäkään taito ei muuten ole aivan ilmeistä: aikanaan hiljaa lukeminen oli lähes vallankumouksellista, ja nykyisin perustaito); toisaalta teksti kuitenkin puhuttelee lukijaansa. Maitland päätyy muistaakseni jonkinlaiseen rajanvetoon erityyppisten kirjojen välillä - itse en moiseen lähde, vaikka myönnän, että ihmiselle saattaisi silloin tällöin tehdä hyvää hetki, jolloin hän ei edes lue. Tai no, myönnän, ettei sellainen hetki välttämättä olisi aktiivisesti vahingoksi.
Minusta A Book of Silence oli siis kiehtova, vaikka välillä kaipasin hieman tiiviimpää otetta tekstiin. Tai en ehkä tiiviimpää, mutten silti voinut olla miettimättä, olisiko sinänsä maltillisen mittaisesta kirjasta voinut vähän karsiakin.
Olen tosi iloinen siitä, että tämä opus löytyy omasta hyllystä. Voin tarvittaessa sen pariin siis palata.
No comments:
Post a Comment