Max Barryn Lexicon toi mieleeni Ian McDondaldin mainion teoksen Kivi-Paperi-Sakset, mutta Lexicon on pidempi ja ... no, monimutkaisempi. Eikä tämä ole varsinaisesti mikään kohteliaisuus.
Kirjassa on joukko ihmisiä, runoilijoiksi itseään kutsuvia, jotka ovat löytäneet jonkinlaisia - no, ehkä niitä voisi sanoa alkusanoiksi - sanoja, joilla voi käskeä ketä tahansa. Useimmat näistä sanoista pätevät tiettyyn tyyppiin ihmisiä, mutta nyt näkyy päässeen valloilleen jokin käskysana, jolla voidaan käskeä kaikkia.
Runoilijoiden joukkoon on päätynyt myös Emily, suoraan kadulta. Kovaksi kasvanut nuori nainen rikkoo kaikkia mahdollisia ja mahdottomia sääntöjä, mutta pääsee silti yhteisöön ja kasvaa siellä vaikutusvaltaiseksi jäseneksi. Samaan aikaan posse haluaa käsiinsä Wilin, joka ehkä on ainoa, joka voi hakea käskysanan sieltä, mihin se nyt on juuttunut.
Okei, kuulostaa aika monimutkaiselta. Vähän olikin, kirjasta luettuna.
Käskysanojen konsepti on minusta mainio, ja siitä oli hauska lukea. Vähemmän innostunut olin tästä runoilijoiden yhteisöstä, joka kahmii itselleen valtaa: vaikka Barry löytää siihenkin lähes puistattavia yhtymäkohtia tosielämään, lopulta todella epäselväksi jää, mihin runoilijat ylipäänsä pyrkivät. Maailman valtiaiksi? Mitä häh? Seura vaikuttaa myös ylenpalttisen ikävältä tavalta elää elämäänsä, kun kaikki runoilijat pyrkivät ensisijaisesti lähinnä suojaamaan itseään.
Hieman jäi siis keskinkertaiseksi tämä trilleri: parasta olivat käskysanat, jotkin kieltä yleisesti pohtivat kohdat ja Barryn visio siitä, miten modernia webiteknologiaa voidaan käyttää syöttämään jengille juuri sellaisia uutisia, joita he haluavat lukea.
Huonointa oli sellainen hieman takkuiseksi jäävä perusjuoni, joka sai miettimään, miksi tästä pitäisi kiinnostua - ja se, etten pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä yhtään.
Kirjassa on joukko ihmisiä, runoilijoiksi itseään kutsuvia, jotka ovat löytäneet jonkinlaisia - no, ehkä niitä voisi sanoa alkusanoiksi - sanoja, joilla voi käskeä ketä tahansa. Useimmat näistä sanoista pätevät tiettyyn tyyppiin ihmisiä, mutta nyt näkyy päässeen valloilleen jokin käskysana, jolla voidaan käskeä kaikkia.
Runoilijoiden joukkoon on päätynyt myös Emily, suoraan kadulta. Kovaksi kasvanut nuori nainen rikkoo kaikkia mahdollisia ja mahdottomia sääntöjä, mutta pääsee silti yhteisöön ja kasvaa siellä vaikutusvaltaiseksi jäseneksi. Samaan aikaan posse haluaa käsiinsä Wilin, joka ehkä on ainoa, joka voi hakea käskysanan sieltä, mihin se nyt on juuttunut.
Okei, kuulostaa aika monimutkaiselta. Vähän olikin, kirjasta luettuna.
Käskysanojen konsepti on minusta mainio, ja siitä oli hauska lukea. Vähemmän innostunut olin tästä runoilijoiden yhteisöstä, joka kahmii itselleen valtaa: vaikka Barry löytää siihenkin lähes puistattavia yhtymäkohtia tosielämään, lopulta todella epäselväksi jää, mihin runoilijat ylipäänsä pyrkivät. Maailman valtiaiksi? Mitä häh? Seura vaikuttaa myös ylenpalttisen ikävältä tavalta elää elämäänsä, kun kaikki runoilijat pyrkivät ensisijaisesti lähinnä suojaamaan itseään.
Hieman jäi siis keskinkertaiseksi tämä trilleri: parasta olivat käskysanat, jotkin kieltä yleisesti pohtivat kohdat ja Barryn visio siitä, miten modernia webiteknologiaa voidaan käyttää syöttämään jengille juuri sellaisia uutisia, joita he haluavat lukea.
Huonointa oli sellainen hieman takkuiseksi jäävä perusjuoni, joka sai miettimään, miksi tästä pitäisi kiinnostua - ja se, etten pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä yhtään.
No comments:
Post a Comment