Lock In

John Scalzin Lock In -trillerihkössä minusta ehkä hauskinta oli, että sain sen kirjastosta e-kirjana, mikä oli toki ihan tolkuttoman hauskaa ja vaikea sitä on toki lukukokemuksen ylittääkään...

...mutta jotenkin valjuksi jäi tämä tulevaisuudenkuva, jossa osa ihmiskunnasta makaa kehoihinsa lukittuina ja kokee ympäristönsä aina joko 1) robotillishenkisen laitteen tai 2) ihmis... erm... isännän kautta. Sitten sattuu murha, jota selvittämään tulee päähenkilömme, hän, joka on ensimmäistä päivää FBI:n leivissä uudessa hohtavassa robottikuoressaan.

Scalzi kirjoittaa melkoisen hyvin, kyllä, mutta jotain turhan siloiteltua koko tarinassa oli, kuin robotillishenkisen laitteen muovinen kuori. Ehkä tekstistä pitäisi käyttää termiä "sujuva", sillä sitä se oli, jos kohta ei sitten paljon muuta. Kontekstissaan Lock In on toki ihan toimiva trilleri, jonka erityislaatuinen asetelma vie whodunnit-teeman toiselle tasolle, mutta jotain rosoakin olisi voinut olla.

Kiinnostavinta opuksessa ovat ehkä yhteiskunnalliset ja vastuukysymykset, mutta voin varmaan olla itseni kanssa yhtä mieltä siitä, että ei niihin nyt kovin syvälle upottu.

Tämän on lukenut muuten myös Booksy.

Saga 4

Tuskin tältä pallolta enää löytyy ketään, joka ei tietäisi uuden Sagan ilmestyneen? Sitähän minäkin.

(Jos nyt kuitenkin saavuit juuri ulkoavaruudesta, saat anteeksi - kunhan otat oitis selvää tästä uudesta sarjakuvamahtavuudesta.)

No mutta asiaan. Saga 4 oli aika kipeä, siis hyvällä tavalla, mutta ei nyt kuitenkaan välttämättä mikään hyvän fiiliksen lukukokemus. Aika paljon tutkaillaan Alanan ja Markon parisuhteella, jolla on joskus mennyt paremminkin, esimerkiksi tämän sarjan osissa 1, 2 ja 3. Tässä sitä sitten ihan tosissaan tuli ihailleeksi kirjoittaja Vaughanin ja kuvittaja Staplesin taitoa: miten hienosti tunteet ja tunnelmat välittyvät, miten vähästä tietää, mistä on kyse.

Mutta on muutakin, tietysti. Galaktinen sota raivoaa yhä taka-alalla; eliitti ja työväestö (tai ainakin sen kapinallinen osa) joutuvat törmäyskurssille.

Hieno on, tämä sarjis.

The Galaxy Game

Karen Lordin uusin, The Galaxy Game, on jatkoa - tavallaan - The Best of All Possible Worldsille, josta olen näemmä ollut aika laimein fiiliksin.

Jälkikäteen on sanottava, että taisin olla turhan tyly The Best of All Possible Worldsille. Siinäpä kirja, jonka jälkimaku oli loistava - kun jossain (ts. jatko-osan kannessa mainoshenkisesti) sanottiin, että teos on "life-affirming", enpä olisi paremmin osannut itse sanoa. Tai siis tarkoitan, en osannut likimainkaan noin hyvin.

The Galaxy Game, josta olin aika innoissani jo etukäteen, vaikka vähän jännitti, oli samalla tavalla ... no niin, arvannette, "life-affirming", en voi selittää tätä mitenkään, en osaa edes tolkullisesti suomentaa koko sanaa, mutta sitä se nyt kuitenkin oli. IHANA.

Lukekaa niin ymmärrätte.

Koska kyllä minä tästä taas niin pidin. Jos ette huomanneet tuosta kapiteeleilla kirjoitetusta IHANAsta tuossa.

Cuckoo Song

Frances Hardinge on ihan tolkuttoman hyvä. Melkein yhtä hyvä kuin Diana Wynne Jones (mutta ei ihan, koska sen enempiä perustelematta Diana Wynne Jones on paras tyyppi, joka ikinä on kynään tarttunut.)

Cuckoo Song kertoo Trissistä, joka tippuu lampeen ja herää kotoaan eikä olekaan yhtäkkiä ihan varma, onko koti hänen. Tai, tarkalleen ottaen, onko hän kodin... Pikkusisko ainakin tuntuu suhtautuvan Trissiin melko vihamielisesti.

Mimmi alkaakin tuota pikaa epäillä olevansa vaihdokas, mutta ei kaikki ole perheessäkään kunnossa.

Ja sitten seuraa oikeasti kauhea, erityisen hyvällä tavalla siis, teos, joka kertoo ... itsenäistymisestä, ehkä. Siitä, mikä on tärkeää ja mistä pitää pitää kiinni etenkin silloin kun menettää jonkun. Teos, joka vilisee melko makaaberia kauhukuvastoa, mutta on pelottavin kuvatessaan Trissin perheen toimintaa.

Vain lopun seikkailukohtauksissa kävi oma aikani hieman pitkäksi. Mutta se nyt oli vain sellainen pieni säröääni muutoin mahtavassa nuortenkirjassa.

Ancillary Sword

Mitä sanoinkaan Ann Leckien kirjasta Ancillary Justice? Jorisin jotain jostain paradigmanmuutoksesta.

Tähän nähden jatko-osa Ancillary Sword oli perinteisempi, ja, ja no oikeastaan, iisimpi. Enkä sano tätä lainkaan pahalla, sillä Justice kärsi taannoin sellaisesta tietystä rämpimissyndroomasta, jossa lukijan pitää ensin suorittaa initiaatioriitti, jossa hän ei ymmärrä mitään, ja sitten kun tätä on jatkunut X sivua, hänelle vähitellen kerrotaan kaikki. Mutta nyt lukija jo tiesi, ja jos oli noheva lukija, saattoi jotain muistaakin.

Niin, että nyt saattoi keskittyä nauttimaan.

Kirja näyttää juonensa puolesta mittasuhteiltaan pienemmältä: juoni ei käsittele koko keisarikunnan hallitsijan mielen pirstaleita, tai siis sivutaanhan niitäkin, vaan yhden aseman ja planeetan tilannetta. Mutta samalla se on ehkä isompi, sillä kirjan teemat ovat oikeastaan kiinnostavampia ja tärkeämpiä kuin joku sotaisa sapelinkalistelu - ja sellaisina toki aika ajankohtaisia nytkin. Mitä on sivistys? Millä tavalla sivilisaation pitää kohdella muita, erityisesti heikompiaan?

Ja Breq, joka ykkösosassa oli niin vieras, että jäi vähän etäiseksi, onkin nyt päähenkilö, jonka perustavanlaatuinen toisenlaisuus pääsee kunnolla kukkaansa.

Niin että kyllä minä tästä niin pidin. Enemmän kuin ykkösestä, jopa.

J

Kerrankin kirjan nimi, jota ei voi typottaa otsikossa. (Enkä missään nimessä nyt halua kuulla, että Howard Jacobsonin teoksen nimi onkin oikeasti I.)

J kertoo maailmasta, tai Englannista, jonkin tapahtuman jälkeen. Aivan suoraan ei koskaan sanota, mitä tapahtui, ja toisaalta vallitsee jonkinlainen epätietoisuus siitä, tapahtuiko oikeastaan mitään, ja jos tapahtuikin, olemme kaikki kauhean pahoillamme.

Mutta nyt puuttuu jotain. He puuttuvat. Ja kun ei ole heitä, ei ole meitä. Yhteiskunnalliset seuraukset tuntuvat kaikkien nahoissa.

Muutakin puuttuu: kulttuuri. Mikään ei ole haastavaa enää. Ja täten Jacobson onnistuukin kirjoittamaan hyytävän dystopian, sellaisen, joka ei tunnu kovin kaukaiselta. Paitsi, toivoakseni, mitä tulee siihen tapahtumaan, joka ehkä kirjassa tapahtui, jos tapahtui.

Sen lisäksi, että J on paikoin kuin synkeä peili ajastamme, se kuvaa myös hienosti ja tarkkanäköisesti ihmisiä. Hieno kirja siis kaikkineen.

The Dark Defiles

The Dark Defiles päättää Richard Morganin sarjan Ringil Eskiathista, tiedetään, onhan tällä sarjalla varmaan joku nimikin, mutta ymmärtäkää - lukeminen oli jonkinasteinen voimainponnistus, enkä enää pysty mihinkään, mikä koskee tätä sarjaa. Hädin tuskin kykenen lukukokemuksesta kirjoittamaan.

Koko tätä sarjaa - tai minua sen lukijana - on vaivannut sellainen juttu, jossa teksti jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna on mainiota mutta sen lukeminen on kuin suopotkupalloa. Eli tavallaan varmaan ihan palkitsevaa jos ei uuvu vartissa. Joka-helvetin-sivu oli ihan käsittämätöntä töhkäämistä; monien kirjojen kanssa teksti alkaa jossain vaiheessa imeä, mutta tämän sarjan kanssa sain painia kitkerään loppuun asti.

(Jos muuten voi sanoa, että kirjabloggaajana olen kehittynyt missään, ja ehkä en ole, mutta jos jossain, niin tässä: nyt voin jo tämän sanoa. Kun ei suju, ei suju.)

Pidin kirjasta silti, vaikken tiedä, millä tämän perustelen, jos minulta joskus perustelua ristikuulustelussa vaaditaan. Kuten sanottua, Morgan kirjoittaa hyvin. Juoni toimii, vaikkei ole mitenkään äärettömän siisti (tai ehkä se toimii juuri siksi, sillä kirja on täynnä rosoa.) Tunnelma on omanlaisensa. Henkilöt mainiolla tavalla paskiaisia koko sakki.

Olisin vain lopulta kaivannut kuitenkin jotain yhteistyökykyä kirjalta minun(kin) suuntaani. Onko muilla ollut vastaavaa? Juuri Morganin kanssa, tarkoitan?

The Three-Body Problem

Liu Cixinin (tai toisinpäin, en vain osaa) The Three-Body Problem on harvinaista, kiinasta käännettyä scifiä. Sitä lukiessani ajattelin tosi paljon sitä, että toverini, kansalainen Johanna on nyt Kiinassa, ja toisaalta sitä, että ihmiset ovat aika lailla ihmisiä.

Olin kai odottanut jotain vieraampaa. Mutta lopulta sain jotain paljon parempaa.

The Three-Body Problem on siis mainio tieteisopus, jossa ei puhuta kolmivartaloisen ihmisen kehonkuvaan liittyvistä ongelmista, vaan kolmen kappaleen keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyvistä kysymyksistä. Keskiössä on peli, jossa yritetään ennustaa tätä vuorovaikutusta- ja muukalaiset, joiden elämään homma liittyy keskeisesti.

Niin, ja koko joukko kiinalaisia tiedemiehiä, jotka yhtäkkiä tappavat itsensä, koska kaikki se fysiikka, jonka eteen he ovat tehneet töitä, onkin valhetta. Mutta miksi?

Teos on sillä tavalla jännästi ei niinkään henkilö- kuin ihmiskuntakeskeinen, että tunnen kiusausta vetää joitakin kulttuurisia johtopäätöksiä, mutta ehkä jätän vetämättä. Onhan tämä vähän heikolla pohjalla vielä.

Sitä kyllä huomasin hämmästelleeni, miten kriittinen Liu on esimerkiksi kulttuurivallankumouksen tiettyjen vaiheiden osalta. Ja tässä nyt kuitenkin puhutaan käsittääkseni lokaalisti hyvinkin menestyneestä kirjailijasta. Vaan eipä sekään lopulta kerro kuin siitä, että kaikki käsitykseni kommunistisesta sensuurista pohjautuu teoksen Saatana saapuu Moskovaan kursivoinneille.

Niin tai näin, kyllä suosittelen.

Shattered Pillars

Elizabeth Bearin The Eternal Sky -trilogian toinen osa on nimeltään Shattered Pillars, ja se osoittaa kätevästi, että kaikki mitä kuvittelin tietäväni siitä, mihin sarja on menossa, oli oman mielikuvitukseni tuotetta, eikä Bearilla ollut aikomustakaan noudattaa odotuksiani.

Se on myös yksin syyllinen tähän pitkäksi venähtäneeseen kirjabloggaustaukooni. 

Kuvittelin lukemisen tällä kerralla sujuvan kuin vettä vain, kunnes myöhemmin ymmärsin, että kyse ei vieläkään ollut erityisen helppolukuisesta teoksesta. Ehkä Bearin taidoista kertoo jotain se, että nautin kirjasta silti.

Juonesta ei sen enempää. Ensinnäkään en muista enää kaikkia käänteitä, koska em. bloggaustauko, ja toiseksi, koska kirja on sarjan toinen osa, eikä minusta ole mitään erityistä järkeä ruveta referaattikoneeksi.

Odotan kuitenkin melkoisella innolla, että rakas kirjastolaitokseni saa sen kolmannen osan kokoelmiinsa hankittua. Hop!