Taikavuori

Osallistuin Reader, why did I marry him? -blogin klassikkohaasteeseen lukemalla Thomas Mannin Taikavuoren.

Taikavuori kertoo Hans Castorpista, joka matkustaa tuberkuloosiparantolaan serkkuaan moikkaamaan, ja päätyy jäämään paikan päälle seitsemäksi vuodeksi.

Ja jestas, miten herkullinen teos! Hans Castorp on jännä hahmo, sellainen, josta ehkä tunnistaa itseään enemmän kuin haluaisi - hän on niin moderni itsetarkkailunsa kanssa. Jos Google olisi tuolloin jo keksitty, Hans Castorp olisi takuulla googlannut tuberkuloosinsa oireita aamut ja illat ja rientänyt keskustelemaan ylilääkärin kanssa huolistaan aina, kun mahdollista.

Hans Castorpin serkku Joachim sen sijaan on ihan eri maata, hän ei ollenkaan halua olla sairas, hän haluaa olla tervehenkinen ja moderni. Mutta minä kyllä ymmärsin Hansia jotenkin paljon paremmin. Aloin itsekin haaveilla seitsemän vuoden oleskelusta keuhkoparantolassa, etenkin luettuani mestan ruokalistoja.

No, sen ohella, että Hans Castorpista löytää itsensä, vaikkei haluaisi - tai ainakin minä löysin - kirja on muutenkin mainio. Eihän siinä paljon tapahdu, vaan tapahtuuko elämässäkään lopulta? Olennaisina mieleeni jäivät myös Hans Castorpin löytämät herrat Settembrini ja Naphta, joiden jatkuva sanasota ja keskustelu vievät kirjasta pitkiä osia. Sitä saattaa jopa vahingossa löytää itsensä ajattelemasta, yrittäessään ymmärtää, ketä kannattaa - vaikka, kuten pitkissä keskusteluissa usein käy, alkaa myös epäillä keskustelun kulkevan ympyrässä.

Yksi kirjan isoista teemoista on aika ja ajan kulku ihmiselämässä. Sen kirja tavoittaa hämmästyttävän hyvin - ei vain pohdiskelun vaan myös rakenteensa kautta. Alussa, kun kaikki on Hans Castorpille uutta, päiväkin kuvataan hitaasti ja pikkutarkasti. Myöhemmin vuodet vain vierähtävät, tekstissä kuten elämässä, ja yhtäkkiä niitä on kulunutkin se seitsemän.

Kun kirjan loppu koitti ja kirjailija jätti jäähyväiset Hans Castorpille, olin vähällä järjestää itsekin pienimuotoisen kapinan. Niin tottunut olin jo tyytyväisenä elämään Hansin kanssa vuoristosairaalassa, tuberkuloosin oireita tarkkaillen.

 --

Mitenkäs haaste? Selättikö se klassikkokammoni? Ei, sillä ei minulla alunperinkään ollut klassikkokammoa. On vain liian vähän aikaa. Mutta sen se teki, että päätin jatkossakin ottaa pari maailmankirjallisuuden klassikkoa tarkasteluun joka vuosi.

A Natural History of Dragons

Marie Brennanin A Natural History of Dragons kertoo vähän niin kuin Englannista (ei kuitenkaan nimeltä Englannista, mutta kaikkihan me Englannin tunnemme vaikka se olisikin puettu fantasiavaltakunnan asuun) ja naisesta, joka aikansa aatelisnaisille epäsopivasti haluaa tutkia lohikäärmeitä.

Kuuntelin äänikirjana. Kokemus oli herkullinen.

Kun päähenkilö Lady Trent kirjoittaa sarjassa muistelmiaan jo vanhana, arvostettuna luonnontieteilijänä, ja lukijaksi on valikoitunut Kate Reading, joka tekee huikean hyvän luennan, on vaikea mennä kovasti pieleen.

Ja kirjakin on oikein hyvä! Virkistävä lohikäärmeisä viktoriaanishenkinen fantasia! Tai ainakin luulen, että kirja oli oikein hyvä, mutta voi olla, että kyse on vain siitä, että Kate Reading oli niin tosi hyvä!

Selvittääkseni, onko kyse kirjan vai lukijan laadukkuudesta aion kuunnella jatko-osankin. Siinäkin on tosin lukijana Kate Reading, joten voi olla, etten pääse mihinkään johtopäätökseen, mutta tutkimusta tehdessäni minulla on epäilemättä hauskaa.

The Grace of Kings

Pitäisikö ihmisen pitää tauko eeppisestä fantasiasta, jos monta sataa sivua sellaista saa lähinnä kyyneleen kohoamaan silmänurkkaan?

Ken Liun The Grace of Kings ei ollut huono kokemus, mutten millään malta näin jälkikäteenkin olla toivomatta, että se olisi voitu tiivistää jonkinlaiseksi puristeeksi. Nyt tekstin paino oli sekä henkinen että fyysinen.

Okei. Asiaan. Kirja oli monella tapaa tosi hyvä ja parani vain loppua kohden, kun hyväksyi, että Liu ei varsinaisesti kuvaa ihmisiä vaan käsittelee yhteiskuntaa, sotaa ja sitä, mitä on okei tehdä hyvien asioiden puolesta ennen kuin itse muuttuu pahaksi asiaksi, ja käsittelee näitä asioita jonkinlaisesta lintuperspektiivistä. Kuin pelilautaa katselisi.

En silti missään vaiheessa rakastunut, en ahminut innoissani, en toivonut takakannen suljettuani, että olispa tätä lisää.

Vastaus kysymykseeni on siis ehkä: pitäisi. Nyt viimeistään pitäisi.

Signaali

Luin Pirkko Saision Signaalin siksi, että Siina kehui sitä, ja tulin näin ottaneeksi ensikosketukseni Saision tuotantoon (turha siellä on rypistellä kulmia nyt, Saisio kirjoittaa käsittääkseni vain hyvin vähän avaruusaluksista, tässäkään kirjassa ei ollut yhtään.)

Kokemus oli aluksi briljantti ja lopuksi oikein hyvä: alun briljanttius olisi ehkä kantanut loppuun asti, ellen olisi jättänyt viimeistä pariakymmentä sivua seuraavalle päivälle ja aamulla huomannut taian menettäneen voimiaan. 

Ensimmäiset parisataa sivua (ja kun kirjassa on 296 melko väljää sivua, tämä ei ole ollenkaan huono prosentti) vuoroin nauroin vatsalihaksia vahvistavasti ääneen ja vuoroin nyökyttelin, että tämä Saisio-niminen päähenkilöpä on asian ytimessä. Lopussa mentiin vähän enemmän fiilistelyn suuntaan, itse olisin halunnut jatkaa alun linjalla, mutta ei se mitään, ymmärrän, ettei kirjailija kirjoita teostaan juuri minun henkilökohtaiselle kevytmieliselle maulleni sopivaksi.

Tulin ajatelleeksi, että jos kenkään on lukumaratoniin osallistumassa, tämä Signaali voisi sellaiseen olla hyvä kirja: sellainen, josta haluaa ehdottomasti lukea aina vielä pari sivua ja näin jättää huomioimatta lapsen, puolison, koiran ja ennen kaikkea kotityöt.

Coming Home & Seeker

Nurinkurin mennään, mutta ei se haittaa: luin ja kuuntelin lisää Jack McDevittiä.

Coming Home tuli kirjastoon, ja sen luin ensinnä ja iloisna. Kävi ilmi, että Coming Home saattaa lopettaa tämän Alex Benedict -sarjan, mitä henkilökohtaisesti pidän suurena vahinkona siitä huolimatta, että tämä nimenomainen opus oli minulle toistaiseksi huonoin McDevitt-kokemus.

Miksi? En tiedä. Aloin pohtia, voisiko kyse olla siitä, että tähän asti olen kuunnellut Alex Benedictit äänikirjoiksi luettuina, ja että teksti vain toimisi niin paljon paremmin äänikirjana - mutta niin tai näin, kirjan kahdesta pääjuonesta vain toinen onnistui olemaan kiinnostava. Toinen sijoittui osin Maahan ja avaruusmatkailun alkuvuosisatoihin, mikä vähän läsähdytti tunnelmaa osaltani. Yksi lempparijutuistani tähän asti on ollut se, miten epäolennainen Maa on sarjassa ollut.

Seeker Alex Benedict -sarjan keskivaiheilta puolestaan kertoo siitä, miten Chase ja Alex selvittävät kauan sitten kadonneen siirtokunnan vaiheita ja kohtaloa. Tämän kuuntelin äänikirjana, ja hitto vie, tämä taas upposi kuin kuuma veitsi voihin. Mysteeri on kiehtova, välireportaasit viihdyttäviä, juonenkäänteet ja Chasen kertojaääni ilahduttavia - tässä oli aika lailla kaikki, mitä McDevittiltäni toivon, vaikkei kirjassa olekaan yhtä isoja ja kiinnostavia kysymyksiä kuin taannoin kuuntelemassani Firebirdissä.

Artemis Awakening

Jane Lindskold on nimi, joka silloin tällöin pomppaa vastaan genressä, mutta tämä Artemis Awakening on ensimmäinen rouvalta lukemani kirja. Ja nytkin kuuntelin, en lukenut.

Lähtökohta on se, että kundi haaksirikkoutuu muinaiselle hurvitteluplaneetalle, jonka geneettisesti modatut asukkaat elävät jotain modernia keskiaikaa. Ei kuitenkaan pimeää, kuten paikalle osunut metsästäjämimmi osoittaa: paikallisilla on yhä jonkinlainen taju siitä, mistä he ovat tulleet, eikä mitään erityistä pelkoa vierasta kohtaan. (Mikä nyt viimeistään todistaa, että geneettisesti modattuja ovat.)

No, nyt se kundi ei sitten kuitenkaan pääse kotiin, kun avaruusalus on säpäleinä, ja niinpä se mimmi lähtee kuskaamaan sitä jonnekin muinaisen sivilisaation raunioille. Kun siellä on kuulemma joku tyyppi, joka voisi ehkä auttaa.

Jostain syystä, jota en osaa tarkemmin eritellä, minulle tuli tästä kirjasta kovasti mieleen Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Voi olla, että kaikki johtuu vain siitä, että asioita on kätketty vähän samalla tavalla, eikä teoksilla ole niin mitään yhteistä muuten, mutta lohdullinen lapsuusfiilis palasi silti luokseni.

Muuten kirja oli, no, oli. Tykkäsin siitä, ettei juoni - tai asetelma - moneltakaan osin vastannut alun lupauksia, vaan tarina kiemursi omilla ehdoillaan mihin halusi. Etenkin asetelman jonkinlainen avoimuus ilahdutti: aluksi pelkäsin kovasti, että luvassa on kaikkeen vieraaseen epäluuloisesti suhtautuvia, heinähankoja heiluttavia kyläläisiä. Vaan ei.

Artemis Awakening on sarjan aloitusosa, ja sen verran mukiinmenevä, että mikä on, ettenkö voisi jatko-osankin kuunnella. Ei vuoden äänikirjaelämys, mutta eipä sellaisia toisaalta vuoteen monta mahdukaan.

Through the Woods

Emily Carrollin sarjakuvakirja Through the Woods sisältää pieniä, karmeita tarinoita.

Vähän kuin Neil Gaimanin kertomukset osana Sandman-sarjista, tai jotain. Ei puhkiselitettyjä, mutta ei kovin vaikeitakaan tarinoita - näistä monet muuten naisnäkökulmasta, minkä tajusin vasta tätä kirjoittaessani. Minusta naisnäkökulma on nimittäin luonnollinen ja hieno, enkä pidä sitä mitenkään erityisen huomiotaherättävänä seikkana.

Carrollin piirrostyyli toimii kuin häkä. Tykkäsin ihan kauheasti.

Jos kiinnostuitte, mutta ette vielä rynnänneet kirjastoon, voitte tsekata sen ainoan miesnäkökulmaisen tarinan kirjoittajan webisivuilta.

The Godless

Jos sanoisin, että Ben Peekin The Godless on keskinkertainen eeppinen fantasia, tuskin menisi asteikollani kovasti metsään.

Kirjassa on kaikenlaista. Hieman yllättävä sota kaupankäynnillä elävässä kaupungissa; nuori mimmi, joka pystyy kummallisuuksiin; joitakin palkkasotilaita; yksi omituinen, kuolematon tyyppi ja jumalia, jotka ottivat ja kuolivat ja nyt sitten ovat kuolleita tai elossa tai jotain, vähän epäselväksi se jäi.

Isona etuna mainittakoon ehkä se, että Peekin hahmot ovat etnisesti hyvinkin erityyppisiä, mikä tietty on aina ihan kiinnostavaa. Muuten kokemuksena vähän valju: ei mitään erityisen hyvää, ei mitään erityisen huonoa. En itkenyt ilosta tai surusta kirjan loppuessa.

Mitä nyt olen blogeja seuraillut, Peekin opus on kai tämän vuoden isoja juttuja - nyt en sitten tiedäkään, miksi se ei itseeni iskenyt. Vikahan voi olla lukijassakin: mammuttimaisten fantasiaromaanien äärellä hyvin vietetyn nuoruuteni jälkeen en oikeastaan nykyään jaksaisi millään tarttua mihinkään, missä on yli 350 sivua ja miekka kannessa. Ja aina kun kuitenkin tartun, sillä kokemukset ovat sitä varten, että niistä ei opita, on jälkimaku väsynyt ja kaurapuuroinen.

The Winter Boy

Jollain tasolla kevään ristiriitaisin lukukokemus oli Sally Wiener Grottan The Winter Boy.

Teoksessa nuori poika tulee - toisten nuorten poikien kanssa - laaksoon, koulutettavaksi. Poikia opettavat alleshat, vanhemmat naiset, jotka edustavat oppilailleen jokaista naista, jonka kundit tulevat elämässään kohtaamaan. Talvi on lyhyt ja paljon on opittavaa etenkin kuumakallella, Rylillä, josta tulee kirjan toinen, alkuun hyvinkin rasittava päähenkilö.

Kun osa kirjasta kuljetaan kundin kanssa, isompi osa kävellään hänen opettajansa Rishanan ja pieni osa muiden alleshojen kautta. Tarinoiden kautta opitaan jotain maailman historiastakin.

Lukijana ärsyynnyin asioista, jotka Grotta tavallaan ottaakin kirjassaan käsittelyyn: kaavamainen, lähes rituaalinomainen opettamistapa tuntui joustamattomalta ja manipulatiiviselta - mutta ei vain minusta vaan enenevässä määrin myös Rishanasta. Sinänsä hyvään systeemiin rakentuneet ristiriitaisuudet ja heikkoudet tuntuivat aluksi tukahduttavilta, mutta mitä enemmän ne kirjassa esiin nousevat, sitä terveemmällä pohjalla tuntuu yhteisökin olevan (lukukokemuksesta puhumattakaan.) Vaikka Rylin mekastus kirjan alkupuolella oli rasittavaa, jollain tasolla se oli siis kuitenkin myös hyvin ymmärrettävää. Välillä teki itsekin mieli paiskoa tavaroita.

Vaikka kirjan alku oli sekä pitkä että loputon, loppua kohden lukukokemus siis paranee. En vain ole varma, paraniko se siinä määrin, että tartun jatko-osaan - joiden tulo oli, sen myönnän, jonkinasteinen pettymys. Tältä kirjalta jos miltä olisin kaivannut jonkinlaista tarinan kursimista kasaan.

The Language of Dying

Sarah Pinborough kirjoittaa ... aika paljon - ja sen paljouden keskellä on välillä vaikea uskoa, että kirjoissa säilyy myös laatu. Mutta The Language of Dying on hyvä teos, hyvä ja lyhyt.

Kirjassa nainen hoitaa kuolevaa isäänsä. Kuoleminen on raskas prosessi sekä kokijalle että mukana kulkeville, ja lukijallekin - sen verran konkreettiseksi Pinborough sen tekee.

Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon: perheen sisäisiä ristiriitoja, menneisyyttä ja jotain, mitä ei oikein voi todeksi uskoa. Heittämällä heikoimmaksi ja vaikeimmin uskottavaksi elementiksi nousee melkein kökköä saippuaoopperaa muistuttava päähenkilön taustatarina - on hieman kummallista, miten tarinan fantastinen elementti tuntuu paljon todemmalta ja uskottavammalta kuin realistinen kuvaus.