Äänestelin tuossa huvikseni Goodreadsin vuoden kirjapalkintoja. Nuorten fantsukategoriassa oli Holly Blackin The Darkest Part of the Forest. Olin, että hetki! Oonko mä lukenut tuon? Lähempi tarkastelu osoitti, että olen.
En vain ollut blogannut siitä vielä. Mutta että nyt suunnilleen tiedätte, millä muistin tasolla liikutaan.
The Darkest Part of the Forest oli hyvä ja varma Holly Blackin teos. Teiniangstinsa ohella hauska. Sopivasti fantastinen. Olisin varmaan tykännyt ihan hirveästi teininä:
Sisarukset Hazel ja Ben asuvat pikkukaupungissa, jonka metsissä asuu ... kaikenlaista tarunomaista. Hazel ikävöi aikaa, jolloin hän seikkaili veljensä kanssa metsässä - veljen, jonka kanssa aito yhteys katosi jo jonkin aikaa sitten. Ja metsässä on prinssi, nukkumassa lasiarkussa. Kunnes ei enää ole.
The Darkest Part ei kumminkaan ollut sellainen "nyt pitää vähän kiekua ihastuksesta" -teos, joita joskus Blackilta on tullut. Ei ainakaan minulle. Ja vaikka olen aikuinen, pidätän oikeuden kiekua ihastuksesta teinikirjoille, jos siltä tuntuu - ja ne sen ansaitsevat.
Ehkä tässä oli taas vähän liikaa teiniangstia ja vähän liikaa sitä, että ei puhuta edes niille lähimmille ja rakkaimmille, jotta teos olisi yltänyt oikeasti hienoksi.
Toisaalta koin yhtäkkiä tarvetta juoda kahvini ns. mason jarista, joten kai tällä jonkinlainen vaikutus elämääni oli.
En vain ollut blogannut siitä vielä. Mutta että nyt suunnilleen tiedätte, millä muistin tasolla liikutaan.
The Darkest Part of the Forest oli hyvä ja varma Holly Blackin teos. Teiniangstinsa ohella hauska. Sopivasti fantastinen. Olisin varmaan tykännyt ihan hirveästi teininä:
Sisarukset Hazel ja Ben asuvat pikkukaupungissa, jonka metsissä asuu ... kaikenlaista tarunomaista. Hazel ikävöi aikaa, jolloin hän seikkaili veljensä kanssa metsässä - veljen, jonka kanssa aito yhteys katosi jo jonkin aikaa sitten. Ja metsässä on prinssi, nukkumassa lasiarkussa. Kunnes ei enää ole.
The Darkest Part ei kumminkaan ollut sellainen "nyt pitää vähän kiekua ihastuksesta" -teos, joita joskus Blackilta on tullut. Ei ainakaan minulle. Ja vaikka olen aikuinen, pidätän oikeuden kiekua ihastuksesta teinikirjoille, jos siltä tuntuu - ja ne sen ansaitsevat.
Ehkä tässä oli taas vähän liikaa teiniangstia ja vähän liikaa sitä, että ei puhuta edes niille lähimmille ja rakkaimmille, jotta teos olisi yltänyt oikeasti hienoksi.
Toisaalta koin yhtäkkiä tarvetta juoda kahvini ns. mason jarista, joten kai tällä jonkinlainen vaikutus elämääni oli.
No comments:
Post a Comment