Aurora

Hyvä on, olen käynyt kirjaston uutuusluetteloissa. Kim Stanley Robinsonin Aurora on siitä vahva todiste.

Aurora oli vaikea aloittaa, sillä muistikuvani Robinsonista ei ole vain myönteinen, mutta sitten onneksi kirjaston varausjono houkutteli kuitenkin kokeilemaan - onneksi. Aurora kertoo sukupolvialuksesta, joka on matkustamassa toisaalle aikomuksenaan maankaltaistaa eräs kuu.

Asiat eivät tietenkään mene niin hyvin. Ihmisen voi ottaa pois planeetalta, mutta planeetta ei välttämättä ole mikään asunto, jota vaihdetaan kun edellinen käy ahtaaksi.

Aurora kuvaa matkustajiensa osaa lähinnä Freyan kautta (mutta ei kovin läheltä, enkä edelleenkään pidä Robinsonia minään yksilökertojana.) Matkalla Freya kasvaa lapsesta aikuiseksi ja näkee, kuinka unelma käy aika lähellä ja sitten loittonee. Hän valitsee puolensa aluksen asukkaita repivässä kamppailussa (joka tuntui kauhean todelta ja tältä hetkeltä, vaikka kuvasi aivan muuta aikaa - ehkä Robinson on mahtava ryhmäkertoja) ja näkee yhden puolen alkusen asukkaiden ratkaisussa.

Aurora katselee ihmisiään vähän etäältä, ja se jotenkin toimii. Tykkäsin kirjasta ja sen etäännytetystä kerronnasta kauheasti - osa tapahtumista tuli tällä tavalla jotenkin jopa enemmän iholle.

Chimpanzee

Valitsin Darin Bradleyn Chimpanzeesta äänikirjaversion, ja sainkin ääninäytelmän, jonka jälkeen tavalliset äänikirjat eivät tuntuneet paljon miltään.

Chimpanzeessa siis lukijoita on useita ja äänimaisemaan on panostettu. Hieno kokemus, vaikka se osin teki hommasta myös vaikeamman - siis välillä oli vaikea saada selvää.

Chimpanzee sijoittuu lähitulevaisuuden Amerikkaan. Talous on romahtamassa hiljalleen, eikä koulutus takaa enää mitään. Mitä tapahtuu, kun ei voi maksaa jättimäistä opintolainaansa takaisin? Sen tilanteen edessä on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Benjamin Cade, joka on saanut fudut kirjallisuudenopettajan pestistään ja maksaa nyt lainaansa takaisin osallistumalla työkomennuksille ja ... muistintyhjennysoperaatioon. Kaikkea ei viedä, mutta kaikki tutkinnon kautta hankittu viedään.

Mutta mitä jää ihmisestä, kun valtavia aukkoja tulee mieleen? Keskellä kaupunkien levotonta ilmapiiriä Benjamin yrittää jättää itsestään jotain ja siirtyy pitämään luentoja keskellä puistoa.

Chimpanzee on aika pieni kirja, ja synkkyydessään harvinainen tässä pienessä synkässä romahduksen jälkeisten kirjojen kentässään. Vai pitäisikö sanoa, että kirja kertookin siitä, millaista on elää sortuman keskellä?

Pidin kokemuksesta - ja tämän ääninäytelmän jälkeen on vähän vaikea puhua pelkästä kirjasta - kovasti. Suosittelen.

The Fifth Season

Poikkeuksellisesti otin ja luin uusimman N. K. Jemisinin saman tien, enkä sitten joskus vasta. The Fifth Season kertoo maailmasta, jossa maa on epävakaa ... ja jonka asukkaat ovat tottuneet siihen, että välillä taivaalta tulee tuhkaa ja tulikiveä.

Vaan nyt sitä on tulossa enemmän ja pidempään kuin kukaan aavistaakaan. Maailma on loppumassa. Miksi? Sen voi lukea The Fifth Seasonista.

Maa on vihamielinen, mutta ihmisillä on keinonsa: osalla ihmisistä on taito pitää maa rauhallisena. Vaikka kaiken voiman voisi kuvitella olevan heillä, näiden orogeenien asema on silti monimutkainen: he saavat tavallaan kaiken, mutta joutuvat myös antamaan kaiken. Olemaan enemmän systeemin orjia kuin sen herroja. Tavalliset ihmiset pelkäävät ja usein myös tappavat kohtaamiaan orogeeneja.

Damaya on yksi heistä, ja hänet viedään kotoaan koulutettavaksi. Essun on toinen, joka kohtaa raskaan todellisuuden: aviomies on murhannut yhteisen lapsen, jonka taidot ovat paljastuneet. Syenite puolestaan joutuu suorittamaan tehtävää, jota vihaa (vaikka matkalla, jolle Syenite lähetetään, ei lopulta ole paljon tekemistä vihan kanssa.)

Kirja oli hieno kokemus, se oli surumielinen ja surullinen - mutta vaikka maailma on loppumassa, lopussa on jotain väkevää.

The Fifth Season oli sekä rakenteeltaan että kerronnaltaan jotenkin hyvin tunnistettavasti Jemisiniä - mutta ei se ole huono asia ollenkaan. Jemisin on mainio kertoja.

Beneath London

Todistin itselleni, että James P. Blaylockin teokset toimivat - ainakin mulle - paremmin luettuina kuin äänikirjoina.

Beneath London oli riemastuttava seikkailu - vaiko ehkä sittenkin sekoilu - jossa sympaattinen Langdon St. Ives sympaattisine, edistyksellisine vaimoinen tutkii kauheaa ja kummallista rikossarjaa ja yrittää siinä sivussa vähän tutkiskella kiintoisaa kaivantoa, joka on Lontoossa romahtanut ja paljastanut maanalaisen tunneliverkoston.

Kirjassa on roistokin, se, joka on vastuussa siitä kauheasta ja kummallisesta rikossarjasta - ja kerrankin tyyppi on sopivan roistomainen ja kauhea. St. Ives joutuu tilanteisiin, jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä lukijastakin - millä tarkoitan sanoa, että vaikka olin melko varma St. Ivesin selviävän, olin silti ajoittan hermostunut.

Hyvä seikkailu. Olen iloinen, että palasin Blaylockin paperiversioihin.

The Boy Who Drew Monsters

Olen ilmeisesti lukenut Keith Donohuelta joskus jotain aikaisemminkin, mutten muista siitä mitään. Siinäpä pähkinänkuoressa syy siihen, miksi pidän kirjablogia.

The Boy Who Drew Monsters oli aika puhdasveristä kauhua. Jack on kymmenen korvilla eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhemmat ovat voimattomia ja paras - ja ainoa ystävä Nick - ajautuu syvemmälle ja syvemmälle Jackin maailmaan, aivan tahtomattaan. Sillä Jackin viimeisin juttu on piirtää hirviöitä ... Ja nyt on sillä tavalla, että niitä hirviöitä sinne Mainen rannoille alkaa tulla.

Hirviöt ovat pelottavia, mutta vielä pelottavampaa on Jackin vanhempien avuttomuus ja keskinäinen kitka. Äiti kääntyy papin puoleen (mutta ei sellaisen, joka lohdullisesti tarjoaisi vastauksia, vaan inhimillisen, hieman avuttoman pastorin); isä koluaa rantoja etsiessään jotain todistetta siitä, että hirveä on todellista.

Ja todella pelottavaa on se, miten Nickin omat vanhemmat hylkäävät tämän, kerran toisensa jälkeen.

Kirjan loppu oli yllätys, ja vähän kipeä sellainen.

Ei harmita, että tämän kuuntelin, mutta vaikka kirja sinänsä oli hyvä, huomasin kyllä, etten ehkä tällaisesta kauhutyyppisestä niin hurjasti nauti. En, vaikka välillä muuta erehdyn kuvittelemaankin. Jos on psykologisen kauhun ystävä, kimppuun vain.

Harmony

Luin Harmonya syksyllä pitkään. Keskelle tuli monta kirjaston e-kirjaa ja Harmony-parka jäi aina taka-alalle.

Harmony on hiljan kuolleen japanilaisen Project Itoh:n tuotos (tyypin nimi ei ole oikeasti Project Itoh, mutta tämä ei ole kirjailijablogi, joten googlatkaa se itse jos kiinnostaa) ja se vie terveyttä yli kaiken arvostavan yhteiskunnan loogiseen päätepisteeseensä.

Eikä siellä ole hauskaa, kuulkaa. Kukaan ei ehkä kuole syöpään, mutta kukaan ei myöskään nauti tupakkaa, viiniä tai villejä - tarkoitan siis, kaikki hauska on kielletty, sillä tämän yhteiskunnan mottona ei ole, että se olisi hyväksi vatsalle. Kieltoa vahditaan paitsi sosiaalisen kontrollin avulla myös WatchMe-nimisellä sovelluksella, joka valvoo elintoimintoja ja aineenvaihduntaa.

Ellei satu olemaan kirjan päähenkilö Tuan, joka on valinnut työnsä siten, että pääsee sivistyneen yhteiskunnan rajamaille. Sinne, missä voi olla mahdollista sniikata itselleen lasi punaviiniä silloin tällöin.

Ja sitten hän palaa Japaniin, jossa hänen ystävänsä ottaa ja tekee itsemurhan - siitäkin huolimatta, että se on viimeinen rikos yhteisöä ja yksilöä kohtaan, jonka kukaan tekisi. Itsemurhan yhtäaikaa tuhansien muiden kanssa.

Tuan alkaa tutkia tapausta ja joutuu toisella tavalla yhteiskuntansa rajamaille.

Harmony oli kiehtova, pelottava ja tervetullut muistutus siitä, että utopian kääntöpuolella on tosiaan aina dystopia. Jos kaikki tehdään alisteiseksi yhdelle arvolle, ovat yksilön - tai yksikön - vapaudet hyvin vähissä.

Tosi hyvä, siis.

The Whispering Swarm

Tuhersin Michael Moorcockin uutuusteoksen kanssa viikkoja. The Whispering Swarm ei ollut yhtään mun juttu.

Teos on tavallaan leikisti omaelämäkerrallinen, tai ainakin sen pääosassa on kirjailijanalku nimeltä Michael Moorcock, ja kuka sen tietää, mikä kerrotusta on oikeasti totta? Ei sillä varmaan ole väliäkään. Nuori Moorcock kirjoittaa lehtiin ja kirjoja, on varsinainen jokapaikanhöylä Lontoossa 50- ja 60-lukujen taitteessa. Menee naimisiin Helenan kanssa, saa lapsia ja löytää kummallisen portin, josta pääsee sellaiseen osaan Lontoota, jossa aika ei näytä kuluvan.

Sieltä hän löytää Mollin, joka on kerrassaan säkenöivä maantierosvo ja seikkailun, jossa on miekkoja ja muita jännittäviä elementtejä, roistoja ja luostari, jota pitää suojella.

Kaiken tämän luettuani totesin, että ilmeisesti seikkailu seikkailun vuoksi vaatisi jotain enemmän. Kuten vaikkapa päähenkilön, joka ei ole mulkku. Kirjailijanalku Moorcock pyörittää naisiaan arkitodellisuuden Lontoossa ja seikkailujen Lontoossa, kuvittelee rakastavansa molempia mutta oikeasti rakastaa lähinnä itseään (ja ehkä lapsiaan.) Kun sekä Helena että Molly muuttuvat kirjan edetessä ikäviksi, lukija voi ihan tosissaan miettiä, miksei ihminen huomaa omaa vaikutustaan niihin, joita näennäisesti rakastaa.

Moorcock on kirjailija, jota olen silloin tällöin yrittänyt lukea. Aikaisemmin olin ehkä liian nuori, nyt saatan olla liian vanha ja kärttyisä. Aina on jotain, mutta harkitsen kyllä vakavasti, yritänkö enää koskaan uudestaan.

The Dark Forest

The Dark Forest oli mitä masentavinta luettavaa heille, jotka odottavat henkeään pidätellen ja "pick me" -kylttejä valmiiksi maalaten muukalaisten laskeutumista planeetallemme. (Haluaisitte ajatella, että spoilaan, mutta tämän verran kerrotaan jo takakannessa.)

Ei se kuitenkaan yhdestä (minun kannaltani) isommasta ongelmasta huolimatta huono kirja ollut, vaikka loppupuolella mietin, olisiko samaan lopputulokseen voitu hieman helpomminkin päästä. Tai ainakin pienemmällä sivumäärällä. Ehkä ei.

The Three-Body Problemin jatko-osa toimii mainiosti itsenäisenä teoksena. Cixin Liu on jamppa, joka osaa asiansa.

Trisolariksen asujaimisto on nyt hylännyt äitiensä maat ja matkustaa nyt kohti Maata aikeenaan saada uusi koti. Samalla he ovat tehneet kikkakakkosia, joiden tekniseen luonteeseen emme nyt sukella, mutta jotka tekevät puolustusliikkeet vaikeiksi. Onneksi hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen: Maasta valitaan neljä* tyyppiä, joiden tehtävänä on sommitella niin bysanttilaisen monimutkaiset taistelusuunnitelmat, että varsinainen aie on haudattu jonnekin useiden kerrosten alle.

Yksi näistä tyypeistä on kiinalainen tutkija, Luo Ji, jolla ei näytä olevan mitään erityistä lahjaa hommaan. Tätä mieltä kirjan aikana tuntuvat olevan kaikki: Luo Ji itse, kaikki muut henkilöt ja lukija.

Lukijalla on toki se etu, että tuskin hän kirjaa lukisi, ellei nyt joku jotain keksisi.

Siirrytään siihen ongelmaan.

Kaikkia maan puolustukseen paneutuneita ns. wallfacereita passataan minkä keritään. He saavat kyselemättä kaiken, mitä suinkin keksivät toivoa - kaikkihan saattaa olla osa heidän suurta suunnitelmaansa. Päähenkilöksi jollain tavalla nouseva kiinalainen tutkija pyytää naista. Tietynlaista, tietynnäköistä. Ja tämä nainen hänelle tuodaan, mielikuvituksen luoma olento, lihaksi tulleena. Myöntyväisenä.

Ehkä kyse on kulttuurieroista, ehkä jossain on kulttuureita, joissa nainen olisi moisessa tilanteessa myöntyväinen ja tyytyväinen, mutta minä oksensin suuhuni vähän. Että noin vaan - nainen! Ja sitten se nainen on ihan ok asian kanssa!

Anteeksi, pitää taas käydä käyttämässä suuvettä.

Mutta tästäkin huolimatta kirjassa oli oikein hyviäkin puolia. Etenkin logiikka siitä, miten universumissa olisi hyvä käyttäytyä on kaikessa synkkyydessään samalla myös äärimmäisen kiehtovaa.

* Muistaakseni, mutta ei sillä ole väliä.

Exo!

Steven Gouldin Exo oli riemastuttava!

Hyppäsin sarjaan vähän kesken kaiken, mutta katsoin, että se on ok, koska sarjassa kerrottiin, ahem, hyppijöistä - siis siinä on kokonainen perhe, joka osaa ikään kuin teleportata.

Ja miten hienoa se oli! Tämän kirjan kuunneltuani meinasin välillä unohtaa, että itse en moiseen pysty.

Päähenkilö on perheen teini-ikäinen tytär Cent, mutta välillä näkökulma on myös vanhempien (voi heitä raukkoja.) Perheellä on tavallaan vähän hankalaa, sillä on kaikenlaisia tahoja, jotka haluaisivat hyötyä heistä, ja kovasti pitäisi pitää salaisuuksia, mutta se ei onnistu tyttären halutessa pystyttää ... oman avaruusohjelman.

OMA AVARUUSOHJELMA! Ja sitten hän tekee sen, ja kuljettaa kamaa kiertoradoille ja takaisin paljon halvemmalla kuin kantoraketit. Ja jotenkin Gould onnistuu kirjoittamaan juuri sellaisen riemastuttavan teoksen, joka saa sydämen sykkimään innosta vähän nopeammin ja ihmisen miettimään, että miten siistiä, miten siistiä ... ja sitten pettymään kun muistaa, että kyse on yhä fiktiosta.

Oli siinä sit kaikenlaista ihmissuhdehommaa myös, mutta eiköhän tärkein tullut sanottua nyt. OMA AVARUUSOHJELMA.

The Philosopher Kings

The Philosopher Kings jatkaa The Just Cityn tarinaa. Jostain syystä luulin aluksi, että kyse on samasta kirjasta, joka on julkaistu eri nimillä eri puolilla Atlanttia, tätäkin aika usein tapahtuu, mutta lukijan - eli minun - onneksi ei.

The Philosopher Kings ei minusta ole iiiiiiihan yhtä hyvä kuin The Just City ... mutta ei se kauas jää, ja toisaalta olisi ehkä reilumpaa sanoa, että se on vain erilainen. Siinä kaupungin tapahtumiin palataan pari vuosikymmentä myöhemmin, kun oppiristiriidat ovat repineet kaupungin palasiksi. Erisorttisia kaupunkeja on saarella nyt useampia, eikä elo suinkaan ole rauhanomaista.

Vaikka The Philosopher Kings pohtii isoja asioita - onko saaren asukkailla vastuuta muita ihmisiä kohtaan? Miten sotaan pitäisi suhtautua? - se ottaa myös ison askeleen hieman fantastisempaan suuntaan. Päähenkilöitä on taas kolme, joista uutena Apollon tytär Arete löytää itsestään muitakin voimia kuin voimaa hoitaa arkiaskareita. Joita nyt riittääkin, robottien ollessa mennyttä kalua.

Erityinen, ja erikoinen sekoitus fantasiaa ja pohdiskelua. Hieno kirja joka tapauksessa tämäkin, ja Jo Walton yksi lempikirjailijoistani.

Saga 5

Saga on siitä poikkeuksellinen sarjakuva, että se päätyy välittömälle lukulistalleni aina nopeasti ilmestyttyään.

Bloggauslistalleni ei mikään päädy kovin nopeasti. Ei siitä sen enempää.

Saga 5 jatkaa tarinan kaarta omalla tavallaan, mikä tarkoittaa, että ei kovin ennakoitavalla tavalla. Maailma on kompleksinen ja sen ihmiset myös: eivät puhtaasti mitään yhtä asiaa.

Vitosesta jäi parhaiten mieleeni Markon tuskailu itsensä kanssa - ei niinkään Markon kamppailu perheensä löytämiseksi. Ja sekin, ettei sarja ole suinkaan valoisammaksi muuttunut, vaikeammaksi henkilöilleen vain. Aiemmissa osissa niin lohdullinen kertojan (Alanan ja Markon lapsen) äänikin on muuttunut sävyltään hienovaraisesti mutta sarjan tunnelmaan merkittävästi vaikuttaen. Enää ääni ei vala lukijassaan uskoa siihen, että kyllä tässä vielä hyvin käy.

Jään odottamaan, miten käy.

Lumen maa

Eeva Luotosen kirjahistorian satoa, tämä Yasunari Kawabatan Lumen maa.

Ja hieno kirja onkin kyseessä, jotenkin japanilainen - tavalla, jota länsimaisesta perspektiivistä on ajoittain vaikea kovin analyyttisesti ymmärtää, mutta jonka (kuten Lumen maan) ymmärtää jotenkin ehkä tunteen tasolla. Mukana kulkemalla.

Kirja kertoo syrjäisestä vuoristohotellista, johon Shimamura-niminen mies palaa, tavatakseen Komako-nimisen tytön. Shimamura ja Komako kohtaavat useita kertoja, mutta eivät aina tarkoituksella. Vaikka kirja kertoo rakkaudesta, jollain tasolla, kyse ei kuitenkaan ole ritariromanttisesta mies kohtaa neidon -tarinasta vaan jostain muusta.

Kirjassa erityisen kiehtova hahmo oli Komako, joka - ja tässä saatan lukea väärin - tuntuu vapaammalta kuin ehkä olisi naiselta Japanissa odottanut. Tai ehkä kyse on lopultakin vain siitä, että kulttuuri kuin kulttuuri tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia ilmentää itseään, vaikka etäältä tarkasteltuna kunkin paikka näyttäisi miten selvältä tahansa.

P. S. Jos satutte kuulemaan kun Eeva Luotonen keskustelee kirjasta vieraansa kanssa, suosittelen. No, oikeastaan mistä tahansa kirjasta. Kokemus on usein yhtä mielenkiintoinen kuin kirja ja avaa teosta aivan uudella tavalla.

The House of Shattered Wings

Aliette de Bodardin The House of Shattered Wings rupesi mahtavaksi jotakuinkin sillä hetkellä, jolla sain päästettyä irti ennakkokäsityksistäni. Onneksi ihan siinä alkupuolella.

The House of Shattered Wings kertoo langenneista enkeleistä, sodasta, joka maapallolla on käynyt ja Pariisista, jota enkeleiden huoneet melko julmasti hallitsevat, ja jonka kaduilla voimattomat jengit luikkivat selviytyäkseen.

Se kertoo yhdestä huoneesta, jonka uusi johtaja Selene on jokseenkin voimaton muiden huoneiden paineen alla ja Philippestä, joka ei ole aivan niin onneton jengiläinen kuin voisi kuvitella.

Mutta lätinä siitä, mistä The House of Shattered Wings kertoo, ei ehkä jeesaa. Se on nimittäin hieno kirja, jota suosittelen kyllä kelle tahansa fantasiastaan pitäville. Tapahtumat liikkuvat vääjäämättä eteenpäin, tunnelma on tiivis ja teksti hienoa. Menneen loiston päivät ja menetys tulevat iholle.

Yksi viime vuoden parhaista kirjoista, aivan ehdottomasti.

Mayhem

Odoton jotenkin kauheasti Sarah Pinborough:n teosta Mayhem (lähinnä varmaan siksi, että kirjastossa oli sen jatko-osa, Murder, jota en katsonut voivani lukea lukematta ensin tätä, ja näin jälkikäteen en tajua, mitä ajattelin, mutta, no niin.)

Mayhem on sellainen vähän oopiumikäryinen dekkari viktoriaanisessa Londoossa, jossa Jack the Ripper kylvää tuhoa toisaalla ja toisaalla on sitten joku toinen murhaaja, jonka teot ovat Mayhem-teoksen pääosassa (ja joilla on ilmeisesti myös jonkinlaista totuuspohjaa.)

Koska Pinborough kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, ja koska tämä on spekulatiivisen fiktion blogi, toisen murhaajan taustalla on ehkä muutakin kuin liikaa viinaa.

Oopium sen sijaan käryää toisen päähenkilön piipussa. Tohtori Thomas Bond jeesaa poliisia näiden työssä, ja hukuttaa huolensa oopiumin viihdekäyttöön vapaa-ajalla.

Mayhem ei ollut sitä, mitä odotin. Pinborough kirjoittaa välillä imevästi ja keveästi niin, että raskaampikin aihe vain jotenkin tarjoilee itsensä lukijalle, mutta Mayhemin kanssa en kohdannut tällaista.

Murhista lukeminen tuntui tunkkaiselta, eikä Lontoo usvineen herännyt oikein henkiin.

Mutta tietenkin se jatko-osakin odottaa hyllyssä. Ehkä se toimii paremmin, kun olen siihen jo valmiiksi pettynyt.

Raising Stony Mayhall

Lupasinhan teille lisää Daryl Gregorya, enkö?

Raising Stony Mayhall alkaa zombihyökkäyksestä, mutta ei lopu siihen: nainen on ajamassa tyttärineen lumimyrskyssä, kun hän löytää pienen vauvan ja tämän kuolleen äidin. Lapsikin vaikuttaa kuolleelta, mutta pian käy ilmi, että hän onkin epäkuollut. Maailmassa, jossa ei epäkuolleita hyvällä katsota.

Nainen antaa lapselle nimen Stony ja kasvattaa sen yhtenä omistaan. Tietenkin Stony on vähän erikoinen: hän kasvaa vain synkronoidusti naapurin pojan kanssa, ei syö, eikä pääse kouluun. Hän on myös hyvin yksinäinen, sillä paras (ja ainoa) ystävä on täysin elossa.

Kirjan alku keskittyy Stonyn myrskyisiin nuoruusvuosiin. Helppoa ei ole nuorella zombilla, jos kohta on sanottava, ettei hän ketään pure. Ja sitten, yhtäkkiä, teini-iän kapinassa, näyttääkin siltä, että hän jää kiinni - vain kohdatakseen yhtäkkiä toisia kaltaisiaan.

Raising Stony Mayhall ei ole yhtä kirpeä ja raivoisa kuin Afterparty, josta pidän näistä kahdesta enemmän, mutta hyvä kirja oli silti kyseessä. Stonyn myöhempien aikojen poliittinen toiminta on esimerkiksi ihan huikaisevan kiinnostavaa.

Näiden kahden perusteella voin melkein varmasti luvata, että Daryl Gregory tulee fiittaamaan Sivukirjastossa jatkossakin.

Binti

Joku kustantamo, ehkä Tor, on aloittanut sarjan pienoisromaaneja, joista Nnedi Okoraforin Binti on mainio esimerkki ja hyvä tarina ja - huomio, huomio - löytyy myös kirjastosta.

Jos nyt pitäisi sanoa, sanoisin, että Binti käsittelee lähtemisen ja juurien säilyttämisen tematiikkaa (päähenkilön ottaessa hatkat kohti yliopistoa ja stipendiaattia) ja vieraan kohtaamista.

Mutta kuulkaa, lukekaa itse, ei tässä kauan vanhene ja sillä voi saada jotain ihan mainiota itselleen. Sitä paitsi tämä on lyhyt, Siina, kuuletko?

Bête

Mulla oli tosi pitkään Adam Robertsista sellainen kuvitelma, että se kirjoittaa vaan jotain kummallisia parodiatyyppisiä juttuja, ja sitten, kun pääsin siitä yli, on ollut hyviä hetkiä ja huonompia hetkiä, mutta sitä nyt kuitenkaan ei käy kieltäminen, etteikö Roberts kirjoittaisi paikoin vittumaisimman haastavinta scifiä, jota on.

Ei haastavinta sillä tavalla, että tulkinta olisi erityisen vaikeaa (vaikka aina tulee muistaa, että taso tai kymmenen saattaa viuhua pääni yli niin, että hilse vain pöllyää) vaan sillä tavalla, että tulee haastetuksi ihmisenä.

Bête asettaa meidät tilanteeseen, jossa eläinsuojelijat ovat asentaneet eläimiin mikrosirun* ja näin ollen puhekyvyn. Ja päähenkilö Graham Penhaligon, jonka muistelmateos kirja on olevinaan, on karjatilallinen.

Kirja alkaa Grahamin ja lehmän keskustelusta.

Ensiajatuksella voisi tietysti olla, että no niin, nyt se puhuu, se on tietoinen eikä sitä sitten voi syödä. (Miksi tämä ensiajatus on niin vaikea ilman puhekykyä?) Mutta sitten käy ilmi, tietenkin, että on iso osa ihmisiä, jotka eivät usko, että lehmät osaisivat puhua. Luultavasti mikrosirussa on nauhoite.

Palataan tietoisuuden ongelmaan: mistä ylipäätään tietää, että toisella on sellainen? Ja Grahamiin, joka ei ole mitenkään kovin hauska tyyppi. Ja yhteiskuntaan, jolle muutoksella on kuitenkin todellisia vaikutuksia, vaikka, okei, ei ehkä pelkästään muutoksella.

Tekstinä Bête on kuin kovin moni muukin Robertsin kirja, siis rakenteeltaan. Alkaa jollain tavalla hyvin konstruoidusti, mutta - ehkä päähenkilön henkistä tilaa kuvaten - muuttuu matkan myötä, eikä välttämättä helpommaksi.

Ehdottoman suositeltava kirja joka tapauksessa.

* Tai jotain, en muista enää, ja joka tapauksessa käytetty teknologia on yhdentekevä.
 

War Dogs / Killing Titan

Greg Bearin War Dogs oli lupaavasta ohkaisuudestaan huolimatta yllättävän töhkäistä luettavaa, ainakin alkuun.

Premissi sinänsä on kiehtova: maan sotilaat Marsissa, sotimassa vieraaksi jäävää vihollista vastaan, apunaan vain muutama Guru, jotka ovat toista muukalaislajia. Gurut ovat tuoneet muassaan ehdottoman käskyn sotia, mutta myös lahjana kaikenlaisia kiinnostavia teknologioita.

Ja näitä teknologioita hyväksikäyttäen Michael Venn (Vinnie) tovereineen leijuvat Marsiin, jossa tietenkin kaikki menee jotakuinkin hevonpaskaksi. Mutta miksi? Miksi kaikki Guruista alkaen haluavat tuhota Marsista löytyvän kaivoksen, jonne muuan Marsiin asettuneiden jälkeläinen Vennin & possen vie? Miksi näyttää siltä, että ihmistenkin keskuudessa on useampia toiveita?

Jos pitäisi osoittaa yhtä syytä siihen, että War Dogs oli töhkäinen kokemus, se olisi jonkinlainen tahallinen obfuskaatio. Bear ei luovuta hevillä mitään tiedonmurusta (ennen kuin luovuttaa.) Loppu on kuitenkin kiehtova, niin kiehtova, että luin jatko-osan, Killing Titanin, heti kun sen kirjastosta käsiini sain.

Killing Titan jatkaa Vennin tarinaa. Siinä Venn palaa Marsiin - ja matkaa siitä ennen pitkää myös Titaniin, jossa myös soditaan.

Juonen osalta en hyppää kirjaan sen enempää, sillä Killing Titan jatkaa War Dogsin teemoja aika suoraan. Seikkailuna se oli minulle suurinpiirtein samanlainen kuin War Dogs - sinänsä mainio, mutta paikoin melkoista takkuamista.

Se on muuten sanottava, että jotenkin Bearin tekstissä heräävät henkiin sekä Titan että Mars - kumpikaan ei varsinaisesti potentiaalisena lomakohteena, mutta molemmat kiehtovina ja kammottavina.

Olen kuitenkin tulkitsevinani, että jatkoa piisaa, ja jos näin on, olen ensimmäisenä jonossa.