Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.
Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.
The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.
Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.
Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)
Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.
Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.
Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.
Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.
Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.
The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.
Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.
Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)
Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.
Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.
Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.
Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.
No comments:
Post a Comment