Cry Wolf

Tuleva aviomieheni voitti kerran erään argumentin kysymällä, ettenkö ehkä ollut kuullut tarinasta, jossa "poika huusi kettu!" Nauroin liian kovaa jatkaakseni keskustelua.
Tämä ei liity varsinaisesti mihinkään, tulipa vaan mieleen Patricia Briggsin kirjan nimestä Cry Wolf.

Cry Wolf liittyy tavallaan siihen samaan universumiin, jossa myös Mercy Thompson vaikuttaa. Mercy ei kuitenkaan tässä kirjassa ole kuin sivumaininta, sillä pääosassa on ihmissusi Anna, joka ei todellakaan ole alfanaaras vaan jotain ihan muuta. Pohjois-Amerikan ihmissusien johtaja lähettää poikansa tekemään selvää Chicagon laumasta, jonka johtaja pahoinpitelee Annaa. Poika - jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, olisko ollut Charles - tekee työtä käskettyä ja päättää samantien, että Anna on hänen elämänkumppaninsa. Anna matkustaa johtajien johtajan laumaan Charlesin kanssa (sovitaan, että nimi oli Charles), jossa alkaa tapahtua kummia. Annan erikoistaidoille tulee käyttöä.

Ei ehkä tule ihan yllätyksenä, jos kerron, että kirjassa tavallaan tärkeintä on kuitenkin Annan ja Charlesin suhde. Melko romanttista ja sävyltään melko lailla perinteisempää kuin Mercy Thompson -kirjat (Mercyllähän olisi mies joka sormelle, mutta kun se ei oikein huoli ketään.) Varsinainen juoni on sekin ihan viihdyttävä, mutta kirjan pahiksen kanssa on menty metsästäkin maililla ohi - joillekin pahisparan repliikeille piti vain pyöritellä silmiä, niin kökköjä olivat. Ei sellaista kukaan ansaitse, ei edes merkityksettömistä merkityksettömin sivuhenkilö, saati sitten pääpahis.

Viimeinen tuomio: kevyttä ja viihdyttävää kesäkirjallisuutta.

Olen hidasta sorttia

Luin vasta nyt kesällä kirjahyllyssä useita vuosia odotelleen Eric Schlosserin Fast Food Nationin. (On vähän siinä ja siinä, kuuluisiko tämä postaus Korianterin puolelle vai tänne, mutta tänne se nyt kuitenkin päätyi.)

Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.

Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.

Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.

Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.

The Secret History of Moscow

Avasin juuri toiveikkaana tämän postauksen luonnoksen, ja havaitsin, että olin saanut kirjoitettua vallan kokonaisen otsikon.

Kaiken kaikkiaan en enää ole ihan varma, mitä sanoisin. Suhtauduin jotenkin hirveän toiveikkaasti Ekaterina Sedian kirjaan The Secret History of Moscow, jonka kannessa on vielä Neil Gaimanin suositus (joka nyt sinänsä ei ole mikään ylittämätön laadun tae), mutta petyin ehkä hieman. Sitä ne suuret odotukset teettävät.

TSHoM:issa päähenkilö Galinan sisko Masha ottaa ja katoaa. Katoamispaikalta lehahtaa lentoon iso naakka. Galina alkaa tutkia tapausta yhdessä poliisi Yakovin kanssa, jonka tietoon on tullut useita epäilyttävän lintumaisia katoamistapauksia. Kaksikko päätyy yhdessä erään humaltuneen katutaiteilijan kanssa Moskovan alamaailmaan, jossa vastaan tulee koko kavalkadi venäläisten kansansatujen hahmoja.

Voisi ehkä ajatella, että jonkin verran tuttu kaava siis; ainakin niille, jotka Neverwherensä ovat lukeneet.

No, venäläisten kansansatujen hahmoistahan on ilo lukea. Henkilökohtaisesti riemastuin eritoten siitä, että Kuolematon Kasshei esiintyi kirjassa. Kassheihan on tuttu ja rakas (ainakin minulle) jo Eduard Uspenskin loistokirjasta Alas Taikavirtaa. (Joitakin muitakin lapsuudesta tuttuja hahmoja löytyi, mutta tulkinta oli joskus hankalaa - oli vähän hankala tajuta, että One-Eye Likho on yhtä kuin Iivari Pahasilmä.)

Kirjan kirjoitustyylissä oli myös jotain riemastuttavan venäläistä - tai sitten olen sekaisin, mitä mahdollisuutta ei pidä poissulkea. Siinä kerrottiin myös elävästi Neuvostoliiton ajoista, ja sehän toki on aina kiehtovaa; lähes toinen maailma jo sinällään.*

Kirjallisena elämyksenä TSHoM ei silti ollut vallan tajunnanräjäyttävä, ja jossain vaiheessa huomasin keskittymiseni herpaantuvan pahan kerran. Tosin koiruus oli tullut taloon juuri tämän kirjan aikoihin joten saatoin myös olla pelkästään rättiväsynyt.

Jos urbaani fantasia tai venäläiset asiat viehättävät, suosittelen silti. Ainakin itseäni Venäjä kiinnostaa juuri nyt; menin jopa niin pitkälle, että aloitin - ja aivan kohta lopetan - Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta siitä lisää myöhemmin.


* Itsestään selvää lienee, että jos Venäjä tai Neuvostoliiton aika tahi Moskova kiinnostavat, on luettava heti Bulgakovin MAHTAVA Saatana Saapuu Moskovaan.

Children of God

Joops. Saatatte ehkä muistaa, että taannoin keväämmällä luin Mary Doria Russellin kirjan The Sparrow, johon en rrrrakastunut suoraa päätä. Tuolloin taannoin selvisi myös, että kirjalle on jatko-osa, Children of God, joka ehkä tekee TS:istakin hieman ymmärrettävämmän ja tarjoaa uutta näkökulmaa.

Kyllä, koko homman pointti kävi kuin kävikin ilmi CoG:ia lukiessa. Viimeiset ... hmmm ... 50 sivua ansaitsivat koko kirjalle lisätähden minun silmissäni. Valitettavasti sitä ennen piti lukea 450 enemmän tai vähemmän tuskaista sivua. Luvut kertoivat siitä, miten elämä eri planeetoilla - ja myöhemmin samalla planeetalla - eteni. Kiinnostukseni niin alieneita kuin pappeja kohtaan hiipui vuorotellen, mutta papit voittivat kuitenkin maalein 10-2, ehkä.

En osaa oikein nimetä vaikeuksieni syytä. Luultavasti en vain juurikaan välittänyt rouva Russellin kirjoitustyylistä. Hieno loppu kuitenkin korvasi paljon.

Suosittelen kirjaa varauksin. Jos kuvittelee, että ärsyyntyy seikoista, joista jo The Sparrow:n yhteydessä jupisin, kannattaa jättää väliin. Jos ei jaksa lukea kovin ihmismäisiltä vaikuttavista avaruusolennoista, kannattaa niinikään jättää väliin. Vaan jos scifi yleensä kiinnostaa, eikä ole niin herkästi ärsyyntyvä kuin minä, kannattaa ilman muuta tarjota tälle duologialle mahdollisuus.

The World Before

Lisää Karen Travissia, sano.

Tämä on nyt ihan kaamean tyhmää, mutta en muista The Wess'har Wars -sarjaa jatkavasta The World Beforesta hittojakaan enää. Aaargh. Paitsi, että pidin siitä kai. Mutta kuinka paljon pidin jos se on jo hiipunut mielestä?

Katsotaanpa. Päähenkilö Fran oli yhä tiukka eukko, ja Wess'harit tapasivat toisen sukuhaaransa joihin nähden Wess'harit vaikuttivat hieman amisheilta ... ilman uskontoa. Sitten oli diplomaattista selkkausta diplomaattisen selkkauksen jälkeen ja kirja kirjalta vahvistuva käsitys siitä, että ihminen on vastenmielinen loisolento. Lopussa giganttisluonteinen fuck-up - ainakin minusta - joka takaa sen, että sarjan tulevillekin kirjoille on aihetta.

Sivukirjasto jatkaa seuraavalla osalla - kunhan jaksaa.

Ink Exchange

Koira ei ole vielä täysin itseohjautuva - tai pikemminkin satunnaisesti se on jopa liian itseohjautuva - mutta luettujen kirjojen lista kasvaa niin, että kirjoitusaikaakin on löydettävä.

Melissa Marrin edellinenkin kirja, Ilki ihana (Wicked Lovely), pääsi Sivukirjaston hyllyille, ja nyt luettu Ink Exchange on siis jatko-osa. IE:n luin englanniksi, koska kirjasto päätti olla odottelematta suomennosta - päätös, jota tuen täysin.

Ink Exchange ei jatka suoraan Ilki ihanan päähenkilön Aislinnin tarinaa, vaan kertoo tämän kaverista Lesliestä. Lukioikäisellä Lesliellä ei varsinaisesti mene kovin hyvin, ja sitten kuvioihin astuu tumma muukalainen tai kaksi ja tatuointiliike. Ja taas nähdään keijuja.
Kirjan lopusta pidin hieman yllättäen - ratkaisu oli jotenkin vapauttava. Muutoinkaan kirja ei ollut hassumpi.

Koko saagalle olisi vielä luvassa epäilemättä sydäntäraastava jatko-osa. WL:n ja IE:n perusteella luen sen varmaankin kunhan kirjastossa saavat sen kokoelmiinsa hankittua...

Hidastunut lukutahti

Ehdin nykyään lukea vähemmän ja blogata vielä vähemmän. Syy on tässä:

Syyllinen on kuvassa juuri löytänyt luonteelleen sopivan, tarpeeksi ison kävyn. Loki a.k.a. Kapteeni Salama muutti meille kesäkuussa ja vaatii paljon huomiota ... jota sille toki mielellään suo. (Loki muuten ymmärtää kirjallisuuden päälle: se kömpi vielä vähän pienempänä mielellään kirjahyllyyn, ja muutenkin prosessoisi paperia aina kun voisi...)

Viimeksi bloggaamatta jäi Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku. Sitä muuten luettiin Jamsin ylläpitämissä Ruokaisissa romaaneissa hiljattain. Itse en yleensä taivu mihinkään lukupiireihin - kunnianhimoinen yritys lukea Joycen Odysseus eräässä lukupiirissä masentaa vieläkin, vaikka Odysseushan onkin vain kesken eikä suinkaan lopullisesti sivussa. Mutta kannattaa ilman muuta liittyä rinkiin, jos kirjallisuus ja ruoka ovat sydäntä lähellä!

No mutta joka tapauksessa. Munakoisojen kiukku sisälsi tarinoita Intiasta, ja kaikkiin tarinoihin liittyi ruoka ... hurmaava ruoka, intialaisten ravintoloiden kanta-asiakkuuksiin yllyttävä ruoka. Tarinat olivat sympaattisia ja kulttuuri tuli niistä ihanasti esiin. Suosittelen lämmöllä.

The Weavers of Saramyr

Chris Woodingilla meinaa ottaa ohraleipä. Ensin lukemani The Fade oli ihan neljän tähden kirja, sitten lukemani The Haunting of Alaizabel Cray kiva kolmen tähden kirja ... ja nyt vuorossa ollut The Weavers of Saramyr tukevasti kahden tähden.

Sori, spoilasin itseäni. Selitän silti: TWoS on ensimmäinen osa The Braided Path -nimistä sarjaa, jota myydään kokoomaniteenä nyt. Mutta minä olen pihi, ja löysin TWoS:in yksittäisniteenä kirjastosta.

Onneksi onneksi onneksiiii en tuhlannut tähän rahojani.

Päällimmäinen fiilis oli, että alkuasetelmasta joku toinen olisi saattanut saada ihan kelvollisen kirjan. Mutta kirjoitustyyli oli puisevaa. (Haha, pikku sanaleikki, huomasitteko?) Asioita selitettiin useaan kertaan, ja tylsästi vieläpä. Sitäpaitsi päähenkilöt masensivat: niistä ei vaan voinut pitää. Epäuskottaviakin olivat.

Mutta ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin: TWoS on julkaistu Wikipedia mukaan vuonna 2003, kun taas The Fade vuonna 2007. Ja se, ystävät, tarkoittaa, että kehitystä todistettavasti tapahtuu sekä maapallolla että Chris Woodingin kirjoitustavassa. Peukut sille.

The Accidental Sorcerer

Taas nähdään, että huumori on tikku lukijan silmässä, tai jotain. K. E. Millsin The Accidental Sorcereria mainostettiin nimittäin jossain hulvattoman hauskaksi ja jo omistuskirjoituksen kohdalla sai kuulemma kieriskellä naurusta.

En minä kieriskellyt.

TAS:issa päähenkilö Gerard (Gerald?) on kolmannen luokan velho, surullinen ja kehittymiskelvoton tapaus, joka erään pikku onnettomuuden jälkeen ottaa kiitollisna vastaan hovivelhon paikan kaukaisesta kuningaskunnasta. Harmi kyllä, kuningaskunnan valtias on sekaisin.

Kirjassa oli yksi ihan hauska hahmo, päähenkilön uskollinen kumppani, ihmisestä linnuksi taiottu Reg. Siihen se sitten jäikin. Muut hahmot, etenkin päähenkilö, tuppasivat lähinnä rasittamaan. Päähenkilö varsinkin muuttui loppua kohti tympeäksi itsesäälissä kieriskelijäksi. (En suvaitse itsesäälissä piehtarointia kuin itseltäni.)

Kirja saa minulta kolme tähteä ja kirjan aloittama sarja hyvän jatkon toivotukset.

Minulla on Mielipide

...mutta onneksi joku muu esittää sen paremmin:


see more Funny Graphs

Bwahahahaa.

(Poikaystävä kyllä sanoi, etten saa haukkua teinivampyyrikirjoja. Olen äärimmäisen katuvainen. En kuitenkaan niin katuvainen, etten postaisi tätä.)

Poison Study

Syystä, jota en enää muista, lainasin kirjastosta Maria V. Snyderin kirjan Poison Study. Ennakoitavasti tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja loput osat luen jos koen tarvetta viihtyä.

Poison Studyssa kirjan sankaritar, kuolemaantuomittu rikollinen Yelena pääsee maassaan valtaannouseen komentajan ruoanmaistajaksi. Ruoanmaistajan tehtävä on tietenkin siirretty tuomio, koska on odotettavissa, että jossain välissä myrkky kuitenkin osuu omalle kohdalle - Yelena kuitenkin päättää ottaa riskin. Mutkia matkaan tuovat Yelenan heräävät maagiset kyvyt, jotka ovat kiusallisia, sillä magian käyttäjiä odottaa välitön kuolemaantuomio, sekä valtapelit maassa.

PS oli itse asiassa parempi kuin odotin, vaikka siinä oli vähän sellaista ennalta-arvattavaa romantillisuutta. Ensinnäkin olin jotenkin vaikuttunut yhteiskuntakuvauksesta - vaikka kirjasta kävi ilmi, että komentajan johtama sotilasvaltio on monella tapaa diktatuuri ja toimii hyvin huonosti, selväksi tehdään myös se, että sotilasvaltiota edeltänyt kuningaskunta ei ollut juuri millään muotoa parempi. Ongelmien luonne vain muuttui. Toisaalta kirja eteni mukavan reippaasti eteenpäin ja viihdytti ainakin minua, kun sen jonain viikonloppuna ahmaisin.

Ei kirja nyt ihan täydellinen kuitenkaan ollut. Jouduin äsken googlettamaan sankarittaren nimen kun ehdin sen tässä kuukauden tauon aikana jo unohtaa. Ja se kertoo jo jotakin.

Red Thunder

Aamubloggausten sarja jatkuu. Call me mad.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt kuultuani pariltakin ihmiseltä, että he olivat lukeneet Sivukirjastoa eilen. Toinen näistä oli rakas avomieheni, joka ilmoitti jalomielisesti, että kyllähän sitä lukee jos et kirjoita niistä lohikäärmekirjoista tai avaruusaluksista. Tästä inspiroituneena aion kirjoittaa avaruusaluksista, mutta saatan palata musiikkiteemaankin vielä.

Red Thunder on John Varleyn tieteisseikkailu, tai ehkä pikemminkin tieteisfantasia. Se kertoo neljästä nuoresta jotka ottavat ja ystävystyvät entisen astronautin kanssa ja alkavat pykätä kasaan avaruusalusta. Sitten mennään Marsiin. Niin, luitte ihan oikein.

RT:ia on verrattu Robert A. Heinleinin kirjoihin - tai siis pikemminkin sanottu tribuutiksi. Minulla on sivistyksessä useita carcharodon megalodonin mentäviä aukkoja, joista yhdestä mahtuu myös Heinleinin tuotanto - joten tribuuteista en tiedä mitään. Sen tiedän, että Red Thunder on ihan vetävä seikkailu, mutta se vaatii lukijalta kahta asiaa:

1. Menestyksekästä suspension of disbeliefiä - anteeksi, en ole löytänyt hyvää suomennosta. Kirjan tieteisratkaisut tuntuvat kuitenkin ehkä hieman fantastisilta, mutta jos vaan kiukulla päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota, kirja toimii.
2. Patriotismin sietokykyä. MINÄ en näe mitään syytä siihen, että amerikkalaisten pitäisi oletusarvoisesti ehtiä Marsiin ennen kiinalaisia, mutta RT:in hahmot ilmeisesti näkevät.

Tälle olisi jotain jatko-osan tynkääkin tarjolla, mutta ilmeisesti sarjan osat voi lukea myös aiemmista osista tietämättä.

Sivukirjaston sivupolut

Tänään keskustellaan hetki musiikista. Onhan toki jokaisessa itseään kunnioittavassa kirjastossa musiikkiosasto, joten ei kai tämä nyt ole kummoinenkaan sivupolku.

Olin eilen Ratinan stadionilla katsomassa Bruce Springsteeniä ja E-Street Bandia. Niin niin, sillä keikalla jossa Hesarin mukaan yleisö oli "iältään varttuneempaa väkeä". (Ja mitäs sitä kiertelemään, kohtahan tässä ollaan jo 30.)

Springsteenistä diggailua (minun on ihan kauhean vaikea käyttää sana "fani" itsestäni missään olosuhteissa) on minusta ihan helppo perustella - äijä on tehnyt loistavaa musiikkia ja sen lisäksi on varmasti yksi maailman parhaista live-esiintyjistä - ja kyllä sitä joutuukin perustelemaan. Yleensä vastaan tulee joku törppö joka on kuullut Born in the USAsta kertsin ja kuvittelee, että biisi on patriotismin huipentuma ja esittäjä sen mukainen. Ei ole. Ja oikeus esittää Springsteen-aiheisia mielipiteitä pitäisi tällaisten lausuntojen jälkeen kieltää.

Eilinen keikka oli vakuuttava, joskaan ei aivan yhtä huimaava kuin viime kesän 3+ tuntia kestänyt. Silti, tukeva post-Springsteeniläinen masennus (termi pihistetty häpeilemättä Queen II Jane, approximately -blogista) on täksikin kesäksi hankittu. Sen kaikki komponentit (kuten tunne siitä, että tätä ei ehkä ikinä enää ole luvassa ja endorfiinikrapula) ovat voimallisesti läsnä jo heti aamutuimaan.

Tässä vielä Youtube-pätkä viime vuodelta. Nyt lähden töihin nyyhkyttämään.



(Ja tänään pitäisi vielä mennä Tavastialle kuuntelemaan jotain Gaslight Anthemia. Pffft. Arvatkaa kuinka paljon se eilisen jälkeen jaksaa kiinnostaa? Oikein arvasitte.)

Gullstruck Island

Frances Hardingen Gullstruck Islandin lukeminen vähän arvelutti. Hardingea on kyllä kehuttu, mutta aikaisemmin olen lukenut rouvalta (jos kirjailija on 6 vuotta itseä vanhempi, voinee rouvitella?) vain Fly by Nightin johon en nyt ihan rakastunut.

Gullstruck Islandin alku lupaili juuri sellaista kauheaa väärinkäsitysten soppaa, jota en voi sietää. Masentuneena luin eteenpäin ... ja ihastuin. Sopasta ei tietoakaan!

Kirjassa pienellä saarella osa väestöstä voi lapsuudestaan asti lähettää aistinsa kehon ulkopuolelle. Arilou-tytöllä, joka kuuluu hyljeksittyyn Lace-heimoon, on tällainen taito - mutta avustajaksi hän tarvitsee sisarensa Hathinin. Ariloun kykyihin liittyy kuitenkin salaisuus, ja kun samaan aikaan muuallakin saarella juonitaan, tempautuvat Arilou ja Hathin nopeatempoiseen seikkailuun.

Rrrrrakastin Gullstruck Islandia ... siis ympäristöä. Viidakko, tulivuoret ja meri olivat kaikki läsnä kirjassa - hyönteisten surinan melkein kuuli - ja väistämättä tulikin sellainen olo, että tuonne haluaisin käymään. Lisäksi päähenkilö Hathin oli sympaattinen tapaus ja kun juonikin vielä toimi, niin eipä tässä paljon valittamista ollut.

Muistojen huoneet

Luin joskus, ehkä kymmenen vuotta sitten, Richard Masonin aivan mainion kirjan Meren huoneissa. Ainakin se tuntui silloin 10 vuotta sitten aivan mainiolta. Sitten Mason lakkasi kirjoittamasta ja minä melkein unohdin koko jutun - kunnes Masonilta ilmestyi uusi kirja, Muistojen huoneet. Älkää kysykö, miksi suomentaja on fiksoitunut huoneisiin - kirjailija ei ole.

Muistojen huoneet kertoo vanhenevan äidin ja aikuisen tyttären suhteesta. Se kertoo vanhenemisesta harvinaisen sympaattisesti, ja se kertoo suvusta ... Ja omalla tavallaan se onkin hyvä kirja.

Se vain on aivan eri tavalla hyvä kirja kuin Meren huoneissa. Ja ainakin minuun vetosivat enemmän meren kuin muistojen huoneet, vaikka jollain tavalla jälkimmäisetkin koskettivat.

Linnunaivot

Minä olen myöhemmässä kuin kukaan ja luin Johanna Sinisalon Linnunaivot vasta viime kuussa. Oikeastaan se johtuu siitä, että toivoin kirjaa joululahjaksi, mutta vaikka kuljin 2 kuukautta ennen joulua paukuttaen patarumpua ja mainostaen kovaan ääneen, etten lainkaan pahastuisi jos paketista aattona löytyisi Sinisalon uusi kirja, joulupukki ei ottanut onkeensa. Hmph. Ehken sitten ollut kovin kiltti.

No, nyt sitten lainasin Linnunaivot kirjastosta, ja sepä jäikin sitten hieman kaivelemaan. Hyvää kotimaista kirjallisuutta on ilo tukea, ja Linnunaivot oli niin hyvä, että sen löytäisi mielellään omastakin hyllystä.

Minulle jäi lukemistani arvosteluista sellainen kuva, että kirja on suorastaan hyytävä, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että hyytävyys oli sopivan pienieleistä ... ja ehkäpä patarumpua paukuttava jännitys ei hyytävyyden tunnusmerkkejä täytäkään. Patarummut ovat ilmeisesti ihan turha keksintö.

Pidin kirjoitustyylistä - siitä, että kahden päähenkilön osiot olivat erilaiset ja molemmat olivat uskottavia, pidin ajatuksista joita kirja herätti ja pidin niistä oivalluksista, joita Linnunaivoja lukiessa tuli. Henkilökohtaista ilahtumista aiheutti sekin, että iso osa kirjasta tapahtui Australiassa, jossa kävimme itsekin patarummun paukutuksen aikoihin - vallan eri suunnalla toki.

Linnunaivoja lukiessa ymmärsin myös (jälleen kerran), että lukulistalle on selvästi otettava myös Conradin Pimeyden sydän.

Crossing the Line

Crossing the Line on jatko-osa Karen Travissin kirjaan City of Pearl.

CtL jatkaa siis siitä, mihin CoP jäi - päähenkilö Shan Frankland on yhä muukalaisplaneetalla ja pikku hiljaa vähemmän ja vähemmän ihminen; ihmiset ja wess'har ja ne kolmannet otukset elävät hetki hetkeltä kireämmässä galaktis-poliittisessa ilmastossa ja jo CoP:ista tuttu Lindsay on henkilökohtaisen koston tiellä.

Ensimmäisen osan tavoin myös CtL:ssä kerronta hyppii joskus jopa hieman levottomasti hahmosta toiseen.

Alku junnasi. Ja junnasi. Ja junnasi hieman lisää. Puolivälissä ajattelin jo lopettaa sarjan lukemisen kakkososan jälkeen. Vaan eikös vaan tahti kiristynyt loppua kohti ja homma muuttunut kiinnostavammaksi - ja nyt on jo kolmaskin osa varattu kirjastosta. Lisää Travissia siis odotettavissa.

The Knife of Never Letting Go

Patrick Nessin The Knife of Never Letting Go osoittautui kirjaksi, johon oli helppo uppoutua sellaisinakin hetkinä kun ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan uppoutuvansa kirjaan.

Siispä suorastaan ahmin sitä yön pimeinä tunteina ja aamuväsyksissä parvekkeella aamukahvilla.

Kirja alkoi hauskasti - lähes kaikki odotukset, joita kirjasta teki, käännettiin jollain lailla päälaelleen. Tuntui, että kirjailija ei selittänyt kauheasti, vaan tarinaan liittyvät tärkeät taustatiedot annettiin kun oli tarpeellista. Siksipä en viitsi juonesta selittää kauheasti; sen verran vain, että kirjassa ihmisillä oli kumma vaiva - kaikki kuulivat kaikkien miesten ajatukset. Miesten, vaan ei naisten.

Kirja loppui kuitenkin niin käsittämättömään cliffhangeriin, ettei oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Kiukustuako? Oliko koko tähän asti kuljettu matka sittenkin turha? Ärsytti niin, että piti heti tilata seuraava osa.

Tyhjäntoimituksen välikysymys

Aloin pohtia, olisiko kellekään hyötyä siitä, että tageissa listattaisiin myös kirjailija?

Pros:
+ Olisi helpompi nähdä, olenko jorissut mitään jostain kirjailijasta A.

Cons:
- Tagilistasta tulisi valtavan pitkä.

Mielipiteitä?

The Judging Eye

Nyt sitä luvattua fantasiaa sitten. R. Scott Bakkeria suositellaan siellä täällä sellaisella tunteen palolla, että päätin antaa herran fantasiakirjoillekin toisen mahdollisuuden. Aiemmin tuli siis jo luettua hieman tulevaisuushenkinen trilleri Neuropath, ja nyt oli vuorossa toisen fantasiatrilogian (The Aspect-Emperor) ensimmäinen osa The Judging Eye.

Sitä voisi kuvitella, ettei ole ihan kärryillä tapahtumista jos ei ole lukenut sitä ensimmäistä fantasiatrilogiaa (The Prince of Nothing) - tämä toinen kun on sille ensimmäiselle jatkoa. (Ja nytpä pitää tunnustaa, etten itse asiassa tiedä tuleeko TA-E olemaan trilogia. Ainakin duologia.) Mutta kärryillä kyllä pysyy. Tässä on jumalallinen keisari siis vihdoin saanut valtaistuimensa ja lähtenyt sotaan. Samaan aikaan keisarin entinen opettaja laukkaa ympäri karttaa etsien jotain myyttistä, ja keisarin vaimo kamppailee hallitakseen keisarikuntaa ja lapsiaan jotka ovat ihan erityisen etova ryhmä keskenkasvuisia.

Bakkerin kirjoitustyyli on vähän erityinen. Välillä oikein mukaansatempaava, välillä - eritoten joissakin taistelukohtauksissa - kaikkea muuta, ja sitä saa taistella pysyäkseen edes jotenkin perillä siitä, mitä kohtauksessa tapahtuu. Haluaisin sanoa, että kehitystä on kuitenkin tapahtunut ykköstrilogian jälkeen, mutten tunne olevani uskottava tuomari - enhän päässyt The Prince of Nothingissa prologin alkua pidemmälle.

En myöskään pitänyt yhdestäkään The Judging Eyen päähenkilöstä, joita kirjassa oli useita. Tämä teki kokemuksesta myös omalla tavallaan erityisen.

Yhteenvetona: Vaikka saatan jatkaa Bakkerin kirjojen lueskelua tulevaisuudessa, en luultavasti aio ikinä palata sen ensimmäisen trilogian tapahtumiin. Joskus on annettava itselleen armoa.