Howards End Is on the Landing

Fiilis on ihan maksimaalisen ankea, ja typerä syyskuukin päätti loppua ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa, mutta kirjojen ajattelu piristää aina. 

Ja tämän aasinsillan kautta (ei, älä tipu rotkoon, aasi!) jatkamme suoraan Susan Hillin kirjaan Howards End Is on the Landing, joka on vähän sitä samaa lukutoukan oman navan tutkailua kuin taannoinen Bonnet:kin, mutta paljon paremmin toteutettuna.

Susan Hillillä on nimittäin a) mielipiteitä, b) anekdootteja ja c) sietämätön ja ihastuttava tarve harjoittaa namedroppailua, joten kirjallista "tänä vuonna luen vain himasta löytyviä kirjoja" -matkaa seuraa kasvavalla mielenkiinnolla. Välillä voi olla samaa mieltä ja välillä eri mieltä, ja sehän on hauskaa vain.

Esimerkkejä:

Ihastuin: siihen, kun rouva Hill kertoo kerran tulleensa kotiin ja tarkastaneensa jo aikuistuneiden tytärtensä tilan - kätkytkuoleman varalta, ymmärrän täysin. Molemmat tyttäret olivat lukeneet sängyissään Harry Potteria (sarjan eri osia). Sitten Hill oli tarkistanut aviomiehensä tilan ja löytänyt tämänkin lukemasta Harry Potteria. Eri osaa kuin kumpikaan tyttäristä. Oikeastaan ihastuin siihen, että joku muukin on noin huolissaan kätkytkuolemasta, mutta osaa nauraa sille. Silti, tykkäsin myös Pottereiden suosiosta.

Tunsin syyllisyyttä: kun rouva Hill moittii pikalukijoita. Ymmärrän. Minä luen välillä ihan liian vauhdilla, ja mikä pahempaa, lasken vuosittain lukemani kirjat (lienee kirjablogistien helmasyntejä.) On siihen kyllä syynsäkin: teini-iässä oli vaihe, jolloin minkä tahansa uuden kirjan saattaminen loppuun tuntui mahdottomalta. Aloitin sitä, tätä ja vähän tuotakin, mutten lopettanut juuri muuta kuin niitä samoja David Eddingsejä. Päästäkseni tilanteesta haastoin itseni lukemaan 100 kirjaa vuodessa loppuun asti, ja tapa jäi ns. päälle. En voi sille mitään, että vieläkin ahmin usein - mutta olen pyrkinyt antamaan tilaa ja aikaa myös teksteille, joita ei voi ahmaista. Se on ollut hyvä valinta.

Olin eri mieltä: En muista. Ei kun muistanpas. Rouva Hill suhtautui penseästi Joyceen. Koska olen itse lukenut Odysseuksen (onhan nyt kaikille varmasti selvää, että olen?), paheksuin tietenkin Hillin "en ole lukenut Joycea enkä aio" -asennetta kulmat kurtussa.

Jupina: Minusta pitäisi kyllä olla Howard's eikä Howards. En halua kuulla, että apostrofittomuuteen on joku hyvä syy.

Vähän Valentea

Catherynne M. Valenten teosten lukeminen pelottaa aina. Pahimmillaan loppuun luettu kirja tuntuu nimittäin hieman työvoitolta, vaikka usein kyllä kokemuksen arvoiselta hyvinkin.

Tälläkin kertaa The Habitation of the Blessed alkoi vaikeasti, niin, että melkein itketti. Miksi pitää olla niin koukeroinen ja hankala? Jossain välissä kun pääsi hommaan sisään, tilanne kuitenkin muuttui, enkä ole vieläkään varma, antoiko Valente lukijalleen armoa vai opinko vain lukemaan juuri tätä kirjaa. Sarjan kakkososa, The Folded World, soljui sitten kuin vettä vain. Tai soljui ja soljui - vaikka molemmat kirjat ovat sinänsä aika lyhyitä, niitä ei kovin nopeasti laukata läpi. Minulle tämä teki hyvää: olen huono lukemaan hitaasti, mutta nyt se oli kerrassaan nautinto.

Ja olivathan nämä hienoja: ne kertovat myyttisestä maasta, johon Jerusalemista lähtee John-niminen pappi, aikeenaan käännyttää kansa. Vaan hankalaa on, kun vastassa on koko joukko myyttisiä kuolemattomia. Molemmissa kirjoissa tarinaa seurataan useamman kertojan kautta; molemmissa kirjoissa yksi kertojista on Johnin vaimo, blemmye Hagia.

Kirjapari perustuu ilmeisesti ihan oikeaan keskiaikaiseen legendaan, mutta vaikka tarinalla on epätotuuspohjansa, se on kuitenkin enimmäkseen osoitus Valenten kyvystä kirjoittaa huikaisevan kauniisti. Kauniisti ja keskiaikaisesti: pois se minusta, että olisin keskiajan tutkimusta harjoittanut, mutta näistä välittyy silti jotenkin hyvin aidosti keskiaikainen fiilis.

Valente käsittelee aiheitaan paikoin ihan sydäntäsärkevästi. Kuolemattomuus, äitiys, usko - etenkin jälkimmäinen kirja oli paikoin niin surullinen, että itketti - ja sitten vähän naurattikin, sillä yksi juurikin jälkimmäisen kirjan kertojista oli aivan poskettoman hilpeä ja hauska hahmo.

Tämän hehkutuksen jälkeen tuntuu siltä, että a) näille olisi pitänyt antaa viisi tähteä tai b) pitäisi luopua koko ankeasta tähtienjakelusysteemistä, mutta syystä tai toisesta en tee kumpaakaan. Vielä. Jos luovun tähtienjakelusysteemistä, voitte syyttää siitä Valentea, joka kirjoittaa näin hienosti ja sitten ehkä kuitenkin ... vähän etäisesti.

Tai ehkä se oli vain se äitiyden kipeys, joka vei yhden tähden.

Briarpatch

I've said it before and I'll say it again: kirjailijat, tunkekaa se henkilökohtainen brändäys sinne, minne ei aurinko paista.

Kiitos. Tim Pratt, Briarpatchin kirjoittaja, on sama henkilö kuin  T. A. Pratt (aiemmin tässä blogissa esiintynyt Marla Mason -kirjojen kirjoittajana) - ja vaikka alkukirjainten vaihtuminen etunimeen ei ole saman luokan naamioitumista kuin erään D. Abrahamin mergeytyminen J. S. A. Corey -nimen alle, on se silti minusta ihan tarpeetonta.

Okei, Briarpatch on eri juttu kuin Marla Mason -kirjat. Ymmärrän. Koska osaan lukea. Kuten varmasti osaa enin osa kirjan oletetusta lukijakunnasta. Kirjailijan nimellä kikkailu, ettemme vain odottaisi sitä samaa, on ääriväsynyttä.

Närkästyneenä toteankin siis, että Tim Pratt on paljon parempi kirjailija kuin  T. A. Pratt. Siitäs sai. Jompikumpi. Hah.

Briarpatch kertoo kummallisesta maailmojen välissä sijaitsevasta tilasta ja ihmisistä, jotka ovat syntyneet siellä eivätkä voi kuolla - ja ihmisistä, jotka joutuvat tekemisiin näiden tyyppien kanssa. Darrinin elämä on silkkaa alamäkeä, ensin jättää tyttöystävä ja sitten työpaikka; eräänä aamuna hän näkee ex-tyttöystävänsä hyppäävän sillalta. Ex-tyttöystävä ei kuitenkaan kuole, vaan jää kummittelemaan eräälle toiselle itsemurhakandidaatille (joka ei myöskään saa itseään hengiltä). Tyypit päättävät kostaa sille, joka heidät sillalta hyppäämään innosti, ja ... äh, tämä menee ihan liian monimutkaiseksi.

Briarpatch oli kyllä oikeasti aika mainio, nautin sen lukemisesta koko lailla enemmän kuin Marla Masoneista. Maailmojen välissä sijaitseva ryteikkö, briarpatch, on tarpeeksi kiinnostava ja vaikka henkilögalleria on paikoin hieman puupäistä, he eivät ole sitä liiaksi.

Kävi kuitenkin niin, että tätä postausta aloittaessani huomasin, että vaikutelmat ja fiilikset Briarpatchista ovat laimenneet muutaman viikon aikana melkoisesti - kirja ei selvästikään jättänyt mitään kovin pysyvää muistijälkeä tai fiilistä. Siksipä väänsin mainiousosoitinta hieman alemmas: keskinkertais-mainio, kuitenkin viihdyttäen.

Black Heart

Whee, lisää Holly Blackia! Black Heartin myötä Curse Workers -sarja päättyy. Luulisin. Ellei käy ilmi, ettei päätykään (mutta en minä kyllä keksi, mikä olisi seuraava osa. Violet Bicycle? Ei käy.)

Cassel on edelleen ylevien tuntojensa kiduttama teini, joka on luvannut liittyä mafian sijasta FBI:n taiantorjuntayksikköön hetikohta. Lila on edelleen Casselin rakkauden kohde, mafiapomon tytär, joka aikoo toden totta seurata isänsä jalanjäljissä. Ja sitten tulee eräs keikka agenttipuolen eteen, ja Casselin koko elämä menee ihan umpisolmuun, kuten tällaisissa kirjoissa ihan ehdottomasti kuuluukin.

Tajusin jotenkin vasta nyt, että tämähän sijoittuu New Yorkiin, heh. Mutta jotenkin kaupunkimiljöö on tässä minusta yllättävän merkityksetön. Sen sijaan Casselin koulu on ihan mainio, ja ... okei, ne ravintolat, joissa jatkuvasti rampataan, kelpaisivat nekin. 

Black kirjoittaa tyypilliseen tapaansa varmaotteisesti, viihdyttävästi ja hauskasti. Tykkäsin Black Heartista ihan kauheasti, ja voin kuvitella, että teininä olisin tykännyt siitä vielä enemmän. Jaksan muuten edelleen ihastella sitä, miten Blackin maailmassa taikataitoja hanskaavat tyypit eivät saa mitään ilmaiseksi - maksu, jonka voimiensa käytöstä joutuu maksamaan, voi olla hyvinkin kova. Mikään aivan helppo eskapistinen nuortenfantsu ei siis ole kyseessä.

Railsea

Epäilen, että China Miéville syö tosi kiinnostavia lääkkeitä.

Railsea on tarina nuoresta orvosta Shamista, joka on lääkärin oppipoikana junassa, joka raiteiden merellä jahtaa jättimäistä ... myyrää. Puhdasverinen seikkailu siis, kuolevassa, dystooppisessa maailmassa.

Onpas tästä hankala kirjoittaa. Toisaalta Railsea on ihan mahtava: miljöö on vinksahtanut, ja siitä lukee ihan ilokseen. Miéville kirjoittaa vetävästi, vaikka hieman ärsyttävästi korvaakin kaikki "ja"-sanat &-merkillä, & tarina on toden totta kunnon seikkailu.

Toisaalta (mutta ei huonojen puolien listauksena) tarina on selvästi jonkinlainen versiointi tai parodia tai kunnianosoitus Moby Dickille, sen näen jopa minä, joka en ole Melvilleä lukenut. (Hmm - Melville, Miéville ... valikoituikohan Moby Dick kohteeksi kirjoittajien nimien samankaltaisuuden vuoksi?) Ja kun tarinassa sinänsä ei ole mitään ihan kauhean yllättävää, vaan koko hommaa kantaa enimmäkseen kummallinen raidemeri ja sen ympärille ja raiteille rakentuneet yhteisöt (sinänsä kyllä oikein hyvin), kirjasta jää vähän sellainen välityön fiilis.

No, tosi hyvän välityön. Ehkä jopa erinomaisen silmänkääntötempun.

Wake Up and Dream

Ian R. MacLeodin Wake Up and Dream tuli kuunneltua äänikirjana.

Kirja sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, 1940-luvun Hollywoodiin, jossa eräs Clark Gable on ryhtynyt yksityisetsiväksi sen jälkeen, kun ura tyssäsi leffateollisuuden muututtua feelieteollisuudeksi. Feeliet välittävät näyttelijöiden tunteetkin katsojille - kiinnostavia yhteiskunnallisia implikaatioita tiedossa. Herra Gable saa erikoisen ja hieman liian helpolta tuntuvan toimeksiannon, josta tietenkin seuraa kaikenlaisia vaikeuksia.

Kirjasta tuli melkoisen toimiva film noir -fiilis (myönnän tosin heti kättelyssä, etten ole kovinkaan kummoinen leffafriikki; minut varmasti tämän väitteen myötä naurettaisiin ulos film noir -ihmisten kokoontumisajoista. Jos moisiin uskaltautuisin.) MacLeod vaikuttaa kirjailijana myös ammattitaitoiselta, sillä esimerkiksi vaihtoehtohistoria rakennellaan harkiten ja pikkuhiljaa. Kaikkea ei rysäytetä lukijan naamalle ikään kuin listana: näin romaanimme 40-luku eroaa omastamme!

Aiemmin lukemieni MacLeodien tapaan tämäkin kuitenkin käynnistyi hieman hitaasti - ensialkuun en ollut kovin kiinnostunut. Loppua kohden tunnelma kuitenkin tiivistyi ja kirjasta jäi mainio fiilis.

Lukijahavainto: en aivan tavattomasti välittänyt kirjan lukijasta, Jeff Hardingista - paitsi silloin, kun hän luki naisääniä. Niitä täysin feikkejä ääniä olisin kuunnellut ilokseni maailman tappiin. Teidän ei tarvitse sanoa sitä, tiedän olevani sekaisin.

World War Z

Terkkuja vaan täältä sairastuvalta. Potilaana olen sekä minä että tietokone, jonka mielestä on ihan ookoo olla toimintakykyinen kahtena päivänä seitsemästä.

Zombiasiaan. Vaikka zombit kiinnostavatkin Sivukirjastossa tasolla "viittä vaille pakkomielle", olin sujuvasti sivuuttanut Max Brooksin tuotokset aiheesta. Ehkä siksi, että miehellä oli Brooksin zombiapokalypsikalenteri työpaikalla, ulottumattomissani, mikä suututti tietenkin. Sitten Artsi luki World War Z:n ja totta kai minä perässä. Lopulta lähinnä siksi, että Max Brooks on ilmeisesti maailmankaikkeuden ehkä parhaan elokuvan, Blazing Saddlesin, ohjanneen Mel Brooksin poika. Varmasti on huonompiakin syitä lukea kirja.

World War Z ei minusta ollut yhtä kiinnostava kuin Blazing Saddles, mutta se ei vielä sano paljon. WWZ kertoo zombiapokalypsista lähinnä zombisodan ajalta ja sen jälkeen, ja periaatteessa, periaatteessa, kaiken pitäisi olla kunnossa ja kiinnostavaa, mutta silti. Teksti oli jotenkin turhankin kuivakkaa, ja vaikka sille on tietysti syynsä - kirja on olevinaan virallinen raportti - kuka nyt oikeasti haluaa lukea virallisia raportteja työmatkalla? Vaikka kuinka käsittelisivätkin zombisotaa. Lisäksi opus oli jotenkin aika jenkkikeskeinen, mikä ehkä ihan semisti riipi - ymmärrän kyllä senkin (jonkun suomalaisen käsissä teoksesta olisi varmaan tullut "Zombit ja Suomen talvisota") mutten silti välttämättä aina jaksaisi.

Pitää varmaan pian lukea Mira Grantia, jospa se saisi rakkauteni zombigenreen taas roihahtamaan metsäpalon asteelle.

Edit. Kommentit suljettu spämmitulvan vuoksi.

Gone Girl

Kuulin Gillian Flynnin Gone Girlistä ensinnä anni.M:n tontilta ja rynnistin suoraa päätä e-kirjakauppaan (se on kohtuullisen helppoa milloin tahansa jos elää ja hengittää internettiä. Perheeni ei useinkaan edes huomaa, että olen rynnistänyt e-kirjakauppaan ja takaisin.) Seuraavaksi tipahdinkin ryminällä tuolilta nähtyäni Gone Girlin e-kirjapainoksen hinnan; kirjastoversion odottelu tuntui yhtäkkiä hyvältä taloudenpidolta. Lo and behold, kirja saapuikin kirjastoon kohtuullisen pian sen ihan mahtavan Overdrive-palvelun kautta ja pääsin lukemaan hyytävää parisuhteellista trilleriä, jossa Amy katoaa ja Nick on ihan selvästi syyllinen. Juonesta ei sen enempää: löytämisen ilokauhistus on olennainen osa kadonnutta tyttöä.

Parisuhteellisia trillereitä ei kyllä pitäisi ikinä lukea. Flynnin teos voi tehdä parhaastakin puoliskosta hieman vainoharhaisen, enkä luullakseni voi väittää olevani puoliskoista parhain. Silti, kirja oli kerrassaan mukaansatempaava: uskallan suositella, ellette satu olemaan jo valmiiksi vainoharhaista sorttia. Erinomaista luettavaa vaikkapa häämatkalle!

Koska en oikein halua sanoa itse kirjasta mitään, keskityn ärsytysaiheeseen: kirjan toinen päähenkilö Amy on ihan vähän vajaa 40-vuotias, mutta jatkuvasti tyttö - niin kannessa kuin tekstissäkin. Mikäs helvetin tyttö se sellainen 40-vuotias tyttö on? Tietysti voi olla, että nyt astun johonkin määrittelysuohon, johon päin ei pitäisi edes vilkaista, mutta jos minä 33 vuoden kypsässä iässä alan pikku hiljaa olla sinut sen kanssa, etten ole enää niinkään tyttö kuin nainen, voisitteko jenkit seurata esimerkkiä? Kiitos.

Conqueror

Jokseenkin pakko-oireisiin taipuvaisena yksilönä olen äärimmäisen huono jättämään kirjoja tai kirjasarjoja kesken. Tai okei, en mä tietenkään tiedä, että se johtuu pakko-oiretendenssistäni, mutta epäilen.

Ja sitten tuli vastaan toinen osa Stephen Baxterin Time's Tapestry -sarjaa, Conqueror, ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on varmaan vaan pakko unohtaa upotetut kustannukset ja antaa sarjan kanssa periksi.

Kyse ei ollut niinkään siitä, että kirja oli tylsä vaan siitä, että se oli täynnään hyvin visuaalista väkivaltaa. Ihan sama, millaisiin eeppisiin sfääreihin jatko-osat ehkä yltävät - saavat yltää sinne ilman minua.

Bitterblue

Kristin Cashore on yllättävän hyvä. En lainkaan tiennyt, mitä odottaa Bitterbluelta, mutta niin vain törmäsin yhteen vuoden parhaista lukukokemuksista.

Bitterblue on kirjansa sankaritar, psykoottisen isänsä Leckin jälkeen valtaistuimelle noussut nuori nainen, joka yrittää täysi-ikäistyttyään ottaa vallan sijaishallinnolta itselleen. Valtakunta kuitenkin vaikuttaa yhä kärsivän Leckin hallinnosta, ja vaikka Bitterblue miten yrittäisi, hän ei meinaa saada otetta - miten auttaa kansaa toipumaan, kun ei ehkä ole vielä itsekään toipunut? Kuka yrittää sabotoida Bitterbluen yrityksiä oikaista vääryydet?

Cashore onnistuu oikeastaan ihan joka rintamalla. Teksti on kiehtovaa, ja juoneen on ujutettu paljon sellaista, joka ilahduttaa: on valepuvussa luikkimista pääkaupungin kaduilla, on kryptografiaa ja ennen kaikkea on aidosti uhkaava tunnelma. Leck on kuollut, mutta vaikutus näkyy yhä. Cashore ei kirjoita oikeastaan seikkailua, vaan käsittelee kirjassaan yhteiskunnan ja yksilön ongelmia, ja tekee sen minusta mainiosti. Jopa kirjan rakkaustarina oli minusta ihan älyttömän raikas.

Bitterblue ei ole supersankaritar vaan tavallinen tyttö, joka on välillä useinkin hukassa, ja jos nyt kirjan aikana ehkä vaikuttaakin hieman epäuskottavan kypsältä niin nuoreksi, annettakoon se anteeksi. Ehkä joku voi olla niin kypsä?

Bitterblue on ehdottomasti paras Cashoren sinänsä mainioista kirjoista tähän asti, ja pitkästä aikaa opus, jonka melko varmasti luen joskus uudestaankin.

The Alchemists of Kush

Sarjassa Kirjoja, joiden yhteydessä en aio käyttää sanaa "voimaannuttava", jotten joudu lyömään itseäni: Minister Faustin The Alchemists of Kush.

TAoK kertoo Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneista afrikkalaispakolaisista, kahdesta pojasta, jotka väkivaltaisen sattuman kautta löytävät suunnan, yhteisön ja voimaa. Samalla se kertoo myös legendan kahdesta pojasta, jotka taistelevat Tuhoajaa vastaan. Tarinat, joista toinen on silkkaa fantasiaa ja toinen vähän kuin joku nuorille suunnattu leffa, sekoittuvat toisiinsa.

Tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että on ihonväriltään väärä. Ei vain kuulu joukkoon. Ei pidä ymmärtää väärin, se oli terve tunne ja hyvä tunne ja kertoi ehkä siitä, että Faust on onnistunut siinä, mitä luullakseni halusi tehdäkin: antaa afrikkalaistaustaisille nuorille juuret, joista olla ylpeä. Ja syystä.

Kirja käsittelee yllättävän vaikeita ja ikäviä asioita; sitä, millaista on lapsilla pakolaisleirillä (ne avustusjärjestöt eivät ehkä olekaan pelkästään iloinen asia) tai kotimaassaan sodan keskellä. Millaista on olla maahanmuuttaja ja osa yhteisöä, jota ei käytännössä pidetä minään. Ihan terveellinen muistutus siitä, että tuskin kukaan kotimaastaan ihan huvikseen lähtee, jos nyt oikeasti joku sellaista kuvittelee.

Kirjalliset ansiot sitten ... TAoK oli paikoin toimiva, paikoin ei niin kauheasti. Legenda taistelusta Tuhoajaa vastaan oli hieno, mutta se kerrataan kirjan viimeisenä osana eräänlaisen uskonnollisen tekstin muodossa. Faust huomauttaa itsekin, että kirjan eri osia kannattaisi ehkä sekoitella, eikä ole aivan väärässä, sillä viimeisenä osana luettuna tuo loppukappale oli lähinnä rasittava. Faust ei luo uutta uskontoa, sillä tekstin tarkoitus on opettaa lukijansa löytämään voimaa, tahtoa ja rehellisyyttä itsestään, ja tämäntyyppinen tematiikka (jos nyt sinänsä kiinnostavaa) tuntui ehkä hieman julistukselta. Mutta, okei, ehkä Faust ei yritäkään olla erityisen hienovarainen. Nykyhetkeen sijoittuva kirjan osa oli minusta ehkä epätasaisin - välillä liikuttiin niissä nuorisoleffasfääreissä, vaikkei teksti suinkaan ihan niin kovin siloiteltua ollut.

Kirjassa musiikilla on iso rooli; tulin usein ajatelleeksi, että esimerkiksi Spotify-soittolista per luku olisi voinut toimia kuin häkä.

Beauty Queens

Libba Brayn Beauty Queens on merkittävä opus kahdella tapaa. Ensinnäkin se oli ensikosketukseni kaupunginkirjaston uuteen e-kirjapalveluun (mahtava), ja toiseksi siinä on universumin paras lähtöasetelma: se kertoo autiolle saarelle haaksirikkoutuvista teini-ikäisistä missikisaajista.

Myönnän ihan heti, että odotin Kärpästen herraa tyttöversiona, mutta ei Beauty Queens ollut mitään sinne päinkään. Ellen vihaisi sanaa "voimaannuttava", luultavasti käyttäisin sitä tässä yhteydessä.

Brayn kirja tapahtuu tulevaisuudessa aikana, jolloin koko Jenkkilää hallitsee käytännössä yksi siviilihallintoakin kuristava korporaatio ja missikisat tyrkyttävät edelleen ahdasta mallia nuorille naisille. Kun mimmien lentokone parhaassa Lost-hengessä tippuu saarelle, tytöt joutuvat toimimaan yhdessä selvitäkseen koettelemuksesta.

Bray kirjoittaa mukaan hyvin erilaisia tyttöjä, ja vähän poikiakin, ja onnistuu olemaan paikoin ihan hillittömän hauska. Ehdoton suosikkini oli kauneuskilpailun säännöt sydämeensä kirjoittanut teksasilainen Taylor, joka ehdottaa haaksirikon toisena päivänä, että kaikkien olisi syytä pitää itsensä kuosissa kisaa varten - Taylor on tietenkin se ärsyttävä tyyppi, mutta sellaisena paras ikinä tapaamani.

Jos BQ ei olisi ollut kuin jonkinlainen tyttökliseiden ja nykymedian läpi huristeleva vuoristorata, olisin ehkä hieman rasittunut siitä, miten jokaisen vähemmistöryhmän edustaja löytää saarelta itsensä ja paikkansa ryhmästä. Kyse ei ole suinkaan siitä, että olisin eri mieltä Brayn kanssa vaan siitä, että perinpohjaisuus asiassa saa kirjan paikoin tuntumaan hieman listamaiselta. Epäilen, että viesti olisi mennyt perille vähemmälläkin. Brayn henkilögalleria on kuitenkin ihan oikeasti aika laaja ja mimmien toimintaa seurasi ihan ilokseen.

Bray lukee käsittääkseni kirjansa itse, ja hyvin lukeekin. Etenkin Taylorin aksentti on tiivistynyttä parhautta.

Home Fires

Gene Wolfe ja minä emme kyllä oikein mitenkään löydä yhteistä säveltä. Home Fires oli periaatteessa oikein mainio, ja sitten siinä oli joku wolfelainen sivumaku, jota en oikein voi sietää.

Premissi on se, että jonkinlaisessa avioliitonkaltaisessa suhteessa eläneet Skip ja Chelle tapaavat uudestaan Chellen pitkän sotakomennuksen jälkeen: Chelle on ollut ulkoavaruudessa ampumassa pyssyllä ja pysymässä nuorena, kun taas Maan pinnalla Skip on luonut uraa asianajajana dystooppisessa Jenkkilässä ja vanhentunut viisikymppiseksi.

Pariskunta lähtee Karibianristeilylle tutustumaan toisiinsa uudestaan, missä vaiheessa koko hommasta tulee vakoilun, vastavakoilun, merirosmouksen ja ammuskelun soppa.

Hyvältä kuulostaa, mutta Skip on täsmälleen samanlainen päähenkilö kuin kaikki muutkin Wolfen päähenkilöt, joihin olen tutustunut, jos kohta hieman vanhempi ja surumielisempi. Skip on yleispätevä ihan kaikessa: rauhallisesta asianajajasta tulee pätevä etsivä-soturi-rakastaja, jonka kimppuun naiset parvin iskevät. En jaksaisi. Sitäpaitsi Wolfen dialogi on minusta jotenkin sekä vähän kökköä että päähenkilön erinomaisuutta alleviivaavaa.

HF:in lukeminen ei ole huonoin tapa tuhlata elämästään joitakin tunteja, mutta arvovaltainen raati esittää, ettei se myöskään ole paras.

Futebol

"MIKSI sä luet kirjaa jalkapallosta?" oli ehkä yleisin kesällä kuulemani kysymys. Tämä yleensä vastauksena siihen, kun selitin innoissani Alex Bellosin Futebol - brasilialainen elämäntapa -kirjan pohjalta, että Brasilian liigassa pelaa useita pelaajia samalla taiteilijanimellä, mutta onneksi ongelma voidaan ratkaista kokomääritteillä: kolmen Ronaldon sijaan liigasta löytyvätkin Ronaldao, Ronaldinho ja Ronaldo - eli iso-, pieni- ja normaalikokoinen Ronaldo.

Lakatkaa oitis paheksumasta rumaa kantta. Tällä luonnoksella on nimittäin voitettu skaba maajoukkueen peliasusta, ja tätä on siten kiittäminen niistä pirteän keltaisista brassipelaajista, joiden taidoista saamme nauttia joka neljäs vuosi.

Jos nyt jätetään lohikäärmeet ja avaruusalukset laskuista pois, voiko parempaa olla? Ei minustakaan. Tiesin, että ymmärtäisitte. Futebol oli muutenkin kiehtova kirja, paikoin ihan hykerryttävän hauska, paikoin surullinenkin kuvaus Brasiliasta ja potkupallosta, joka jotenkin itsestäänselvästi tuntuu kytkeytyvän brasilialaisen elämän kaikkiin puoliin. Bellos kertoo Färsaarille matkustaneista brassipelaajista, lajin monista muodoista ja sen ympärille kytkeytyvästä korruptiosta ja rikollisuudesta. Brasiliasta hän maalaa eloisan kuvan, jos kohta ei missään nimessä esitä kohdemaataan täydellisenä.

Mikä parasta, kirja on täynnä potkupalloaiheista knoppitietoa, joka tuli todella tarpeeseen EM-futiksen jättämän tyhjiön jälkeen. Suosittelen.

Ragnarok

Olen yleisesti ottaen tosi kiinnostunut lukemaan kirjallisuutta, jossa seikkailee koiramme Loki, joten sen kummemmin kyselemättä varasin kirjaston uutuusluettelosta A. S. Byattiin Ragnarokin. (Ja sitten vähän siksi, että ajattelin Byattista irtoavan Oikean Kirjallisuuden Lukija -pisteitä, joita allekirjoittaneella ei todellakaan ole lampaille syöttää.)

No, Byatt siis kertoo Ragnarökin uudestaan lukemansa aineiston pohjalta ja sitoo sen varsin lyhyessä kirjassaan nuoren englantilaistytön kokemuksiin toisen maailmansodan ajalta, ja onnistuu koko hommassa yllättävän hyvin. Että ei ole turhaan Byattille palkintoja sadellut.

Etenkin maailmanloppua norjalaisittain kuvatessaan Byatt onnistuu minusta ihan loistavasti: myytit ovat juuri sellaisia kuin pitääkin, vaikuttavia ja sotkuisia ja eivätkä ollenkaan tästä elämästä mutta silti hyvin relevantteja.

Joku voisi sanoa, että Sivukirjastokoira Loki ei Ragnarokin tapahtumissa esittäydy kovin erinomaisessa valossa, mutta väliäkös tuolla. Meillä kotona Loki on yleensä ihan mukava, karvainen ja possuallergikko. Postinkantaja tosin pelkää Lokia, mutta jollain se on mainekin ylläpidettävä.

In Other Worlds

Olen satunnaisesti osunut lukemaan Margaret Atwood vs. spefi-genre -sähinää siitä, miksei Atwood myönnä kirjoittavansa scifiä, vaikka ihan selkeesti kirjoittaakin scifiä, halveksiiko se jotenkin scifiä mitähäh. Ja ilmeisesti osin tähän keskusteluun tympääntyneenä Atwood kirjoitti kirjan scifistä. Minusta In Other Worlds oli kerrassaan mainio lukukokemus, vaikka välillä tulikin sellainen olo, että tieteiskirjallisuuden ydin on Atwoodin mielestä ehkä hieman banaali: miten niin kyse on vain vaatteista ja seksistä? (Eikä se sittenkään ole ihan niin banaali, niitähän Atwoodin huikean hyvässä Orjattaresi-teoksessakin puidaan.)

Kirja sisältää pohdintaa scifistä ja muutamia tekstinpätkiä. Tekstinpätkät olivat ihan ok, mutta itse viihdyin parhaiten pohdintojen äärellä. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Atwoodin näkemyksiä dystopioista ja utopioista (jotka, toden totta, eivät ole kaukana dystopioista nekään); vielä asteen verran kiehtovampaa oli upota miettimään sitä, miten lähellä Orjattaresi-kirjan maailma toteutumistaan on. Atwoodkin sanoo, että oli hetken aikaa jo ollut melko varma siitä, että hänen kuvaamansa dystopia olisi vältetty ... mutta se tunne meni valitettavasti ohi.

Kirja tarjoaa myös vastauksen siihen, miksi Atwoodin kirja The Year of the Flood on suomennettu nimellä Herran tarhurit (tätä asiaa on pohdittu kerran jos toisenkin viinilasillisen äärellä); ja mikä vielä olennaisempaa, viimeistään vakuutti minut siitä, että Herran tarhurit pitäisi lukea pikimmiten.

Tätä uskaltaa kyllä suositella kaikille scifistä kiinnostuneille, sillä Atwood kirjoittaa ihan älyttömän sympaattisesti.

Kirjaston henget

Lukeminen on pahimmillaan yhtä oman napanöyhdän ihastunutta tutkailua: sitä se on etenkin silloin, kun lukee lukemisesta. Kustantaja Jacques Bonnet on kirjoittanut aiheesta kirjankin, joka ... jää minusta kyllä sisältönsä puolesta kovin köykäiseksi, jos kohta tarjoaa mahdollisuuden edellämainittuun tutkailuun.

Okei, Kirjaston henget oli muistaakseni paikoin ihan hauskakin, mutta enimmäkseen se a) tarjoaa kovin vähän uutta etenkään pesunkestävälle kirjatoukalle (ellei lasketa lievää närkästystä siitä, että toisilla on Pariisin keskustassa varaa kämppään, johon mahtuu kymmeniätuhansia kirjoja) ja b) nojaa kovin vahvasti Georges Perecin tekstiin Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä, joka on sekä hauskempi että ytimekkäämpi kuin (valitettavasti) mikään, mitä Bonnet aiheesta saa irti.

Itse asiassa, unohdetaan Bonnet ja keskitytään Pereciin. Minulla on nimittäin onni omistaa paperikopiona edellämainittu teksti, joskaan en osaa lainkaan sanoa, mistä aviisista kopio on otettu. Suomentaja on joka tapauksessa Ville Keynäs. 

Perec kirjoittaa kirjojen järjestelystä esimerkiksi seuraavaa:

"Tätä sympaattisen epäjärjestyksen puolustuspuhetta vastustamaan nousee viheliäinen pyrkimys yksilölliseen byrokratiaan: jokaisella esineellä on oltava oma paikkansa ja jokaisella paikalla oma esineensä ja päinvastoin; näiden kahden jännitteen välillä, joista yksi asettaa etusijalle välinpitämättömyyden ja anarkisoivan hyväluontoisuuden, ja toinen ylistää tabula rasan hyveitä sekä ankaran järjestyksen tehokasta viileyttä, päätyy aina laittamaan kirjansa järjestykseen: se on koetteleva ja masentava operaatio, joka kuitenkin saattaa tuottaa miellyttäviä yllätyksiä kuten silloin, kun löytää kirjan jonka on unohtanut koska se on ollut poissa silmistä ja lykäten huomiseksi sen mitä ei teekään tänään ahmii sen samantien sängyssä mahallaan maaten." - Georges Perec, Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä

Perec myös kertoo, millainen kohtalo oli ystävällä, joka päätti rajoittaa kirjastonsa koon 361 kirjaan. (Ei aivan niin onneton kuin voisi kuvitella.)

Jos siis tiellenne osuu valintatilanne Bonnet vs. Perec, valitkaa Perec. Mikäli vaihtoehtona ei ole Perec, tehkää kuten parhaaksi näette - ei Bonnet:n lukeminen mitään ota, jos nyt ei annakaan.

Tunnustus & Generosity

Sain kahdelta suunnalta, Kujerruksista ja Elämää ja aspartaamia -blogista keltaiselle lapulle präntätyn tunnustuksen (keltaiset laput! My favorite!) ja ilahduin hommasta kovasti. Tällainen se on:

Hommaan liittyvät vielä ohjeetkin:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Nyt on niin, että tunnustus on kiertänyt useissa blogeissa, joten aion rikkoa sääntöjä hieman. Tunnustus lähtee eteenpäin tyypeille, jotka ovat auttaneet allekirjoittanutta tuntemaan olonsa kotoisaksi kirjabloggaajien moniäänisessä kentässä. Olkoonkin, että kaksi heistä ovat juuri samoja tyyppejä, joilta tunnustuksen sain.

Kiitos ja rakkautta siis Linnea, Artsi, Raija, Booksy ja Marjis! En odota, että jakelette tätä enää eteenpäin. Ellette kovasti halua.

Sitten asiaan. Richard Powersin Generosity on kirja, jonka olen kirjastosta lainannut pariinkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla ei vaan huvittanut, joten kirja koki harvinaisen kohtalon ja palautui avaamattomana. Toisella kerralla luin - ja tykkäsin.

Vaikka nyt on sanottava, että kansi lupaa jotain kiehtovaa ekokatastrofihenkistä, ja sitähän ei tarjolla ole.

Kai tämä on scifiksi laskettava: epäonnistunut kirjailija päätyy opettamaan kirjoittamista, ja kurssille päätyy nuori pakolaisnainen. Sellainen, jonka elämän ei missään nimessä odottaisi olevan onnellista, ei niiden kaikkien kauheiden kokemusten jälkeen - mutta joka kuitenkin pursuaa onnea. Mimmi on taianomainen ja lumoaa välittömästi koko luokan opettajaansa myöten. Samaan aikaan toisaalla geenitutkija metsästää onnellisuuden salaisuutta: jos on niin, että lievästä taipumuksesta pessimismiin on ollut evolutionaarisesti hyötyä, eikö moisesta taakasta olisi vihdoin jo syytä päästä eroon? Mikseivät kaikki voisi olla onnellisia? KOKO AJAN? Ja sitten käy niin, että pakolaisnainen kohtaa tutkijan ja mediahelvetti pääsee valloilleen.

Tämä scifimpi puoli oli ihan kiinnostavaa, vaikkei asiaa lopulta minusta ihan kauhean pitkälle päästy tutkimaan. Lukijassa, jolla viittaan itseeni, heräsi lähinnä kiukku ihmiskuntaa ja etenkin sen "amerikkalaisiksi" nimettyä osaa kohtaan. Kirjassa on kuitenkin toinenkin taso, metataso, johon kirjailija kirjoittaa itsensä tarinaa kuljettamaan. Se taso oli minusta suunnilleen yhtä tarpeellinen kuin yhteiset leikit firman virkistyspäivässä.

Loppujen lopuksi Generosity kyllä kannatti lukea, vaikkei se minusta aivan täysosuma ollutkaan. Mukaansatempaava ja paikoin hyvinkin fiksu sentään kyllä.