A Fisherman of the Inland Sea

Synttärilahjana tuli yllätys: Ursula K. Le Guinin novellikokoelma A Fisherman of the Inland Sea. Isäpuoli osti sen luullakseni siksi, että olimme jutelleet Le Guinin novellista The Ones Who Walk Away from Omelas - novellia ei lopulta kokoelmasta löytynyt, mutta mainio kokoelma on silti kyseessä.

(Ja koska The Ones... kertoo käsittääkseni kaupungista, jonka kaikki asukkaat ovat onnellisia, jos yksi pieni lapsi kärsii, en ollut kovin pahoillani siitä, etten vielä saanut novellia luettavakseni. Sen verran raa'alta aihe tuntuu.)

Le Guinin lukeminen pelottaa aina ennakolta. Jostain syystä kuvittelen yhä, että rouva on vaikeaselkoinen ja raskassoutuinen - vaikka ihan hyvin tiedän, ettei näin ole. Kokoelma sitäpaitsi alkaa ihan mahtavalla science fictionin puolustuspuheenvuorolla, joka lähtökohtaisesti pitäisi jokaisen tieteiskirjallisuutta kovasti vierastavan lukea.

Kokoelman novellit vaihtelevat: osa novelleista esittelee Le Guinia humoristina (joskaan ei sellaisena ääneennaurattavana). Mukana on kolme hainilaistarinaa, jotka olivat kaikki aivan poskettoman hyviä: näistä suosikikseni nousi ... jaa, enpäs tiedä. Varmaan tasapeli Dancing to Ganam -tarinan ja niminovellin välillä. Ensiksimainittu käsittelee todellisuuden tulkintaa omista lähtökohdista käsin (voi te epäluotettavat kertojat! Mihin tässä enää voi uskoa!) ja toinen on surumielinen tarina kotoaan fyysikoksi lähtevästä pojasta. Paras aikaparadoksi, joka on koskaan kirjoitettu.

Muista novelleista mieleen jäi erityisesti Newton's Sleep, joka kertoo Maasta lähtevästä avaruusaluksesta ja siitä, miten alkuperänsä taakse jättäminen ei ole kovin helppoa. Esipuheessaan Le Guin sanoo Newton's Sleepin päähenkilön tulleen usein tulkituksi feministisen miesvihan manifestaationa; minä en näe novellissa miesvihaa, näen vain hahmon joka on niin rationaalinen, ettei muulle jää tilaa.

Jälkikäteen ajateltuna olen oikeastaan aika tyytyväinen, etten lukenut Le Guinin "aikuisten kirjoja" teini-iässä, vaikka kovasti niitä kirjastossa tutkinkin. Le Guin oli tuttu Maameri-trilogiansa vuoksi, mutta scifipuolen skippasin, ja hyvä niin - epäilen, että teininä olisin saanut näistä vain näppylöitä enkä nautintoa, kuten nyt. Aikuisena on hauska olla!

All the Lives He Led

Ensimmäinen Frederik Pohlilta lukemani teos on All the Lives He Led. Sovitaanko saman tien, etten ole ainoa, jonka päässä kirjan nimi alkaa heti soida edesmenneen tyttöduo t.A.T.u.:n biisin sävelin: all the lives he led all the lives he led running through my head running through my heeeeeeaad - no, nyt viimeistään toivon, etten ole yksin. Misery loves company, sanovat kai jenkit, selvästi itsekin venäläistä tyttöpoppia liikaa kuulleena.

All the Lives He Led all the lives he ...okei okei... sijoittuu jonnekin kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolle. Erilaisista terrorismioperaatioista on tullut koko kansan huvia ja USA on tuusannuuskana Yellowstonen tulivuoren pamahdettua. Sankarimme Brad Sheridan työskentelee Euroopan puolella Pompeijin jubileumissa eräänlaisena velkaorjana, ja kohtaa elämänsä rakkauden lisäksi todisteita siitä, että jotain mätää saapasmaassa.

Ei mennä juoneen sen syvemmin. Se on kohtuullisen nokkela, enkä halua pilata keltään löytämisen fiilistä. AtLHL ei nokkelasta juonestaan huolimatta kuitenkaan ollut ihan minun kirjani: päähenkilö ja kertoja Brad oli suoraan sanottuna aika torvi. Säälittävä torvi, mikä ei tehnyt asiasta aivan suunnattoman paljon parempaa, ja vaikka tyyppi satunnaisesti osoitti yllättäviä selkärangan merkkejä, minusta Bradin seura 350 sivun ajan oli jokseenkin rasittavaa. Lisäksi kirja käynnistyy minusta verrattain hitaasti.

Pohl käsittelee silti aihetta, jota varmaan kaikki meistä ovat silloin tällöin pohtineet: miten toimii ihminen, joka lopullisesti menettää uskonsa ihmiskunnan kykyyn tehdä myös hyvää ja joka keskittyy vain siihen kaikkeen pahaan, jota olemme lajina saaneet aikaan? Tämän kysymyksen suhteen kirjan loppu on oikeastaan aika tyydyttävä, uskottava ja inhimillinen, joten ei tämän lukeminen suinkaan hukkaan heitettyä aikaa ollut.

Deadline

Tässä sitä taas ollaan, zombiapokalypsin äärellä.

Deadline jatkaa sanoista kauneimmalla nimettynä Mira Grantin Newsflesh-sarjaa, ja minä jatkan sillä jo hieman kuluneella aiheella, että tunkekaa ne nimenvaihdot jne. (Grant on minusta kyllä paljon parempi kirjailija kuin käsittääkseni ensimmäinen minänsä Seanan McGuire.)

Shaun Mason jatkaa raportointia siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Ykkösosan menetykset kaihertavat mieltä kovin, ja Shaun onkin väkivaltainen ääliösurussaan kieriskelevä, mielenterveydeltään horjahteleva nuori mies. Sitten CDC (eli tartuntatautiviranomainen) lähettää Shaunin tiimin syliin yhden nuoren tutkijansa, jolla on skuuppi: jengiä kuolee epämääräisistä, ei-zombihenkisistä syistä, ja sitten tempaudutaankin mukaan kieroiluun ja salaliittoihin ja vaaran tunteeseen.

Tuntuu, ettei tästä pitäisi millään muotoa pitää niin paljon kuin pidin, sillä teknisesti ottaen kirjassa on aika paljonkin ärsyttävää. Shaun on päähenkilö, jonka kuolemaa en jäisi itkemään, eikä minulla toden totta ole sekuntiakaan aikaa kuolleille sisaruksille, jotka jäävät hengaamaan lepakoiksi päähenkilön tapuliin. Kirjassa on ykkösosan tapaan hieman toisteisuutta ja höpöhöpökynnys ylitetään etenkin lopussa komealla loikalla.

Ja kuitenkin. Kuitenkin. Grant onnistuu luomaan paikoin todella hyytävän tunnelman - sellaisen, ettei kirjaa voi käsistään laskea. Teksti on sujuvaa ja viihdyttävää, eikä kaikkia juonenkäänteitä voinut ennalta arvata (ei sillä, että olisin kovasti yrittänytkään.) Zombiapokalypsin jälkeinen mediaa pursuava yhteiskunta on kiehtova kuin mikä, ja bloggaajineen todella aikamme kuva (vaikka näennäisesti sijoittuukin nelisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen.) Zombit ovat tarpeeksi pelottavia, mistä huolimatta kirja ei itse asiassa ole edes kovin väkivaltainen (vaikka kauheat kuolemat ovatkin usein genrelle ominaisia.)

Tässä puhuttiin sellaisesta viiden tähden rajamailla hiipivästä lukukokemuksesta, ystävät, enkä oikein osaa edes selittää, miksi. Vain mainitsemani hypähdys höperyyden puolelle lopussa häiritsi sen verran, että kokonaisarvio rojahti vaatimattomaan neljään tähteen.

Onneksi seuraava osa istuu jo kirjahyllyssä.

Zeuglodon

James P. Blaylockin lyhyehkö romsku Zeuglodon ilmestyi hiljattain äänikirjana, ja se piti tietenkin heti kuunnella.

Poikkeuksellisesti äänikirjan kansi: äänikirjan ja tekstiversion kannet eroavat melkoisesti.

Epäselväksi jäi, mille yleisölle Z oli suunnattu. Se oli kelpo tarina lapsista, ja kohtuullisen verettömänä (kukaan ei tainnut päästä hengestään) kävisi myös luullakseni lastenkirjasta. Vaan toimi se aikuisellekin: kirjassa kolme isosetänsä hoivissa olevaa lasta tempautuvat mukaan seikkailuun, jossa arkkipahis varastaa kartan ja merenneidon arkusta löytyy vanha avain. Muksut jahtaavat pahista maalla ja merellä ja vielä siinä maassa, joka maapallon keskipisteestä löytyy. Kertojana toimii nuori Kathleen Perkins, joukon ainoa tyttö.

Arvaatte varmaan, että Z oli täynnä kaikkea älyttömän siistiä: luurankoja, tunneleita, sukellusveneitä, salaisia seuroja ja sitä rataa. Pikaisen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Z kytkeytyy Blaylockin aiempaan tuotantoon, johon siihenkin on siis tutustuttava tuota pikaa.

Ihan koko kirjaa ei jännitys jaksanut kantaa, ja vaikka loppupuoli sinänsä oli yhtä vauhdikas kuin alkupuolikin, keskittymiseni hieman herpaantui. Tämä huolimatta lukijasta, Jennifer Woodwardista, joka on aivan loistava herättäen kertojan oikeasti henkiin; tietenkin elävään fiilikseen vaikuttaa myös Blaylockin teksti, jossa on jotenkin saatu kuvattua nuoren seikkailijattaren fiilikset ja kieli niin, että voi aivan kuvitella kuuntelevansa, kuinka tyyppi kertoilee seikkailustaan sattumalta juuri minulle. Huolimatta siis hienoisesta jännityksen laskusta kohti loppua Zeuglodon on oikeasti mainio opus, jonka kuunteleminen nimenomaan äänikirjana on oikein hyvä valinta.

Whispers Under Ground

Odottelin koko tovin Whispers Under Groundia kirjastoon, ja nyt se on täällä! Täällä! Muahaha! Sori kaikki te ... viisi ihmistä, jotka olette jättäneet kirjasta varauksen: piti palauttaa se tänään, mutten ehtinyt. Yritän pikimmiten.

(Vaikka nyt, kun huomasin, että teitä on vain viisi, asia ei tunnu aivan niin kiireiseltä.)

No mutta niin. Kolmas osa Ben Aaronovitchin poliisimies Peter Grantista kertovassa sarjassa jatkaa tutulla ja hyväksihavaitulla linjalla: Peter opettelee taikuutta, jahtaa rikollisia ja Lontoo on toinen päähenkilö. Tällä kertaa selvitettäväksi tulee murhamysteeri, jonka tiimoilta Peter pääsee maan alle - metroon ja viemäreihin.

Juoni oli ihan höperö, taas. Mutta ei sillä ole mitään väliä - juoni tuntuu Aaronovitchin teoksissa aivan toissijaiselta. En toisaalta edes kirjan luettuani tiedä, mikä on ensisijaista - kielenkäyttö ehkä? Herra Sivukirjasto vaikutti tyytymättömältä, kun kirjan sivulla kolme (tai jotain) nauroin ensimmäisen kerran ääneen - ilmeisesti on hermostuttavaa, kun vaimo hihittää itsekseen sohvalla.

Pidän kauheasti Aaronovitchin huumorista, mutta pidän myös hänen hahmoistaan. Esimerkiksi tapa, jolla Peter suhtautuu työkaverinsa Lesleyn vammoihin on jotenkin kovin inhimillinen - Peter haluaa olla (ja onkin) Lesleyn tukena, muttei voi mitään sille, että etenkin alkuun ystävän vammat ovat kovin kauhistuttavia. Ei yli-inhimillistä sankaruutta, vaan fantasiapuolesta huolimatta täysin inhimillistä.

En muuten lukenut kirjan takakantta, sillä luin jostain, kuinka joku närkästynyt jenkkibloggaaja oli sen virheen tehnyt ja antanut takakannen asiaan juuri liittymättömän käänteen vaikuttaa lukukokemukseensa liiaksi. WUG:in uskaltaa kyllä lukea ilman kustantajan yhteenvetoakin: jos Lontoo kiinnostaa, Aaronovitchiin kannattaa tutustua.

Humble eBook Bundle

Herra Sivukirjasto lähetti linkin. Linkin takaa löytyi HumbleBundle-diili, ja se tiedoksi myös niille teistä, jotka olette esimerkiksi e-kirjoja halunneet kokeilla mutta ette ole vielä uskaltaneet (tai niille, jotka olette halunneet lukea maagista realismia, mutta olette ujostelleet.)

Maksa, mitä jaksat -periaatteella toimivasta HumbleBundle-diilistä saa kuusi DRM-vapaata e-kirjaa: messissä mm. Cory Doctorow, Kelly Link, Lauren Beukes ja niin edelleen. (Jotkut olin jo lukenut, mutta väliäkö sillä, sillä osa riihikuivasta menee hyväntekeväisyyteen. Halutessaan voi myös määritellä, miten iso osa menee kirjailijoille, hyväntekeväisyyteen ja organisaattorille.)

Itse maksoin 15 taalaa eli hieman yli keskiarvon ja sain pari lisäkirjaa, mutta erityisen innoissani olen tuosta Doctorowista, joka kuuluu perussettiin.

Diili on voimassa vielä 14 päivää, 3 tuntia, 41 minuuttia ja 58 sekuntia, joten reippaina käykäämme rekkain alle kaikki yhdessä!

Debris

Jo Andertonin Debris käsketään kustantajan toimesta pistää scifihyllyyn, mutta jos nyt genrejaottelua ruvetaan harrastamaan, ihan silkkaa fantasiaa tämä minusta on.

Tanyana on arkkitehti, joka muovaa maailmaa hallitsemalla mielellään pioneita (pii-mesoneita, ei niitä kukkia), joista kaikkeus koostuu. Jumalattoman patsashankkeen valmistuminen kuitenkin tyssää, kun joku virittää Tanyanalle ansan, ja mimmistä tulee yksi kaupungin alhaisemmista työläisistä: yksi niistä, jotka keräävät rakennushankkeista syntynyttä jätettä, joka on hävitettävä tai muuten. Ja sitten käy tietenkin ilmi, että näillä jätöksillä on asiaan jokin kanta myös ja katastrofeja pukkaa oikealta ja vasemmalta.

Voi olla, että mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia vaikuttaa taikuudelta, mutta minusta kirjan scifielementiksi ei riitä se, että voimana on hadroneiden suoramanipulointi eikä "taikuus". En osta premissiä, jossa ihmisaivoille tuosta noin vain on kehittynyt taito manipuloida hadroneita; geenimanipulaatio kai tulisi kysymykseen, ellei kirjassa pionitaituruutta edeltänyt teknologia vaikuttaisi periytyvän ihan suoraan höyrykoneajalta.

Ei Andertonin opus muutoinkaan minusta ole kovin tulevaisuuteen suuntautuva: yhteisö, jossa Tanyana elää, on ihan outo vanhoillinen aatelis-työläisyhteistö, jossa esimerkiksi valo tuotetaan pionitehtaassa käsipelillä. No, ehkä yhteiskuntarakenne ehtii romahtaa ja nousee jaloilleen useampaankin kertaan ennen kuin kehitämme taidon suoramanipuloida pioneita ... mutta pääosin Andertonin romsku toimii vain, jos sen lukee fantasiana.

Magiagenren edustajana Debris onkin itse asiassa ihan viihdyttävä: Tanyanan ylenmäärin mahtavat lahjat käsitellä sekä pioneja että roskaa hieman rasittavat, mutta esimerkiksi sankarittaren suhde kummallisen teknikon Devichin kanssa on aidostikin hieman ... inha, ja sellaisena varsin onnistunut.

Kirja on kuitenkin osa pidempää sarjaa, eikä oikeastaan tunnu niinkään loppuvan kuin lässähtävän seuraavaa osaa odotellessa, joten paljon viihdyttävyyttä parempaan Anderton ei ainakaan minun kirjoissani yllä.

The Clockwork Rocket

The Clockwork Rocket ei ole uutta Cassandra Clarea, vaan Greg Eganin yritys välttää bestsellerlistat tyystin.

TCR on niin kovaa scifiä, ettei tästä varmaan enää kovemmaksi pääse. Egan on kehitellyt universumin, jonka fysiikan lait ovat täysin erilaiset kuin omamme - ja perusteellisena miehenä Egan vieläpä selittää nuo lait. Tarkasti. Kaavakuvien kera. Esimerkiksi: Eganin maailmankaikkeudessa (jota joku jossain sanoi Riemannin universumiksi, mutta minä en tajunnut äsken googlatessani Riemannista hölkäsen pöläystä, joten en osaa sanoa) valon nopeus riippuu sen aallonpituudesta.

Jos diggaa fysiikasta, vaikkakin vaihtoehtoisesta, TCR on ihan must-juttu. Itse luin sitä kiinnostuneena, vaikka fysiikan teoriat lähinnä lipuivat silmieni editse (en edes yrittänyt ymmärtää: fysiikka on minun näkökulmastani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, eli koululaisille) ja kaavakuvatkin tarkoittivat lähinnä sitä, että yhdellä sivulla oli vähemmän luettavaa.

No, mitä siellä maailmankaikkeudessa sitten tapahtuu?

Siellä on Yalda, nuori nainen ja fyysikko, joka havaitsee, että planeettaa uhkaa tuho. Valitettavasti tiede ei ole kovin edistyksellistä, eikä ole lainkaan selvää, miten tuho vältetään. Niinpä tyypit päättävät rakentaa raketin: siellä ongelmat ratkaistaan monen sukupolven aikana, ja palataan planeetalle neljän vuoden päästä lähtöhetkestä. (Niinpä niin, ei vastaa meidän suhteellisuusteoriaamme.) Planeetan pinnalla taas on lauma aidosti vieraanoloisia humanoideja: Egan ei viisaasti selittele, mutta lukijalle valkenee pikku hiljaa silti, että yhteiskunta on jokseenkin patriarkaalinen ja syystä. Lisääntyminen tapahtuu nimittäin niin, että nainen jakautuu neljään osaan ja kuolee itse prosessissa. Yösyötöt jäävät isien hommaksi väistämättä. Yalda ja muut nuoret naiset yrittävät ajaa eteenpäin niinkin pientä asiaa kuin naisen oikeutta tehdä itse päätös siitä, milloin huvittaisi jakautua.

Jep. Kaikuja omasta maailmastamme, mutta perin kauhistuttavina.

Jos on kuten minä, kirjaa lukee ensisijaisesti yhteisökuvausten vuoksi, toissijaisesti vieraan fysiikan ja avaruusmatkailun vuoksi, ja vasta viimeisenä juonen takia (se kun on sekä melkoisen ennalta-arvattava että hidastempoinen.)

Tykkäsin TCR:ista kyllä, vaikken todellakaan voi väittää ymmärtäneeni siitä kaikkea. Lukiessa mietin myös useampaan kertaan, että jos todella haluaa varmistaa kirjalleen pienen lukijakunnan, tämä on varmaan aika hyvä tapa.

The Boneshaker, vol. 2

Kate Milfordin The Boneshaker (jota ei pidä sekoittaa Cherie Priestin Boneshakeriin) oli yllättävän sympaattinen ja mainio. Älkää kysykö, miksi luen kirjoja, joiden en välttämättä oleta olevan sympaattisia ja mainioita. Tai itse asiassa, kysykää pois vaan - se johtuu siitä, että haluan antaa niille tilaisuuden yllättää.

1910-luvulle sijoittuva The Boneshaker kertoo 13-vuotiaasta Nataliesta, joka tykkää mekaanisista asioista ja auttelee isänsä korjauspajalla. Sitten kaupunkiin saapuu kiertelevä lääkeshow, jossa kaikki ei todellakaan ole ihan niin kuin pitäisi - tätä eivät tietenkään kaikki kaupungin asukkaat näe, joten katastrofin estämiseksi Natalien pitää toimia. Tietty.

Ihan yksin ei Natalie ole, millä saralla The Boneshaker eroaa hieman ya-genren käytännöistä: kirjassa on myös avuliaita, tilanteen ymmärtäviä aikuisia. Aika paljon hekin silti laskevat sankarittaren harteille, mikä ehkä aikuislukijaa hieman sieppasi.

Milford on kirjoittanut kirjaansa kaikkea siistiä, kuten risteyksissä tehtyjä diilejä paholaisen kanssa ja itsestäänliikkuvia mekaanisia nukkeja ja polkupyörän, jolla ajaminen on yhtä helvettiä (kirjan nimi viittaakin siihen.) Kaikkea ei myöskään selitetä aivan auki tai lopussa punota aivan nätisti kiinni, ja siitä pisteet. Milford ei lupaa ihmeitä, vaikka fantasiaa kirjoittaakin. Pelottavat kohdat olivat lisäksi oikeasti aika jänskiä.

Lukijalle tietyt Natalien perhekuviot selviävät aika paljon nopeammin kuin sankarittarelle itselleen, mutta kerrankin se ei haitannut. Se, miten Natalie tajuaa, mitä perheessä on tapahtumassa, on luontevan ja luonnollisen oloista.

The Golden Age

Olen taas päättänyt ottaa lukutahdin kiinni blogissa - huomaatteko? Se olen minä, joka floodaan. Onneksi lapsi menee nykyään nukkumaan suhteellisen aikaisin, ja onneksi keuhkoputkentulehdus estää kaikenlaiset pois koneen ääreltä vievät harrastukset, kuten juoksemisen. Yhä. No, siitä olen jokseenkin katkera.

Locuksen suosituksesta lukuun päätyy kaikenlaista kummallista, kuten tsekkiläisen Michal Ajvazin opus The Golden Age. Hankin sen e-kirjana, vaikka vähän meinasi mennä pissa sukkaan kun verkkokaupassa joku rinnasti tämän sanallisen labyrintin esmes erääseen Joyceen.

The Golden Age kertoo niin kummallisesta saaresta, että lievätkö sen asukkaat ihmisiä lainkaan. Ajvaz punoo saaren rauhallisen tunnelman verkoksi, johon lukija uppoaa - ja siirtyy sitten kertomaan saarella luetusta ja kirjoitetusta kummallisesta kirjasta, joka on tekstuaalinen labyrintti ihan oikeasti. Rauhallinen fiilis rikkoutuu kun lukija uppoaa Ajvazin labyrinttiin.

Jätän vertailut muille. Minä pidin TGA:sta lopulta kovasti, vaikka aivan ensialkuun meinasin hermostua kummalliseen verkkaiseen tahtiin ja ärsyttävyyteen asti omituisiin saaren asukkaisiin. Ajvaz todella onnistuu luomaan erikoisen ja erityisen tunnelman, josta on helppo nauttia. Etenkin sitten, kun tajuaa säätää kännykän lukuohjelman fonttia pienemmäksi: kaikkien kirjojen kohdalla näin ei ehkä ole, mutta TGA vaatii isompia tekstipintoja (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse kuvittelen ymmärtäväni, mutta ei sekään ole ihan varmaa.)

En tosin uskalla suositella tätä kellekään. Joyceen vertaaminen pelotti pois varmasti ne harvatkin kiinnostuneet, vaikka minusta tämä on kyllä helpompi - tai sitten en vain ymmärtänyt puoliakaan, en saanut viittauksista kiinni ja olin pihalla. Vaan vähät minä siitä. Sitä ottaa mukaansa, mitä saa - tästäkin. En ole kovin analyyttinen lukija, enkä edes osaa pitää sitä erityisen pahana.

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making

Catherynne M. Valente kirjoitti nuortenkirjan, jonka nimeä en todella aio kirjoittaa kahdesti. Hetki ... copy ... paste ... The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making on mainio satu.

September on melkoisen kyllästynyt elämäänsä, eikä juuri aikaile, kun vihreä tuuli käy kylässä ja ehdottaa reissua Satumaahan. Tästä alkaa seikkailu, jossa on kaikkea siistiä: taruolentojen byrokratiaa, kirjaston ja lohikäärmeen jälkeläinen, syksyn maa, oikeasti pelottavia käänteitä ja - viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä - loppuratkaisu, joka on ihan hirveän monella tasolla hyvä ja tyydyttävä. Ei lainkaan noita liiskaksi -tasoa. En ajatellut mennä juoneen sen syvemmin, sillä tämä jos mikä on "matka, ei päämäärä" -tyyppinen kirja.

Toivoisin tätä oitis suomennettavaksi, mutta muistelen, että tässä oli jokseenkin paljon kielellistä kikkailua, enkä tiedä, toivonko tätä kohtaloksi yhdellekään kääntäjälle.

Suosittelen.

Kolkko hiljaisuus

Bongasin Paul Daviesin SETI-projektin 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittaman Kolkko hiljaisuus -opuksen Sellon kirjaston blogista, joka onkin oikein mainio kirjastoihmisten pitämä kirjablogi. Suosittelen. (Enimmäkseen sinne näyttää kirjoittavan Mikko, joka on myös työtoverini niiltä ajoilta, kun itsekin olin aika lähellä tuota ammattikunnista myyttisintä: kirjastonhoitajia. Tarkoitan etäisyyden puolesta lähellä, joka lauantai vuoden ajan lainaustiskin samalla puolella. Tuntiapulaisena.)

Kolkko hiljaisuus käsittelee Maan ulkopuolisen elämän, ja eritoten älyllisen elämän etsintää. Sen se tekee kiinnostavasti, vaikka myös hieman masentavasti: kirjaa lukemalla selviää aika nopeasti, että on tosi vaikea etsiä, kun emme ymmärrä elämästä juuri mitään. Esimerkiksi: jos elämän syntyminen sinänsä on ihme, voi olla, että mitään ei ihan lähitunteina löydetäkään. Toisaalta, jos elämän syntyminen on kohtuullisen triviaalia, on seuraavaksi selvitettävä, onko älyllisen elämän syntyminen lainkaan todennäköistä, ja niin edelleen. Vaan vaikea on vetää johtopäätöksiä, kun tutkimusaineistoa on toistaiseksi vähänlaisesti: yksi planeetta ja tiettävästi vain yhteen kertaan  kehittynyt elämä.

Davies käsittelee myös SETI-projektia itseään. Selväksi käy sekin, että SETI on sinänsä hieno ja kunnianhimoinen, mutta varsin kapea-alainen projekti. SETI tutkii radioaaltoja, mutta ei ole mitenkään selvää, että muukalaiset viestisivät juurikin radiotaajuuksien kautta. Kun SETI 60-luvun kieppeillä perustettiin, ihmisten radioviestintä oli kasvanut koko ajan - mutta sitä se ei suinkaan ole tehnyt viimeistä viittäkymmentä vuotta. Pikemminkin päin vastoin: tuottamamme radiometeli on vähentynyt viestintäteknologioiden kehittyessä.

Davies ei myöskään juuri liputa scifihenkisille viestintäteknologioille, eli unohtakaa ansiibelit. Jos jossain galaktisessa naapurustossa vaikkapa tuhannen valovuoden päässä joku vilkuilee tänne (ikään kuin minä tutkailisin Herttoniemestä käsin Roihuvuoren vesitornia) he toden totta eivät näe teknologisesti kovin edistynyttä jengiä.

Huokaus.

Lakkaan siis pidättämästä hengitystäni älykkään elämän löytymistä koskevaa ilmoitusta odotellessani (sinänsä viisasta, Daviesin visio siitä, mitä sellaisesta ilmoituksesta ehkä seuraisi ei sekään ole riemukas) ja keskityn fiktioon. Ja Risto Isomäen juttuun siitä, että ehkä Marsista on kuitenkin jo löydetty elämää. Ei ehkä teknologisesti kovin edistynyttä elämää, mutta hahaa jos on.

Ei Kolkko hiljaisuus ole kuitenkaan toivoton, vaikka se kylmät faktat tunnustaakin: hankalaa on. Davies on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yritystä kannattaa jatkaa, ja niin olen minäkin. Pitkää ikää SETI-projektille - tulkoon rinnallesi myös moninaisempia muotoja maanulkoisen elämän etsintään.

Discount Armageddon

Asia, jonka olen aina kuvitellut tapahtuvan vain muille ihmisille: jonkin kirjan lukeminen metrossa nolottaa.

Sitten kirjastosta tuli varausilmoitus: Seanan McGuiren uuden sarjan aloitusosa Discount Armageddon olisi noudettavissa. Ja yhtäkkiä kävi niin, että piilottelin kirjan kantta kanssamatkustajilta. Katsokaa nyt:

Huoh.

Kirja itsessään on ihan menevää paranormaalia romantiikka, mutta vähän liian höperö, jotta jaksaisin seuraavaa osaa henkeäni pidätellen odottaa. Lyhyesti: Verity Price on kilpatanssija (vakiotansseja ja lattareita! Please! Miksei edes katutansseja?) ja hirviönmetsästäjä, jonka perhe on ottanut ns. humaanimman linjan möpöjen kanssa: ensin varoitus ja sitten vasta henki pois. Mutta nyt Verityn reviirille saapuu komea Dominic, jonka edustama taho on enemmän tihulaisten suoraviivaisen torjunnan kannalla. Vaan äkkiäkös Verity opettaa italiaanon tavoille, etenkin kun samalla kaupungissa katoaa nuoria naisihmisiä yliluonnollisten olentojen vaalipiiristä.

Lajinsa edustajana DA oli varmaan ihan ookoo, mutta jos pysyvin muistijälki on kannen piilottelusta (äsken piti googlettaa Dominicin nimi, jota esimerkiksi kukaan Amazonin arvioija ei nähnyt tarpeelliseksi mainita), voidaan arvella, että Nobel-komiteakaan ei tule ihan toviin ehdottamaan palkintoa McGuirelle.

Ai, niin, päähenkilöä palvovista uskonnollisista hiiristä pidin kovasti.

EDIT. Suljen kommentoinnit tästä postauksesta, tänne sataa spämmiä.