Marina

Teen taas aikahypyn nykyhetkeä lähemmäs syistä, jotka selvinnevät kohta, ellette nukahda. (Niin, nyt sitten seuraa sitä bloggaajan omaan persoonaan keskittymistä asiallisen kritiikin sijaan, mutta siihen olettekin jo tottuneet.) 

Kun näin Carlos Ruiz Zafónin juuri suomennetun Marinan kirjakaupassa, ensimmäinen ajatukseni oli, myönnän, "Kylläpäs sitä nyt suolletaan." Tämä siitä huolimatta, että koko lailla pidin Tuulen varjosta ja olen mielihyvällä odotellut sopivaa hetkeä lukea sen jatko-osatkin.

Kuva kietaistu Internetistä.*

Sitten herra Sivukirjasto osti Marinan (onnistuimme käymään yhden kirjakauppareissun aikana kassalla kolme tai neljä kertaa, olemme kovan luokan haahuilijoita), ja kun kirja on ostettu, se toki liitetään osaksi niiden kirjojen pinoa, jotka tullaan lukemaan heti sopivan hetken koittaessa tällä tai ensi vuosisadalla.

Sopivan hetken sijaan koitti herra Sivukirjasto, joka Marinan luettuaan vaati, että minunkin on se luettava pikimmiten, jotta hän voi blogistani lukea siitä vielä, kun muistaa kirjasta mitään. Aikahyppy on siis suoraa seurausta siitä, että jos jotain olen niin kuuliainen vaimo. Ja nyt se Marina.

Ensinnäkin ennakko-odotukseni kirjaan paranivat melkoisesti luettuani alkusanat: Marinaa ei ole suollettu Tuulen varjon sukseen jälkeen vaan sitä ennen, vuonna 1999.

Toiseksi kirja oli mitä mainioimmin goottilainen tanssi halki Barcelonan. Tai no, ehkä se oli melkoisen suorasukainen hatunnosto Shelleyn Frankensteinille. Zafon on tunkenut juoneensa takuulla kaiken mahdollisen kauhean ja romanttisen ja saanut aikaan melkoisen vauhdikkaan ja minusta myös kohtuullisen toimivan keitoksen. En tarkoita, että kaikki tarinan elementit kestäisivät välttämättä kriittisempää silmäilyä, vaan sitä, että jos heittää kriittiset lähilukulasinsa roskikseen ja keskittyy nauttimaan täysin rinnoin rapistuvista katalonialaisista kartanoista ja hunnutetuista salaperäisistä naisista, tulee huomaamattaan viettäneeksi joitakin tunteja oikein mukavasti. Parissa kohdassa Zafon onnistui myös olemaan aidosti pelottava. No, minusta. On tärkeää huomata, ettei minun pelotteluni kaikkien tahojen mielestä ole lainkaan vaikeaa.

Se on kyllä sanottava, että kirjan kaksi tarinaa eivät minusta aivan saumattomasti toimi yhdessä - tai no, toimivathan ne kun pakko on, mutta lukijan on kyllä hylättävä epäusko tyystin päästäkseen sinuiksi niiden yhteensattumien kanssa, joista koko seikkailu lopulta alkaa.

Ne, jotka lukevat Zafonia lähinnä päästäkseen Barcelonaan, eivät pettyne Marinankaan kanssa. Itse huomasin kyllä jo surukseni unohtaneeni kaupungin lähestulkoon tyystin.

* ...Otavan oman verkko-osaamisen petettyä pahemman kerran: mitään sivua ei Otavan sivustolta voida löytää. Toivottavasti edes IT-tuki löytyy pian siellä Otskulla!