Minulla oli melkoiset odotukset Jaana-Mirjam Mustavuoren kirjaa Nainen puntarissa kohtaan, joten oli ehkä väistämätöntä, että petyin hieman.
Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.
Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.
Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.
(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)
Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.
Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.
Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.
Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.
Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.
Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.
Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.
(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)
Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.
Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.
Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.
Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.
5 comments:
Mielenkiintoista. Kiva kun luit puolestani :)! Olisin samaa mieltä kanssasi ettei tietty laji voi käydä kaikille, vaikka tanssi onkin varsin ylistetty laji ja nykyään myös kuntoutuksen väline.
Kiva kun luit tämän! Minustakin alkupuoli oli parempi kuin loppu. Vaikka ehdottomasti olen enemmän luovan liikkeen ihmisiä, tuli lopussa sitä sorttia jo vähän liikaa jopa minulle ;)
Päänkannatusteline, mainiota, tuo termi oli mennyt minulta kokonaan ohi.
Bleue, ole hyvä :D Tanssi on minusta hieno asia, en vain voi sietää edes ajatusta luovasta tanssista. Minä haluan koreografian :D
Amma, se sun postaus tästä oli niin hieno, että sen pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille, ei niinkään tämän kirjan :)
Päänkannatusteline on hieno sana!
:D!
Joo luova tanssi vaatisi kyllä itselleni vähän terassikierrosta pohjalle, muuten ois kylläaika noloa. No ja sittenkin olisi.
Niin ja terassikierroksen jälkeen on kuitenkin hauskempaa tanssia dancehallia!
Post a Comment