Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas oli lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi valittu opus.
Seuraavaksi fiiliksiä ennen lukupiirin kokoontumista:
Yleistasolla kirjasta jäi hyvä mieli, mutta. Mutta välillä tuli sellainen olo, etten ole ihan fiksu.
Kirjasta kolmasosan luettuani päädyin siihen, että elämä on helpompaa, jos suhtaudun kirjaan surrealismina ja ymmärtämisen sijaan pyrin hyväksymään. Taktiikka toimi lähes loppuun asti, jolloin kyllä välillä tuntui, että jossain välissä saatoin tipahtaa kärryiltä ja raahautua loppumatkan kärryjen perälaudassa roikkuen.
Se, että päätin hyväksyä tapahtumat, toimi, koska päätin luottaa kirjailijaan - ja kun luotin, moni asia sai kuin saikin selityksensä. Pettikö hän minut siis siinä viime metreillä, vai herpaantuiko oma keskittymiseni? En ole aivan varma, mutta epäilen, että olisin riemastunut juonenkäänteistä enemmän, jos olisin ollut niissä paremmin sisällä.
Ja siitäpä päästään isoimpaan ongelmaani: juoni oli himpun verran mutkikas, ja kun aikajanatkin ristesivät kuin langat kirjoneuletyössä, huomasin olevani päästäni melko pyörällä.
Isoin ilahduksenaihekin löytyi: Rajaniemi käyttää mahtavalla tavalla tuhannen ja yhden yön satuja kirjassaan hyväkseen! Miten riemastuttavaa! Epäilen, että olemme olleet saman satukirjahyllyn äärellä skideinä.
Lukupiirin jälkeen huomasin, että uskalsin suhtautua opukseen himpun verran kriittisemmin. Aluksi kävi ehkä niin, että kun en aivan pysynyt kärryillä, ajattelin, että vika on minun, ei kirjan. Keskustelun jälkeen olo oli rohkeampi. Ehkä vika ei kuitenkaan ollut yksin minun.
Seuraavaksi fiiliksiä ennen lukupiirin kokoontumista:
Yleistasolla kirjasta jäi hyvä mieli, mutta. Mutta välillä tuli sellainen olo, etten ole ihan fiksu.
Kirjasta kolmasosan luettuani päädyin siihen, että elämä on helpompaa, jos suhtaudun kirjaan surrealismina ja ymmärtämisen sijaan pyrin hyväksymään. Taktiikka toimi lähes loppuun asti, jolloin kyllä välillä tuntui, että jossain välissä saatoin tipahtaa kärryiltä ja raahautua loppumatkan kärryjen perälaudassa roikkuen.
Se, että päätin hyväksyä tapahtumat, toimi, koska päätin luottaa kirjailijaan - ja kun luotin, moni asia sai kuin saikin selityksensä. Pettikö hän minut siis siinä viime metreillä, vai herpaantuiko oma keskittymiseni? En ole aivan varma, mutta epäilen, että olisin riemastunut juonenkäänteistä enemmän, jos olisin ollut niissä paremmin sisällä.
Ja siitäpä päästään isoimpaan ongelmaani: juoni oli himpun verran mutkikas, ja kun aikajanatkin ristesivät kuin langat kirjoneuletyössä, huomasin olevani päästäni melko pyörällä.
Isoin ilahduksenaihekin löytyi: Rajaniemi käyttää mahtavalla tavalla tuhannen ja yhden yön satuja kirjassaan hyväkseen! Miten riemastuttavaa! Epäilen, että olemme olleet saman satukirjahyllyn äärellä skideinä.
Lukupiirin jälkeen huomasin, että uskalsin suhtautua opukseen himpun verran kriittisemmin. Aluksi kävi ehkä niin, että kun en aivan pysynyt kärryillä, ajattelin, että vika on minun, ei kirjan. Keskustelun jälkeen olo oli rohkeampi. Ehkä vika ei kuitenkaan ollut yksin minun.
4 comments:
No kyllä tää fanityttö täällä myöntää, että olisihan siinä himpun verran selkeämmin voinut niitä asioita esittää. Kausaalienkeliä ootellessa.
No niin no. Kun minä olisin halunnut pitää tästä aivan varauksetta, harmitti löytää varauksia itsestään ja kirjasuhteestaan.
Täytyy sanoa että mä olen pyrkinyt pysyä tästä erossa. Mielessä keikkuu vielä liian tuoreessa muistissa Hal Ducanin Vellumi jonka jostain syystä yhdistän tähän Fragtaaliruhtinaan.
Jaa. Hmmm. Minusta Rajaniemi on kyllä lähestyttävämpi kuin Duncan, jonka teoksista en tiedä kenenkään muun kuin Tähtivaeltajan Jerrmanin pitäneen. Syystä. Mutta nyt kun sanoit, niin onhan niissä ehkä vähän jotain samaa. Mutta kuitenkaan ei sentään, voi kamala.
Post a Comment