Karin Tidbeckin Jagannath-kokoelmaa piti odotella kirjastosta tovi. Saapuessaan se oli ohut ja jotenkin hieman anteeksipyytävän oloinen. Tiedättehän, sellainen kirja, josta tulee olo, että fontin ja marginaalin koko on valittu, jotta paperia ei tuhlaantuisi järkyttävää määrää. Että oikeastaan olisi parempi säästää vähän ja eihän kannen painatukseen sentään kovin monta väriä tarvita?
Kauheata vääryyttä. Jagannath pitäisi luovuttaa lukijoilleen kovakantisena opuksena, jonka paperi on lähes syntisen painavaa ja pehmeää ja tehty kestämään tuhat vuotta, ja jonka marginaalit ovat tuhlailevia. Kannessa voisi lukea joku mumina siitä, miten novelleja hyödyttöminä pitävät ihmiset eivät vain ole sattuneet lukemaan Jagannathia, terveisin, Sivukirjasto-blogi tai Nobel-komitea tai muu arvovaltainen taho.
Okei, liioittelen ehkä ihan vähän, tuossa Nobel-komitean kohdalla, eiväthän he mitenkään voisi maannaistaan näin suosia, mutta en kuitenkaan kovin paljon. Tidbeck kirjoittaa hienosti ja hänen tarinansa - joita on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen, mistä syystä tuntuu hieman rikolliselta, että ne ehkä jäävät laajemmalta yleisöltä huomaamatta spefigenreen jouduttuaan - ovat maagisia sanan erilaisissa merkityksissä.
Tidbeckin teksti on tosi kaunista, ja helvetti vieköön, hän on kääntänyt hengentuotteensa englanniksi itse. Kateuteni olisi rajatonta, mutten mitenkään kykene olemaan kateellinen tällaisen edessä. Kiitollinen vain.
Kauheata vääryyttä. Jagannath pitäisi luovuttaa lukijoilleen kovakantisena opuksena, jonka paperi on lähes syntisen painavaa ja pehmeää ja tehty kestämään tuhat vuotta, ja jonka marginaalit ovat tuhlailevia. Kannessa voisi lukea joku mumina siitä, miten novelleja hyödyttöminä pitävät ihmiset eivät vain ole sattuneet lukemaan Jagannathia, terveisin, Sivukirjasto-blogi tai Nobel-komitea tai muu arvovaltainen taho.
Okei, liioittelen ehkä ihan vähän, tuossa Nobel-komitean kohdalla, eiväthän he mitenkään voisi maannaistaan näin suosia, mutta en kuitenkaan kovin paljon. Tidbeck kirjoittaa hienosti ja hänen tarinansa - joita on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen, mistä syystä tuntuu hieman rikolliselta, että ne ehkä jäävät laajemmalta yleisöltä huomaamatta spefigenreen jouduttuaan - ovat maagisia sanan erilaisissa merkityksissä.
Tidbeckin teksti on tosi kaunista, ja helvetti vieköön, hän on kääntänyt hengentuotteensa englanniksi itse. Kateuteni olisi rajatonta, mutten mitenkään kykene olemaan kateellinen tällaisen edessä. Kiitollinen vain.
2 comments:
Minusta on huutava vääryys, ettei Hugoissa ole kokoelma-kategoriaa, sillä olisin äänestänyt viime vuonna Jagannathia kokonaisuutena muutaman yksittäisen novellin sijaan. World fantasy -ehdokkaaksi kirja tosin pääsi, mutta mukana oli kovia kanssakilpailijoita. Enemmän toivoisi kummallistenkin tarinoiden saavan huomiota erinomaisesti kirjoitettuna kirjallisuutena itsenään, ei jonkin genren edustajana.
Joo, Jagannath oli järisyttävä nimenomaan kokonaisuutena.
Mä niiiiiin haluaisin, että näitä mainioita tarinoita lukisivat kaikki eivätkä vain spefi-intoilijat. Huokaus.
Post a Comment