Evvaantajuu, ajattelin aika usein Emma Newtonin Between Two Thornsin aikana. Syystä tai toisesta otin kannen hehkutukset tavallista vakavammin, eikä niille minusta tuntunut olevan mitään erityistä syytä.
Juoni menee pääosin sillä tavalla, että on jonkinlainen toinen valtakunta oman maailmamme alla. Tai jotain. Ja siellä on sellainen jäykkä viktoriaaninen yhteiskuntarakenne, aivan kamala, ja sieltä nuori Catherina ottaa ja karkaa Manchesteriin yliopistoon. Vaan nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja palata naimisiinmenoa varten. Eikä tässä vielä kaikki! Samaan aikaan tapahtuu rikos, ja ... no niin. Ihan kauheasti kaikkea.
Pääongelma kirjassa on kai tämä: se on kirjoitettu sarjaksi. Nykyäänhän on muodikasta kirjoittaa sarjat niin, että jokainen osa on sekä juonen osalta että ikään kuin emotionaalisesti oma kokonaisuutensa niin, ettei yksin jäänyt sarjan osa aivan romahda omaan mahdottomuuteensa. Tällaiselle kirjoitustavalle Newman on ilmeisesti sanonut sod that, ja kirjoittanut kirjan, joka jää niin kesken kuin kesken voi jäädä. Kirjassa on sivujuonia, jotka tuntuvat kuuluvan vain vähän tai ei ollenkaan samaan tarinaan kuin pääjuonikuviot. Kirja jää emotionaalisestikin kamalan epätyydyttäväksi. Etenkin Catherine ottaa lähinnä turpaan (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti) koko kirjan ajan, ja vaikka voinemme ehkä ennakoida, että joskus sarjan kuluessa oikeus on voittava, en näe mitään syytä lukea sinne asti vain kokeakseni tämän katarttisen hetken.
Ei, unohtakaa äskeinen. Pääongelma on tämä: Between Two Thorns ei ole hauska. Se rämpii tarinansa läpi ilottomasti kuin jääkiekkoilija suossa. Sellainen on lähes anteeksiantamatonta.
Juoni menee pääosin sillä tavalla, että on jonkinlainen toinen valtakunta oman maailmamme alla. Tai jotain. Ja siellä on sellainen jäykkä viktoriaaninen yhteiskuntarakenne, aivan kamala, ja sieltä nuori Catherina ottaa ja karkaa Manchesteriin yliopistoon. Vaan nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja palata naimisiinmenoa varten. Eikä tässä vielä kaikki! Samaan aikaan tapahtuu rikos, ja ... no niin. Ihan kauheasti kaikkea.
Pääongelma kirjassa on kai tämä: se on kirjoitettu sarjaksi. Nykyäänhän on muodikasta kirjoittaa sarjat niin, että jokainen osa on sekä juonen osalta että ikään kuin emotionaalisesti oma kokonaisuutensa niin, ettei yksin jäänyt sarjan osa aivan romahda omaan mahdottomuuteensa. Tällaiselle kirjoitustavalle Newman on ilmeisesti sanonut sod that, ja kirjoittanut kirjan, joka jää niin kesken kuin kesken voi jäädä. Kirjassa on sivujuonia, jotka tuntuvat kuuluvan vain vähän tai ei ollenkaan samaan tarinaan kuin pääjuonikuviot. Kirja jää emotionaalisestikin kamalan epätyydyttäväksi. Etenkin Catherine ottaa lähinnä turpaan (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti) koko kirjan ajan, ja vaikka voinemme ehkä ennakoida, että joskus sarjan kuluessa oikeus on voittava, en näe mitään syytä lukea sinne asti vain kokeakseni tämän katarttisen hetken.
Ei, unohtakaa äskeinen. Pääongelma on tämä: Between Two Thorns ei ole hauska. Se rämpii tarinansa läpi ilottomasti kuin jääkiekkoilija suossa. Sellainen on lähes anteeksiantamatonta.
No comments:
Post a Comment