Kannessa kerrotaan, että Blood Orangesin kirjoittaja Kathleen Tierney on oikeasti Caitlín R. Kiernan. Huokaisin tosi syvään ja annoin periksi. Pitäkää typerät pseudonyyminne, typerät kirjailijat. Typerää.
Ainakaan Tierneyn nimessä ei ole hankalasti muistettavaa heittomerkkiä.
Blood Oranges on sellainen ... no ikään kuin paranormaali romanssi -tyyppinen kirja, mutta ehdottomasti ilman minkäänlaista romanssia, ja lisäksi todella kipeän tummasävyisesti. Tässä on vampyyri- ja ihmissusihommat sillä tavalla esitettyinä, että niissä ei ole tasan mitään hauskaa.
Siobhan Quinn on narkkari, joka tulee hankkineeksi itselleen ihmissuden ja vampyyrin puremat yhtä aikaa. Tämä ei tee hänestä alfahirviötä, vaan kujalla olevan väkivaltaisen narkkarin - jos kohta narkomanian kohde siirtyy välittömästi heroiinista vereen. Näyttää myös siltä, että joku haluaa Quinnin pään vadille tai ehkä Quinnin tarjoilemaan jonkun muun pään vadilla - pitää ottaa selvää!
Tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on varmasti lukijakuntansa, joka ei niin välitä paranormaalin hömpötyksen tarjoamasta eskapismista. Itse jäin miettimään, miksi luin tämän. (No tietenkin siksi, etten vielä tiennyt tulevani pohtimaan tällaista.) Sikäli kun tällaisia vampyyrinmetsästysgenren kirjoja ylipäänsä luen, syynä on yleensä puhdas eskapismin kaipuu. Haluan viihtyä.
Ja kyllähän Quinnin seikkailut sinänsä mukaansa tempaisivatkin. En vain ehkä juuri silloin halunnut tempautua sinne, minne Tierney minut kuskasi.
Tämä on muuten kirjasarjan ensimmäinen osa, no niinpä tietenkin on, ja seuraavakin on jo kirjastossa, mutta minäpä kuulkaa jätän sen nyt väliin. Tiedän sitten jatkossa, että on jotain, mihin palata, jos haluan rypeä synkeydessä.
Ainakaan Tierneyn nimessä ei ole hankalasti muistettavaa heittomerkkiä.
Blood Oranges on sellainen ... no ikään kuin paranormaali romanssi -tyyppinen kirja, mutta ehdottomasti ilman minkäänlaista romanssia, ja lisäksi todella kipeän tummasävyisesti. Tässä on vampyyri- ja ihmissusihommat sillä tavalla esitettyinä, että niissä ei ole tasan mitään hauskaa.
Siobhan Quinn on narkkari, joka tulee hankkineeksi itselleen ihmissuden ja vampyyrin puremat yhtä aikaa. Tämä ei tee hänestä alfahirviötä, vaan kujalla olevan väkivaltaisen narkkarin - jos kohta narkomanian kohde siirtyy välittömästi heroiinista vereen. Näyttää myös siltä, että joku haluaa Quinnin pään vadille tai ehkä Quinnin tarjoilemaan jonkun muun pään vadilla - pitää ottaa selvää!
Tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on varmasti lukijakuntansa, joka ei niin välitä paranormaalin hömpötyksen tarjoamasta eskapismista. Itse jäin miettimään, miksi luin tämän. (No tietenkin siksi, etten vielä tiennyt tulevani pohtimaan tällaista.) Sikäli kun tällaisia vampyyrinmetsästysgenren kirjoja ylipäänsä luen, syynä on yleensä puhdas eskapismin kaipuu. Haluan viihtyä.
Ja kyllähän Quinnin seikkailut sinänsä mukaansa tempaisivatkin. En vain ehkä juuri silloin halunnut tempautua sinne, minne Tierney minut kuskasi.
Tämä on muuten kirjasarjan ensimmäinen osa, no niinpä tietenkin on, ja seuraavakin on jo kirjastossa, mutta minäpä kuulkaa jätän sen nyt väliin. Tiedän sitten jatkossa, että on jotain, mihin palata, jos haluan rypeä synkeydessä.
No comments:
Post a Comment