Locus suositteli luettavaksi jotain uudempaa Robin Wassermania, mutta koska sitä ei kirjastossa ollut, luin tämän vanhemman selvittääkseni, onko kirjailijattaresta mihinkään.
En tullut hullua hurskaammaksi. The Book of Blood and Shadow on toisaalta sympaattinen, toisaalta ihan pöhkö. Enimmäkseen se on seikkailutarina, jossa näkökulmasta riippuen on paljon tai vähän fantasiaa mukana.
Tässä käy siis niin, että Nora päätyy osana lukio-opintojaan suorittamaan käännöshommia läheisessä yliopistossa muutaman toverinsa kanssa. Paras ystävä seurustelee ihanan tytön kanssa, mutta Norakin löytää Maxin, joka on... no, Noran mielestä ihana. Lukija saattaa hieman kohotella kulmiaan. Sitten käy ilmi, että käännöstyössään opiskelijat ovat ehkä törmänneet johonkin jännittävään.
Ensin hyvät uutiset: parhaimmillaan The Book on käsitellessään myöhäisteini-ikäisten henkilöidensä ystävyyssuhteita, luottamusta ja petosta. Wasserman on jotenkin aika osuva (ei kuitenkaan yleistävä) myös kuvatessaan surun vaikutusta perheessä ja yksilössä. Amerikkalainen pikkukaupunki toimii miljöönä kivasti.
Sitten siirrytään Prahaan, joka tuntuu sitten jo enemmän teemapuistoversiolta eurooppalaisesta vanhasta kaupungista - vaikka mistäs minä mitään tiedän, en ole koskaan käynyt Prahassa. Seuraa juoksentelua ja seikkailua ja kaikenlaista, anteeksi vain, vähän pöljää. Ja niitä kevyitä fantastisia elementtejä.
Englannin kielessä on kätevä termi, suspension of disbelief, jossa lukija lakkaa piittaamasta kaikenlaisesta pöljästä ja heittäytyy tarinan vietäväksi. Parhaimmillaan se on ihana tunne, joka auttaa kyselemättä hyväksymään sen, että amerikkalainen teini saa käsiinsä jotain mystisiä kirjeitä, joita kukaan muu ei ole tullut kääntäneeksi latinasta englanniksi; sen, että joku murtautuu ikkunasta arvokkaaseen museokokoelmaan, mutta murtohälytys soi kätevästi vasta kun kohde on löydetty*; sen, että jokainen Prahan kaduilla tavattu vanha munkki tai muu sattuu olemaan jotenkin kauhealla tavalla sotkeutunut diaboliseen juoneen; ja niin edelleen. Valitettavasti Wassermanin kirja ei onnistunut auttamaan minua tuohon autuuden tilaan.
Niin että en nyt sitten tiedä. Tämä olisi ollut varmaan paljon parempi, jos olisin vain osannut heittäytyä mukaan.
* Ken ikinä on tullut ensimmäisenä töihin toimistolleen joku aamu ja yhtäkkiä tajunnut, että täällä on muuten murtohälytin, joka pitää oven avaamisen jälkeen kytkeä pois päältä, mutta minulle ei ole kerrottu koodia, tietää, että armonaika on parhaassakin tapauksessa HYVIN, HYVIN LYHYT - ja jos kyseessä on museon ikkuna, sitä tuskin on annettu sekuntiakaan.
En tullut hullua hurskaammaksi. The Book of Blood and Shadow on toisaalta sympaattinen, toisaalta ihan pöhkö. Enimmäkseen se on seikkailutarina, jossa näkökulmasta riippuen on paljon tai vähän fantasiaa mukana.
Tässä käy siis niin, että Nora päätyy osana lukio-opintojaan suorittamaan käännöshommia läheisessä yliopistossa muutaman toverinsa kanssa. Paras ystävä seurustelee ihanan tytön kanssa, mutta Norakin löytää Maxin, joka on... no, Noran mielestä ihana. Lukija saattaa hieman kohotella kulmiaan. Sitten käy ilmi, että käännöstyössään opiskelijat ovat ehkä törmänneet johonkin jännittävään.
Ensin hyvät uutiset: parhaimmillaan The Book on käsitellessään myöhäisteini-ikäisten henkilöidensä ystävyyssuhteita, luottamusta ja petosta. Wasserman on jotenkin aika osuva (ei kuitenkaan yleistävä) myös kuvatessaan surun vaikutusta perheessä ja yksilössä. Amerikkalainen pikkukaupunki toimii miljöönä kivasti.
Sitten siirrytään Prahaan, joka tuntuu sitten jo enemmän teemapuistoversiolta eurooppalaisesta vanhasta kaupungista - vaikka mistäs minä mitään tiedän, en ole koskaan käynyt Prahassa. Seuraa juoksentelua ja seikkailua ja kaikenlaista, anteeksi vain, vähän pöljää. Ja niitä kevyitä fantastisia elementtejä.
Englannin kielessä on kätevä termi, suspension of disbelief, jossa lukija lakkaa piittaamasta kaikenlaisesta pöljästä ja heittäytyy tarinan vietäväksi. Parhaimmillaan se on ihana tunne, joka auttaa kyselemättä hyväksymään sen, että amerikkalainen teini saa käsiinsä jotain mystisiä kirjeitä, joita kukaan muu ei ole tullut kääntäneeksi latinasta englanniksi; sen, että joku murtautuu ikkunasta arvokkaaseen museokokoelmaan, mutta murtohälytys soi kätevästi vasta kun kohde on löydetty*; sen, että jokainen Prahan kaduilla tavattu vanha munkki tai muu sattuu olemaan jotenkin kauhealla tavalla sotkeutunut diaboliseen juoneen; ja niin edelleen. Valitettavasti Wassermanin kirja ei onnistunut auttamaan minua tuohon autuuden tilaan.
Niin että en nyt sitten tiedä. Tämä olisi ollut varmaan paljon parempi, jos olisin vain osannut heittäytyä mukaan.
* Ken ikinä on tullut ensimmäisenä töihin toimistolleen joku aamu ja yhtäkkiä tajunnut, että täällä on muuten murtohälytin, joka pitää oven avaamisen jälkeen kytkeä pois päältä, mutta minulle ei ole kerrottu koodia, tietää, että armonaika on parhaassakin tapauksessa HYVIN, HYVIN LYHYT - ja jos kyseessä on museon ikkuna, sitä tuskin on annettu sekuntiakaan.
No comments:
Post a Comment