Kabu Kabu

Nnedi Okoraforin Akata Witch ei ollut ihan täysosuma just mulle, mutta Kabu Kabu - joka sisältää novelleja - oli tosi vinkeä tuttavuus.

Kirjan tarinat käsittelevät usein samoja teemoja: Nigeria on vahvasti läsnä, sinne matkustaminen ja siellä eläminen; muualle muuttaneen paluu kotiin. Taikuus ja mytologia toki, mutta niiden ohella myös - minusta mitä kiinnostavimmin - öljy ja se, miten öljy-yhtiöiden läsnäolo tuntuu paikallisten todellisuudessa.

Okoraforin naiset eivät pääse helpolla - heidän ympäristönsä on väkivaltainen ja usein etenkin naisten ja miesten väliset suhteet ovat väkivaltaa täynnä - mutta toisaalta he ovat aika vahvoja, eivätkä pelkää voimaansa. Länsimaisen tradition punastelevat neitsyet loistavat poissaolollaan. Virkistävintä ikinä!

Tarinoiden laatu yksittäin tarkasteltuna on vähän epätasainen. Löytyy erinomaista ja sitten vähän sellaista sinne päin -hommaa. Olennaista on kuitenkin ehkä se, että kokonaisuus on mainio. Okoraforia ei ole pelottanut julkaista keskeneräisempää ja heikompaakin tuotantoa, ja seuraus on se, että kokonaisuus tarjoaa enemmän tarttumapintoja. Just hyvä.

Shades of Milk and Honey

Voi maailmankaikkeus, miten en tykännyt Mary Robinette Kowalin Shades of Milk and Honeysta.

Ostin Shadesin joskus Lontoossa käydessäni, ihastuksissani, mutta fiilis laski, kun Booksy sanoi aika suoraan, ettei teoksesta niin välittänyt. (Itse asiassa Booksyn arvio on tosi mainio, lukuunottamatta täysin epäoikeudenmukaista DWJ-vertausta - suosittelen.) Koska Kowal on kuitenkin suoltanut teokselle jatko-osia, jotka aika usein vielä päätyvät erilaisille suositeltavaa-luettavaa -listoille, ajattelin, että jospa se kuitenkin olis tosi ihana.

Ei ollut tosi ihana. Oli tosi pikkusievä ja ikävä.

Kirjan Austen-henkinen juoni menee sillä tavalla, että on kaksi sisarusta, joista päähenkilö on se ei-naimakelpoinen - mutta onneksi hän on sentään erityisen taitava tuhertamaan sillä taikuudella, joka naisille salonkien koristeluun on suotu.

Jos fantasian puolella tuli mahalasku, en osaa pitää tätä romanttisenakaan elämyksenä. Tykkään ihan yli kaiken hyvin kirjoitetusta romanssista, mutta Kowalin päähenkilöt ovat järjestään ikäviä ja ikävystyttäviä, eikä romanttinen viritys lentäisi senttiäkään, elleivät kirjan valittu rakenne ja tyyli sitä vaatisi: jos ostat pääparin välisen vetovoiman, minulla olisi myös eräs planeetta, josta voisin luopua edullisesti.

Sanokaa nyt, etten ollut aivan yksin.

Range of Ghosts

Elizabeth Bear oli kesällä Finncon-vieraana, ja vaikutti niin sympaattiselta kunniavieraspuheessaan, että minä siinä saman tien varasin mobiilisti kaiken, mitä kirjastossa Bearin tuotannosta varattavissa oli (ja muutin radikaalisti mielipidettäni häneltä aiemmin lukemistani kirjoista, mikä on luultavasti hyvin väärin tehty.)

Range of Ghosts päätyi ensinnä luettavaksi, sillä jollain (toisellakin) roistolla oli siitä varaus. Teos aloittaa sarjan, mikä on tietenkin fantasiagenrelle tyypillistä ja etenkin loppua kohden ilmeistä (tarina ei siis  paketoidu kovin siististi.)

Miljöö on omintakeinen: enimmäkseen liikutaan aroilla, hevosilla, nomadiheimoissa. Vähän myös vuoristokaupungissa. Päähenkilöinä on kaksi perimysjärjestyksestä syrjäytettyä, nuori mies (Temur) ja nuori nainen (Samarkar). Vaikka takakansi muuta antaa ymmärtää, kumpikaan ei janoa kostoa tai valtaistuinta, vaan tilaisuutta elää elämäänsä. Etenkin Samarkar on uhrannut paljon tämän tilaisuuden vuoksi - mutta muitakin voimia on liikkeellä.

Pidin Range of Ghostista kovasti. Bear on taitava ja monipuolinen kirjailija, ja sen ohella, että hän kirjoittaa kovin kiinnostavasti esimerkiksi siitä, mitä äitiyden mahdollisuuden menettäminen voi merkitä, on hän onnistunut luomaan myös aidosti ihmeelliseltä tuntuvan maailman.

Jos nyt jostain narisen niin siitä, ettei Bearin teksti ole vielä koskaan tuntunut aivan täysin omalta. Joudun yleensä tappelemaan sen kanssa hieman; niin nytkin. Lukukokemus oli kuitenkin aiempaa miellyttävämpi ehkä siksi, että päätin hyväksyä sen, ettei tämä nyt mene ihan kuin vettä vain. Ja sitten se ikään kuin meni paljon paremmin. Tietty.

PS. Huomenna mennään kirjamessuille, kirjamessuille, kirjamessuille, huomenna mennään ... no okei, olen hiljaa.

PPS. Mutta siis oikeesti, kirjamessut, miten voi olla. Voi että. Siellä on kirjoja ja tovereita. Voiko parempaa olla? Voi, sillä ohessa on myös viini, ruoka & paha krapula -messut. Siis kirjoja, tovereita ja kuohuviiniä. Jipii!

Copperhead

Copperhead on jatkoa Ironskinille - ja sekin on mainio.

Copperheadissa Tina Connolly siirtää näkökulman Janesta tämän siskoon, Heleniin, joka Ironskinissä vaikuttaa vähän, tuota, huithapelilta, mutta saa nyt ison roolin ja vastuun, kun Jane puolestaan haihattelee muissa maailmoissa.

Helen on virkistävä sankaritar: sen lisäksi, että hän on vähän huithapeli, hän on kuitenkin fiksu ja sympaattinen nainen. Joka on naimisissa. On yllättävän virkistävää, että sankaritar ei ole ikään kuin sinkkuvuosiaan suorittamassa vaan ihminen ja nimen omaan sankaritar vielä avioiduttuaankin. Pidän sellaisesta - tässäkin, missä Helenin avioliittoa ei kovin onnistuneeksi voida moittia.

Juoni on minusta ihan mainio - vähän sekava, paikoin, mikä oli myös Ironskinin ongelma, mutta enimmäkseen mainio. Alussa koin tiettyä hämmennystä miettiessäni, millaisia askeleita kahden kirjan välillä on otettu - jatkumo ei ole aivan suora - mutta tästäkin selvittiin.

Parhaimmillaan Connolly minusta silti on kuvatessaan Lontoota, aikakautta ja tilanteita; Helenin ahdistus ja kirjan muidenkin naisten hankala tilanne välittyi lukijalle erinomaisesti.

Suosittelen! Tätä ja Ironskiniä, molempia. Ja mikä parasta, molemmat saa kaupunginkirjaston e-kirjakokoelmasta! Että ei kun klik ja sitten uudestaan klik.

Kaislikossa suhisee

Lainasin lapsen iltasatukirjaksi Kenneth Grahamen klassikkoteoksen, jonka päätin lukea sitten itsekin. (Varsinaisen iltasatusuoritteen tämän kanssa hoiti puolisoni, herra Sivukirjasto, joka sivumennen sanoen vaikutti siltä, että suhiskaa keskenänne. Lapsen mielipidettä ei ole missään vaiheessa tiedusteltu.)

Kaislikossa suhisee on lapsuuteni lemppareita, mutta en toki siitä aikuisiällä paljonkaan muistanut. Sen verran kuitenkin, että ihan ehdottomasti piti saada juuri oikea painos kirjastosta. Mikään uudenaikainen hapatusversio ei tulisi kyseeseenkään.

Edellämainitusta syystä on turha kuvitella, että kyse olisi ollut mistään muusta kuin nostalgiatripistä. Ja ihan mainio nostalgiatrippi kyseessä olikin: Myyrän ja Vesirotan seikkailut olivat mahtavia edelleen. Rupikonna ärsytti vähemmän kuin nuorena - epäilen kokeneeni Konnankartanon herran seikkailut kovinkin epäoikeudenmukaisina, kun olin lapsi. Nyt pikemminkin nauratti. Myyrän koti-ikävä puolestaan itketti (yhä; näiltä osin ei mikään ole muuttunut kuluneina vuosikymmeninä.)

Kirjan brittiläisyys kolahti nyt vielä kovemmin kuin skidinä, tietty. Kaislikossa suhisee saattaa siis selittää viehtymykseni tweediin (ja sen, että Mäyrän kodin jälkeen eräs hobitin kolo oli minusta välittömästi tutun ja kotoisan oloinen.)

Ja oiskohan se sit Narnia seuraavaksi, vai pitääkö siirtyä Ruohometsän kansaan?

Burning Paradise

Robert Charles Wilsonin Burning Paradise oli, eääh, kirja. Sen muistan varmasti.

Okei, pienen kaivelun jälkeen muistan muutakin. Muistan, että siinä elettiin rinnakkaista todellisuutta: melkein kuin omamme, mutta rauhanomaisempi. Huomattavasti rauhanomaisempi. Ainoa mutta on, että rauhanomaisuus johtuu muukalaisorganismista, joka näkökulmasta riippuen on ihmiskunnan loinen tai symbiontti. (Oikeesti, ei toista maailmansotaa, kyllä se on symbiontti.)

No, organismi ei ole täysin rauhanomainen. Cassien vanhemmat ovat osa possea, jolle kävi huonosti, kun olento yritti suojella itseään. Ja nyt tällainen muukalaisotus kävelee kohti Cassien ovea. Huonolta näyttää.

Lopulta Burning Paradise oli minusta enemmänkin kiinnostavampi alkutilanne kuin täydellinen suksee. Loppu kohden kaikki nimittäin hajosi vähän käsiin: muukalaisten kanssa tekemisiin joutuneiden ihmisten on tehtävä isoja päätöksiä hyvin vähäisellä määrällä tietoa. Kehen pitäisi luottaa? Onko rauhan hinta kaiken tämän arvoista? Mikä on tärkeämpää, henkilökohtainen tuska vai koko ihmiskunnan kohtalo? Hyviä kysymyksiä, joihin Wilson ei jotenkin tunnu edes yrittävän vastata.

Ei kirja huono ole, ei ollenkaan, mutta, mutta, mutta - jonkinlaista välityön makua siinä on.

The Melancholy of Mechagirl

Catherynne M. Valenten kokoelma The Melancholy of Mechagirl piti sisällään runoja ja tarinoita, jotka jotenkin liittyvät Japaniin. Tämä on perusteltua, sillä kuten kirjasta käy ilmi, Valente on asunut Japanissa joskus upseerin rouvana (Sivukirjasto esittää teille tämän tiedon sarjassa faktoideja, joita ei osannut odottaa.) (Nyt hän ei asu enää Japanissa eikä ole upseerinkaan kanssa naimisissa.)

Pidin kokoelmasta melkoisesti. Kaikkien tarinoiden kytkös Japaniin ei ollut kuin viitteellinen, mutta kyllä se sieltä aina löytyi kun vähän kaiveli. Runoista (joita taisi olla kaksi) en niin välittänyt. En tiedä mokomasta kirjallisuudenlajista mitään, joten jos runo ei ole sillä tavalla helpomman puoleinen, en osaa edes arvailla, saattaisiko se olla lajissaan hyvä vai huono yksilö. Valente ei ole myöskään aina kirjoittajista suoraviivaisin, ja runoissa se kostautui.

Osa tarinoista jäi mieleen kummittelemaan pidemmäksi aikaa. Osa lähinnä hämmensi. Mutta sellaista se on Valenten kanssa - onneksi kuitenkin aika palkitsevaa silti.

Raising Steam

Aprikoin joskus, että jos Terry Pratchett nykyään kirjoittaa kirjansa sanelemalla, toimisivatkohan ne sitten paremmin kuuntelemalla.

No, eivät välttämättä.

Raising Steam on ihan tyypillinen Discworld-kirja. Haluaisin sanoa siitä fiksumpia asioita, mutta nyt on pakko myöntää, että äänikirja valui jotenkin vähän korvieni ohi. En aivan jaksanut keskittyä, eikä huumorikaan täten puraissut reippaasti kuin valkohai.

Kuten nimestä voi päätellä, Kiekkomaailmaan ollaan rakentamassa junarataa. Kirjassa fiittaavat Moist von Lipwig ja ruhtinas Vetinari, joista molemmista diggaan. Takapajuisten kääpiöiden lahko sen sijaan yrittää laittaa kapuloita rattaisiin. Niinpä kirjan teemoina ovat teknologia ja sen kehitys, terrorismi ja tasa-arvo. Muun muassa.

Pratchett sanoo kipakasti sen, mitä haluaa sanoakin. Minusta puolestani on ihanaa, että näissä kirjoissa on nykyään muutakin kuin niiden alkupuolen opusten hupailua. Huumorin kautta viesti menee perille. Tai, mikä on myös mahdollista, olen vain Pratchettin kanssa samaa mieltä.

En tosin voi olla miettimättä, josko vanhoilliset terrorismin ystävät kuitenkin jäävät viestiltä paitsi. Tuskin he näitä lukevat. Sääli.

Tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että kyseessä oli myös sarjan neljäskymmenes kirja. Nyt tuntuu tosi väärältä, että kuuntelin sen, ja alaviitteet jäivät täten vaille ansaitsemaansa erityishuomiota.

The Machine

 James Smythen The Machine voidaan minusta summata näin: tosi hyvä kirja.

Mutta ehkä haluatte kuulla muutakin? No antakaapa kun minä. On Beth, jonka aviomies Vic on ollut sodassa. Sodasta palaa traumatisoitunut mies ... mutta ei vähä mitään. On myös kone, joka lupaa helpotuksen: se vie kauhuja kokeneilta muistot.

Tavallaan sitä toki arvaa, miten tässä käy, siis että ei hyvin käy, mutta Smythen kirja ei ole päämäärä vaan matka, ja hieno onkin. Se kertoo syyllisyydestä ja sovituksesta ja siitä, miten tehtyjen virheiden korjaaminen on vaikeaa, ja samalla se järisyttää jo lukijankin todellisuudentajua.

Smythe puhaltaa päähenkilönsä Bethin sillä tavalla eroon, että asiat on koettava Bethin kautta. Ei voi ulkopuolisena huudella, että älä, älä tee noin. Ei voi tietää paremmin, koska samalla ymmärtää hyvin, miksi Beth toimii niin kuin toimii.

Lukulistallani tulee ihan ehdottomasti olemaan lisää Smytheä.

Books of the Fey and the Fallen

Luin kesällä Stina Leichtin kirjan Of Blood and Honey. Tein tämän siksi, että itseäni hoputtaakseni olin lainannut teoksen jatko-osan kirjastosta ja jatko-osan eräpäivä lähestyi. Jatko-osan nimi on And Blue Skies from Pain, ja luin senkin, sillä pidin ensimmäisestä osasta kovasti.

Of Blood and Honey kertoo Liamista, joka yrittää elää nuoren miehen elämää Pohjois-Irlannissa 70-luvulla. Liam olettaa isänsä olevan protestantti, mikä toki on häpeällistä sinänsä, mutta lukija hiffaa nopeasti, että oikeasti isä ei ponnista protestanttien vaan mytologisten olentojen rivistä. Ja että on käynnissä jonkinlainen taistelu näiden olentojen ja demonien välillä ja niin edelleen.

Of Blood and Honey kuvaa kuitenkin Liamin tarinaa äitinsä kodista omaan kotiinsa, IRAssa toimimista ja sen sellaista. Koska Pohjois-Irlanti on minusta kiinnostavaa aluetta, nielin joka sanan ja nautin lukemastani - vaikka totuuden nimissä on sanottava seuraavat seikat: 1) kirja on minusta kuitenkin huonosti tasapainotettu, eikä sen maagisemmille puolille annettu tarpeeksi tilaa (en välittänyt tästä, sillä Pohjois-Irlanti!) ja 2) vähän epäilyttää, että näinköhän Texasissa asuva Leicht saa nämä Irlantihommat ihan kuntoon.

Mitä kohtaan #1 tulee, joku voisi argumentoida, että mitään magiaa ei tarvita, mutta se on mielipideasia. Ei sitä tarvita, mutta jos se on kuitenkin päätetty mukaan ottaa, en käsitä, miksi homma vaikuttaa enemmän siltä, että se on unohdettu editoida lopullisesta versiosta pois. Ja mitä taas kohtaan #2 tulee, nyt kun luin Strange Horizonsin arviota kirjasta, kävi ilmi, että ei, Leicht ei saa Irlantihommia ollenkaan kuntoon.

No mutta SILTI. Kaikesta tästä huolimatta minä pidin kirjasta: siinä oli paljon hyvää. Liamin elämä tuntui ajoittaisesta maagisesta realismista huolimatta todelta ja lähestyttävältä. Hänelle toivoi vain hyvää. Toisaalta juoni vältti monet ilmeiset sudenkuopat ja kaavamaisuudet, joiden useita kertoja kuvittelin olevan tulossa. Itse asiassa kirja kulki ihan raikkaasti omia polkujaan.

Sitten luin And Blue Skies from Painin. Se on vähän niin kuin sama kirja uudelleen, mutta huonommin kirjoitettuna.

Silloin vähän harmitti.

Metatropolis: Green Space

Törmäsin Audiblessa Metatropolis-sarjaan, jossa hauskaa pitävät mm. Jay Lake, Tobias Buckell,  Elizabeth Bear ja Karl Schroeder.

Tartuin rohkeasti suoraan kolmanteen osaan, sillä ajattelin, että tällaisen jaettu maailma -homman kanssa ei voi olla niin tarkkaa, ja sitä paitsi viherrys on trendikästä.

Kansi oli minusta kiva. Olen niin helppo.

Metatropolis: Green Space -kokoelmassa fiittasivat edeltävien lisäksi myös Seanan McGuire, Mary Robinette Kowal ja Ken Scholes.

Kirjassa on siis alku- ja lopputarinat, jotka liittyvät löyhästi yhteen ja samaan maailmaan liittyviä tarinoita, joiden teemana on ekologisuus jollain tasolla. Yhteiskunta on Metatropoliksessa kovin erilainen kuin tuntemamme, eikä ekoasioihin suhtauduta yliolkaisesti.

Kokemus oli vaihteleva. Osa tarinoista oli oikein hyviä, osa enemmän sellaisia, joiden toivoisi jo loppuvan. Erityisesti Seanan McGuire osoitti pitävänsä kirjailijan työvälinepakissaan edelleen vaan niitä sellaisia tylpemmän puoleisia työkaluja. Meinasin hermostua.

Äänikirjaa kuunnellessa täytyy sanoa, että kärryillä pysyttely oli ajoin vaikeaa. Näin nyt ei ehkä pitäisi olla, sillä kokoelma on näemmä alun perin tehty äänikirjaksi. Ehkä ne kaksi aiempaa osaa olisi pitänyt lukea. (Tässä mielessä McGuiren tarina äärimmäisellä helppoudellaan toki puoltaa paikkaansa, mutta se onkin sen ainut ansio.)

Jotain jännää kirjan tulevaisuudenkuvassa kuitenkin oli, kun olen näemmä toisenkin Metatropolisin hankkinut.

Putoavan tähden prinsessa

Olen kuullut Anni Nupposen kirjoista vain hyvää. Putoavan tähden prinsessa kiinnosti kovin etenkin Vesa Sisätön Hesariin kirjoittaman arvion vuoksi, jos nyt sitten kävikin niin, että kirjaa lukiessani minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä Sisättö kirjasta oli sanonut tai mitä siinä noin ylipäänsä voisi tapahtua.

Jos nyt tiivistämme hieman juonta, kerrottakoon, että prinsessa Rhéta herää lumotusta unesta sadan vuoden jälkeen. Yksin ja muuttuneeseen maailmaan. Taikavaltakunnan meno on kovin erilaista, kun taikuus on kielletty.

Minä pidin Putoavan tähden prinsessasta melko lailla. Pidin siitä juuri niistä syistä, jotka olisivat tehneet kirjasta ehkä minulle vaikean kymmenen vuotta sitten; pidin siitä, ettei mikään mennyt ihan niin kuin odotin. Pidin hieman hämmentyneestä päähenkilöstä, joka tuntuu enemmän vetäytyvältä kuin aktiiviselta sankarittarelta (ja todella: ei meistä kaikista ole sankarittariksi, ei varmaan edes heistä, jotka ovat syntyneet prinsessoiksi.) Pidin siitäkin, miten pitkän ja surumielisen kaaren Nupponen kirjaansa sai kirjoitettua.

En voi olla välttämättä pientä vertailua esimerkiksi Sarah Pinboroughn vahvasti satuihin nojaaviin kirjoihin. On sanottava, että Nupposen kirja kolahti itseeni enemmän ehkä juuri siksi, että sinne on jätetty (tai jäänyt) vähän rosoa.

Ostin Finnconista muutaman muunkin Nupposen teoksen, palaan niihin kunhan tässä kerkiän.

Neptune's Brood

Charles Strossin Neptune's Brood on, tuota, no ehkä voisi sanoa, että avaruusooppera.

Siinä päähenkilönä toimii eräänlainen metaihminen, Krina Alizond-114 (kyllä, tämä piti luntata) joka etsii sisarustaan halki avaruuden. Sitten on pyramidihuijausta ja sen sellaista.

Jotkut kirjat etenkin tässä tieteiskirjallisuuden puolella rakennetaan jotenkin sillä tavalla, että kaikenlaisia vihjeitä ripotellaan lukijaa varten pitkin kirjaa. Siitä sitten seuraa, että alkupuoli on yhtä tervanjuontia, kun mistään ei ymmärrä mitään, eikä kyllä kohta kauheasti kiinnostakaan, ja loppupuoli sitten menee huis vaan ja tämähän oli mainio kirja.

No tämä Neptune's Brood oli juuri sellainen kirja.

Mutta välttämättä en pidä sitä yksinomaan hyvänä asiana.

Kausaalienkeli

Luin juuri Hannu Rajaniemen Kausaalienkelin. Nöyrä mielipiteeni on, että se on (mainiossa) sarjassaan paras opus.

(Tiedoksenne, että luin siitä arvostelukappaleen.)

Minulle kävi Kausaalienkelin kanssa niin, että pysyin paremmin kärryillä kuin aiempien kirjojen kanssa. Osasyy voi olla siinä, että lukijana olen jo Rajaniemen kanssa tutumpi. En haluaisi kuitenkaan viedä kunniaa kirjoittajalta: minusta Rajaniemi ottaa nyt paremmin huomioon meidät, joilla ei ole fyysikon aivoja (seikka, jota olen usein surrut, mutten koskaan niin kovasti kuin Rajaniemen trilogiaa lukiessani); lukijan ohella siis ehkä kirjailijakin on kasvanut.

Nautinnollisia oivalluksen hetkiä tuli lukiessa siellä täällä.

Kirja etenee sillä tavalla, että voro ja Mieli ovat Kaminari-jalokiven perässä aurinkokuntamme kahden pääkeskittymän, zokujen ja Sobornostin ottaessa vähän niin kuin yhteen. (Esimerkki äsken kuvailemastani valaistumisesta on esimerkiksi se, että nyt minulle on selvää Sobornostin ja zokujen ero, enkä pelkää selittää tätä eroa.)

Koska kerronta on jollakin tavalla hanskattavampaa, kaikki mainiot, vinkeät ja vaikeat käsitteet nousevat uuteen arvoon. Eräänäkin aamuna googlasin, mitä ovat NP-täydelliset ongelmat. (En ymmärtänyt kuin kansantajuisimman esimerkin, enkä todellakaan aio selittää sitä.) Siis sillä tavalla ihan hyvällä fiiliksellä googlasin. Kyllä Rajaniemikin asian selitti, mutta hän sai minut myös haluamaan lisää tietoa.

Sarjan tarina on valtavan iso ja kiehtova, mutta jotain voitonriemua koin myös henkilöhahmojen ihmissuhdepuolella. Varkaasta on edelleen vähän vaikea saada otetta (mutta ongelma näkyy olevan minun ja varkaan yhteinen); Mieli sen sijaan otti ja pohti vähän juttuja, joita itse Fraktaaliruhtinaan aikaan pohdin. Hienoa! Puupäisyys ei pue ketään.

Okei, nyt jätin aika lailla huomiotta sen, että oikeasti hauskinta näissä kirjoissa on se vähän vaikeasti aukeava tieteellinen puoli. Hyvä mieli jäi siitäkin, että kirjan - ja sarjan - loppu oli minusta ihan tosihieno. Kyllä näin on.

Rajaniemi viljelee aika paljon viittauksia toisiin kirjoihin. Niistä tykkää se, joka niistä tykkää - itse tykkään. Hyvä, etten naapureita herättänyt riemusta kiekumalla, kun löysin viittauksen Muumipapan urotöihin. Ja nyt on kenenkään turha tulla sanomaan, ettei viitattu Muumipapan urotöihin, kyllä viitattiin, itse ette mitään tiedä.

Gummerukselle muuten erityiskiitos tyylikkäästä kansilinjasta, joka peittoaa britti- ja jenkkikollegansa mennen tullen.

PS. Kausaalienkelin on lukenut myös fanitytöistä paras. Hänkään ei pettynyt.

Pirate Cinema

Pirate Cinema. Kirja, jota luin hartaasti ja pitkään, välissä jotain muutakin. Eikä se tietenkään opukselle pelkästään hyvää tehnyt.

Cory Doctorow:n vapaasti tarjolla oleva e-kirja ei siis iskenyt yhtä lujaa kuin Little Brother, mutta siitä toisaalta pidin niin paljon, että vaikea sitä on ylittääkään.

Pirate Cinema sijoittuu Englantiin, johonkin lähitulevaisuuteen, tiukkojen ja tiukentuvien tekijänoikeuslakien alle. Päähenkilö Trent ryssii perheensä nettiyhteyden tekemällä laittomia remiksattuja filkkoja taidolla, joka oli minusta fantastisin elementti kirjassa, muuttaa Lontooseen, rupeaa talonvaltaajaksi ja alkaa taistella tekijänoikeuslakeja ja jättikorporaatioita vastaan.

Tätä on nyt vähän vaikea sanoa, mutta jollain tavalla kirja tuntui piraattien omalta Disneyleffalta. Ja se on ihan kamalaa.

Tiedättehän: kun kirjailija selvästi haluaa sanoa jotain, olla inspiroiva, saada ihmiset ajattelemaan; hänpä kirjoittaa kirjan! Kirjan taistelusta tekijänoikeuslakeja vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta! Ja sitten hän kirjoittaa sen kirjan, mutta sen sijaan, että kirja olisi (ainakaan yksinomaan) inspiroiva, se jättää jälkeensä lievän masennuksen siitä, että en minä tuohon pysty. Emme me tuohon pysty. Meillä ei ole apunamme puhuvia eläimiä (Disney) tai ohimennen tavattuja tietokonevelhoja, joiden varastosta löytyy KAIKKEA, jota juoni nyt sattuu kulkeakseen tarvitsemaan (Doctorow).

Vaikka tuskin Doctorow minua ajatteli, kun hän mietti, millaista jengiä barrikadien takaa voisi kurkkia. Luultavasti hän kirjoitti opuksensa teineille, joissa vielä voi ollakin voimaa ja kykyä löytää tietokonevelhojen mahtavia varastoja.

Enkä nyt silläkään, etteikö kirjassa olisi ollut paljon hyvää. Monella tavalla se oli tosi hyvä, ihan oikeastikin agitoiva, mutta samalla viihdyttävä - juoni kulki eteenpäin liukkaasti ja jännästi, ja okei, jopa minä, 586-vuotias ikäloppu, halusin hetkeksi asumaan Trentin sosialisoituun taloon, sillä siellä selvästi oli hyvä meininki.

Mutta ei kuitenkaan täysosuma, minulle.

We Are All Completely Beside Ourselves

Karen Joy Fowlerin kirjan We Are All Completely Beside Ourselves kannessa Ursula K. LeGuin sanoo näin: "Karen Joy Fowler has written the book she's always had in her to write."

Noin. En tunne Fowleria ollenkaan, kirjailijana siis, tai millään muotoa, mutta We Are All Completely Beside Ourselves on kirja, joka tuntuu ... no, se tuntuu juuri sellaiselta, kuin LeGuin kuvailee. Se on niin hieno kirja perheistä, ihmisistä, eläimistä ja sen sellaisista, että tuntuu vaikealta ajatella, että sellaisia tuotettaisiin yhdenkään tuotteliaan kirjallisen elämän aikana kovin monta.

Eikä nyt siis silläkään, että meissä kaikissa voisi piileskellä kirja, joka on yhtä mainio kuin We Are All. Ei. En usko, että piileskelee. Mutta Karen Joy Fowlerissa onneksi piileskeli.

En kerro juonesta sen enempää, sillä alkupuolella oli sellainen juttu, ja jos sitä juttua ei arvaa, voi veljet kuulkaa! Minä en arvannut. Toisaalta voi olla, että juttu paljastuu, jos tekee yhtään taustatyötä, mutta minähän en moista harrasta, tartun vain kiinnostavuuksiin kirjaston uutuusluettelossa. Ja onneksi tartun.

Kirjassa siis tarinansa - ja perheensä tarinan - kertoo Rosemary. Rosemaryn kertojaääni on elävä, hauska; hän voisi ihan hyvin olla uusi kirjallinen bestikseni. Kirjan teemat eivät ole kovin keveitä, mutta tapa, jolla Fowler niitä käsittelee, ansaitsee hatunnoston.

Voinko tähän loppuun tarkentaa vielä, että tässä kirjassa ei ole mitään spekulatiivisia elementtejä ja että se täten sopii kaikille louhikäärmeitä sun muuta karttaville, ja että oikeastaan kaikkien pitäisi lukea tämä? Itse asiassa tätä tarkennusta ei ehkä tarvita, sillä kaikki muut ehkä tietävätkin, että tämä on ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Kiitos. Olen puhunut.

Planesrunner

Ian McDonald on viime aikoina kirjoittanut tällaista Everness-nimistä sarjaa, jonka aloittaa Planesrunner. Evernessit on suunnattu nuorisolaisille, jollainen haluan mielellään ajoittain uskotella olevani (siis itselleni uskottelen, olen aika hyväuskoista sorttia.) Niinpä kuuntelin Planesrunnerin äänikirjana.

Haluan tähdentää, että tuo ylempi hahmo ei ole sellainen planeetankokoiset aivot -tyyppi, vaikka siltä näyttääkin. Hänellä on valkoinen afro.

Planesrunner aloittaa siis multiversumien kanssa puljaavan sarjan, kun Everett Singhin isä katoaa ja jättää jälkeensä Salaperäisen Paketin ja sitten ollaankin jo rinnakkaismaailmassa, jossa teknologinen kehitys on mennyt menojaan hiilen nanoputkien kanssa puljatessa mutta tyystin ilman öljyä ja niin edelleen.

Kelpo seikkailu! Jännittäviä ajatuksia teknologisen kehityksen vaikutuksesta yhteiskuntaan!

Toisaalta: Päähenkilö, jolla on ainutlaatuinen erityiskyky tulkita multiversumikarttaa! Kas kun ei ennustusta! Miksei tavallinen nörtti olisi piisannut, kysyn vain!

Lisäksi - nyt lopetan huutomerkkien käytön, lupaan - olen hieman huolissani tästä multiversumihommasta. En voi olla miettimättä, josko ne ovat suunnilleen yhtä toimivia juonenkuljetuksellisessa mielessä kuin aikamatkustus, tuo ikisuosikkini ja aina käyttökelpoinen tilanteissa, joissa tarvitsee äkkiä päänsäryn voidakseen jäädä kotiin lukemaan.

No, ken elää ja kuuntelee lisää äänikirjoja, näkee. Itse toivottavasti kuulun tähän joukkoon, sillä jotain kiehtovaa McDonaldin multiversumistossa oli. Sitä paitsi ostin jo seuraavan osan.

Red Moon

Benjamin Percyn ihmissusieepoksessa - hahaha - käsitellään kaikenlaisia sosiaalisia ongelmia ihmissusilinssin läpi.

Kas, on ihmissusia. Pitkään he ovat olleet hyljeksittyjä, omissa yhteisöissään, juuri ja juuri siedettyjä. Osalle ei moinen sovi, heistä tulee terroristeja tahi vapaustaistelijoita. Lopuista tulee, tällaisten asioiden sietämättömällä logiikalla, vainottuja omassa kotimaassaan.

Oman kotimaan ollessa Yhdysvallat, mutta kyllähän te sen sanomattakin tiesitte.

Jollain tasolla siis Red Moon on mainio. Se on säälimätön ja ihmissusistaan huolimatta todentuntuinen.

Toisella tasolla se on vähän sotkuinen ja - no - tylsäkin ajoittain. Juonenkuljetus ei aivan pelaa, eikä henkilöhahmoihin varsinaisesti kiinny. Yritystä on, mutta kirja ei jää mieleen minään erityisenä mestariteoksena: kiinnostava kyllä, eikä sen lukeminen varsinaisesti kaduta, mutta vähän jäi lopulta käteen.