EN TIEDÄ, MITÄ ODOTIN!
Koji Suzuki on tyyppi, joka on kirjoittanut Ring-kirjat. Ne, jotka minä tiedän länkkärileffaversioina, sellaisina pelottavanpuoleisina.
Suzukin Death and the Flower piti sisällään kuusi tarinaa. Koska tiesin Ring-jutusta, puristin ensimmäisen tarinan kohdalla penkkiä rystyset valkeina. Siinä nimittäin päähenkilöllä oli pieni lapsi, ja kauhu, jossa on lapsia, on minusta ihan kamalaa kauhua.
Mutta ei se sitten ollutkaan kovin pelottava tarina. Itse asiassa se ei ollut yhtään pelottava. Se kertoi pikemminkin jotain siitä, millaista ehkä on olla mies ja isä: millaisia rooleja siihen liittyy. Millaisia rooleja siihen liittyy etenkin Japanissa.
Kokoelma jatkoi samaa sarjaa, ja jälkisanat tekivät selväksi, että siitä oli kysekin: Suzuki oli valinnut nimenomaan tarinoita, jotka kertovat vanhemmuuden miehisestä puolesta. Sitä me naiset emme kovin usein näe. Suzuki oli itse nuorena kirjailijana hoitanut lapsiaan kotona, pessyt vaippoja ja lusikoinut puuroa suuhun. Tai mitä siellä Japanissa nyt lapsille aamuisin suuhun lusikoidaan.
(Kauhusta siis ei tietoakaan. Vähän jotain maagista realismia oli välillä löydettävissä.)
Kaikella tällä oli joitakin (ehkä kulttuurisia) vaikutuksia. Kuudesta tarinasta viidessä naishahmo oli inspiroiva ja ryhdikäs kuin tiskirätti ja parisuhteet - no, mitä ne nyt sitten ovat, kun vain toinen on toimija. Se yksi reipas naisihminen oli yksinhuoltaja.
Toisaalta miehen rooliin ja isyyteen liittyi näissä tarinoissa yllättävän paljon valmiutta heretä väkivaltaiseksi perheensä puolesta.
Jos sanon, ettei tarinoiden naiskuva lainkaan minua ärsyttänyt, en oikeastaan edes valehtele. Enemmänkin se sai minut mietteliääksi. Mietin sitä, miten täkäläiset miehet kokevat parisuhteensa, puolisonsa, isyytensä - missä määrin Suzukin kuvaama aktiivisen toimijan ja passiivisen odottelijan suhde on totta täälläkin, tänäkin päivänä. Vai onko kyse kulttuurista ja ajankuvasta (yksi tarinoista nojasi vahvasti filmirulliin ja lankapuhelimiin, joten ihan tätä päivää ei aina eletty.)
Vaikka jossain määrin oli tylsää lukea tarinoita, joissa vaimot ja äidit ovat näin passiivisia, samalla tuli sellainen tunne, että tuli nähneeksi jotain, mitä ei hetkeen olekaan nähnyt. Ja että miten ihanaa on, kun ei tarvitse itse olla sellainen vaimo ja äiti.
Kurkistuksena Japaniin kirja oli myös ihan jees.
Itse tarinoista sen sijaan en niin välittänyt. Eikö olekin ristiriitaista! Paljon oli kiinnostavaa, mutta tarinat eivät jotenkin juuri minulle toimineet. Erikoinen lukukokemus siis.
Koji Suzuki on tyyppi, joka on kirjoittanut Ring-kirjat. Ne, jotka minä tiedän länkkärileffaversioina, sellaisina pelottavanpuoleisina.
Suzukin Death and the Flower piti sisällään kuusi tarinaa. Koska tiesin Ring-jutusta, puristin ensimmäisen tarinan kohdalla penkkiä rystyset valkeina. Siinä nimittäin päähenkilöllä oli pieni lapsi, ja kauhu, jossa on lapsia, on minusta ihan kamalaa kauhua.
Mutta ei se sitten ollutkaan kovin pelottava tarina. Itse asiassa se ei ollut yhtään pelottava. Se kertoi pikemminkin jotain siitä, millaista ehkä on olla mies ja isä: millaisia rooleja siihen liittyy. Millaisia rooleja siihen liittyy etenkin Japanissa.
Kokoelma jatkoi samaa sarjaa, ja jälkisanat tekivät selväksi, että siitä oli kysekin: Suzuki oli valinnut nimenomaan tarinoita, jotka kertovat vanhemmuuden miehisestä puolesta. Sitä me naiset emme kovin usein näe. Suzuki oli itse nuorena kirjailijana hoitanut lapsiaan kotona, pessyt vaippoja ja lusikoinut puuroa suuhun. Tai mitä siellä Japanissa nyt lapsille aamuisin suuhun lusikoidaan.
(Kauhusta siis ei tietoakaan. Vähän jotain maagista realismia oli välillä löydettävissä.)
Kaikella tällä oli joitakin (ehkä kulttuurisia) vaikutuksia. Kuudesta tarinasta viidessä naishahmo oli inspiroiva ja ryhdikäs kuin tiskirätti ja parisuhteet - no, mitä ne nyt sitten ovat, kun vain toinen on toimija. Se yksi reipas naisihminen oli yksinhuoltaja.
Toisaalta miehen rooliin ja isyyteen liittyi näissä tarinoissa yllättävän paljon valmiutta heretä väkivaltaiseksi perheensä puolesta.
Jos sanon, ettei tarinoiden naiskuva lainkaan minua ärsyttänyt, en oikeastaan edes valehtele. Enemmänkin se sai minut mietteliääksi. Mietin sitä, miten täkäläiset miehet kokevat parisuhteensa, puolisonsa, isyytensä - missä määrin Suzukin kuvaama aktiivisen toimijan ja passiivisen odottelijan suhde on totta täälläkin, tänäkin päivänä. Vai onko kyse kulttuurista ja ajankuvasta (yksi tarinoista nojasi vahvasti filmirulliin ja lankapuhelimiin, joten ihan tätä päivää ei aina eletty.)
Vaikka jossain määrin oli tylsää lukea tarinoita, joissa vaimot ja äidit ovat näin passiivisia, samalla tuli sellainen tunne, että tuli nähneeksi jotain, mitä ei hetkeen olekaan nähnyt. Ja että miten ihanaa on, kun ei tarvitse itse olla sellainen vaimo ja äiti.
Kurkistuksena Japaniin kirja oli myös ihan jees.
Itse tarinoista sen sijaan en niin välittänyt. Eikö olekin ristiriitaista! Paljon oli kiinnostavaa, mutta tarinat eivät jotenkin juuri minulle toimineet. Erikoinen lukukokemus siis.
No comments:
Post a Comment